Minäkin olen yksinhuoltaja, mutta itseasiassa en ole törmännyt yksinhuoltajia parjaaviin kirjoituksiin. En kai käy sitten sellaisilla sivuilla.

Minä tunnen monia yksinhuoltajia ja olen huomannut, että monet hakevat toisistaan tukea ja saavat sitä. Se on hieno asia.

Sulla on ollut siinä myöskin pärjäämistä. On kovaa joutua yksin vastuuseen kaikesta, vaikkakin elämän kolhut kasvattavat, niin joskus voisi sanoa, että kiitti ei niitä. Lisäksi järkytykset ovat ns. vähemmän kivoja.

Tosin omasta elämästä en antaisi pois sitä, mitä olen itelleni saanut niiden omien kolhujen vuoksi. Mutta sitä tuskaa ei koskaan halua vapaaehtoisesti kuitenkaan kokea. No, meiltä ei useinkaan kysytä, että "ottaisitko SINÄ, ystäväni tämän tälläisen tuskan kantaaksesi. Tässä olisi tänävuonna tarjolla surua, syvää surua ja pohjatonta surua, sekä myöskin vaihtoehtoisesti pohjatonta vihaa. Lisäksi meidän valikoimissamme olisi vielä tarjota kutakin tunneskaalaa peräjälkeen. Ja kaiken saa ihan ilmaiseksi."

Voimia sinun elämääsi!

Olin ihan satavarma, ettei minusta koskaan tulisi yksinhuoltajaa. Toisin kävi.

Läksin painajaismaisesta avioliitosta itse, puolitoistavuotiaan lapsen kanssa. Yritin (itse ainakin) vielä asumuseron aikana selvittää asioita ja lähentää tulehtuneita välejämme myös fyysisellä tasolla, sillä seurauksella, että tulin uudelleen raskaaksi. Mies kyseenalaisti isyytensä, sillä asuimme jo erillään, ja vaahtosi isyystesteistä. Joka kerran sanoin, että sopii kyllä, sillä tiedän vastauksen jo valmiiksi. Minusta tuntui, että hän käytti vain raskauttani alistaakseen ja häpäistäkseen minut, vaimonsa. Vastaavia tilanteita oli ollut aiemminkin, jatkuvasti. Päätin lopulta ottaa eron, kiusaamisen ja henkisen väkivallan historia oli jo niin pitkä, etten jaksanut enää uutta nöyryytyksen aihetta.

Olen ollut koko raskauden yksin. Kun jossain kohti kerroin miehelle, kuinka loukkaavalta tuntuu se, ettei hän ole vähääkään kiinnostunut tulevasta lapsesta, hän vain totesi "rauhoittavansa raskausajan" olemalla olematta missään tekemisissä. Hänen käsityksensä raskaana olevan naisen tukemisesta on siis ilmeisesti tämän totaalinen hylkääminen??? Vanhempaa lasta hän kyllä tapaa säännöllisesti, mutta uutta tulokasta ei näytä olevan olemassakaan. Eikä esikoisella väsynyttä äitiä. Eikä mitään taloudellisen osallistumisen tarvetta, päin vastoin lakisääteisistä velvotteistakin keplotellaan irti. Ja ulospäin esitetään vuoden isää.

Yksinäisyys tuntuu välillä musertavalta, erityisesti, kun on jo kokenut raskauden parisuhteessa. Kenenkään ei niin ikinä pitäisi joutua odottamaan lasta yksin. Vaikka olen tämän yksinhuoltajuuden itse valinnut, enkä sitä kadu, en voi ymmärtää täydellistä välinpitämättömyyttä, piittaamattomuutta ja kylmyyttä, jota olen saanut lapsieni isän puolelta kokea. En minä sitä sano, että omasta lähdöstäni huolimatta oletan ja odotan päähän taputtelua itselleni. Odotan omasta jälkiukasvusta huolehtimista, välittämistä ja kiinnostusta. Se vaan taitaa olla liikaa vadittu, joiltakin.

Mutta, joka tapauksessa, ennemmin hymyilevä yh kuin murtunut pikkuvaimo!

Voimia ja rohkeutta tulevaan! Mammojen tuki on ihan mahtavaa, joten ei muuta kuin rohkeasti mukaan vaikka sun mihin toimintaan, jota vauvoille ja tuoreille vanhemmille järjestetään! Ei ole vertaistuen voittanutta! Tulin tämän asian todenneeksi esikoisen kanssa 😀

Itse lohduttaudun eniten sillä, että pian on minulla aito ihme käsivarsilla, jonka rinnalla AIVAN KAIKKI muut asiat tuntuvat pieniltä 🙂🌻

Tarinainen, olen sinun kohtalotoverisi. Olen kokenut lähestulkoon tuon saman, mitä sinä koet nyt. Myös minä tulin uudelleen raskaaksi semmoiselle miehelle, jonka kanssa oli henkistä ja fyystistä väkivaltaa. Uudelleen raskaaksi tulo tilanteessa, jossa olimme muuttamassa erillemme oli karmeaa, kyllä mietin aborttia, mutta sitä en tehnyt. Muutin uuteen asuntoon, olin saanut tietää odottavani toista lastamme, lasten isä epäili myöls isyyttään ja kyllä me isyystesteissä käytiin ja lapsi todettiin hänen lapsekseen, mutta karseaa aikaa se on ollut. Mutta siinä olin kuitenkin niin sokea, että aloin haikailemaan tuo ihmisen perään ja sitten halusin sitä eheää perhettä, halusin vielä yrittää. Minua syyllistettiin kaikesta ja minä menin siihen tilanteeseen, olin pahoillani etten ollut osannut puhua ajoissa ja sitten ohisiivuutin ne tosiasiat, mitä hän oli tehnyt. Kai minä pelkäsin, että vielä syntymättömän lapsen ja tämän isän välille ei muodostuisi sidettä, joten aloin "pelaamaan" itselläni. Käytin itseäni, jotta lasten isä rakastaisi minua ja täten myös syntymätöntä lastaan. Olihan hän mukana äitiysneuvoilla ja minä tarvitsin tukea tai niin kuvittelin. Se tilanne on niin kammottava ja nyt sinä olet siinä. Mutta on oikeampi ratkaisu se, että on jo nyt selvää, että teistä ei tule enään mitään paria tämän miehen kanssa, että et tee kuten minä, sillä jos ei yhtään kadu tai pahoittele tekojaan, niin ei se ihminen muutu, kyllä se alistaa aina vain. Irtaantuminen siis tästä miehestä on kestänyt kauemmin ja tilanne on meilläkin nyt se, että on enemmän tämän isomman kanssa kuin pienemmän, mutta jos on niin sairas ihminen, niin minkä sille voi. En minä tiedä, kyllä se äitinä musertaa, jos ei kohdella lapsia tasa-arvoisesti, mutta voi olla että se tilanne muuttuu ajan kanssa ja sitten kun lapsi on todellinen ja kun kasvaa. Olenhan minä kasvattanut käytännössä tätä nuorempaa itsekseni, mutta isä on sitten välillä niin innoissaan tästä nuorimmaisestaan. Toivon, että ajan kanssa sisarukset ovat yhdessä äidin ja isän luona vuoroviikoin. Mutta näitä asioita ei kannata murehtia nyt, kyllä minä olen murehtinut ja ne murehduttaa, mutta ajan kanssa ne asiat voi kääntyä sitten kuitenkin ihan hyvin. Ja jos ei käänny, niin on ainakin yksi rakastava vanhempi, on se parempi kun ei mitään. Mutta sairas on vain se ihminen, jos "hylkää" toisen lapsensa, mutta siinä voi osaltaan voi olla sitäkin, kun on epävarmuus isällä, että onko oma, vaikka todennäköisesti sen tietää, että on, mutta silti on se epävarmuus. Vaikeitahan asioita nämä ovat, mutta ei auta keskittyä kuin niihin hyviin asioihin mitä on. Sinä saat ihanan tuhisevan vauvan ja siitä on iloa sisarukselle, kun hän on luonasi. Eiköhän asiat järjesty ja lapset kasvaa, niin kyllä ne osaa sitten rupea vaatimaan, jos niin monta vuotta pitää odottaa. Mutta ei pidä liikaa murehtia, jos on typerä ihminen, niin sitten on, se ei ole sinun syysi, ei milläänlailla, se ihminen ei vain osaa käsitellä niitä omia tunteitaan ja asioitaan aikuisella tavalla, vaan on typerä pentu. Tärkeää on vain, että sinä jaksat huolehtia itsestäsi ja hyvinvoinnistasi ja lapsistasi.