Pakko mun nyt vaan on laittaa puolustuspuhe aidoille miehen ja naisen välisille platonisille ystävyyssuhteille. En väitä, ettäkö se olisi aina ongelmatonta (kun on kyse kahdesta sinkusta). Itse en koe edes olevani valmis tällä hetkellä muuhun kuin ystävyyteen miehen kanssa. Minulla on sekä sinkkuja että perheellisiä että seurustelevia miespuolisia ystäviä. Mutta ehkä niin, että olen itse antennit pystyssä heti, jos joku varattu alkaa osoittaa oireita mistään platonisen ylittävästä. Teen pelin selväksi oikopäätä. Olen itse kärsinyt niin kovasti siitä, että exilläni oli aina muita naisia, etten halua kenenkään parisuhdeonnea rikkoa. Nostan hattua niille, jotka tekevät töitä parisuhteensa eteen. Tiedän, kuinka vaativaa se on. Tiedän myös kuinka kipeää on parisuhdeonnensa menettäminen. Sitä en kenellekään soisi jos haltijatar olla voisin 🙂 Mutta kuten sanoin, valtaosa varatuista miespuolisista ystävistäni ei ole koskaan osottanu elettäkään väärään suuntaan. Molemmille on ollut ihan selvää, että molemmilla on oma elämä parisuhderintamalla, eikä kumpikaan kalasta. Ja silti ne on täysiä, läheisiä ja avoimia ihmissuhteita. Emme tietenkään pidä yhteyttä jatkuvasti, kuten taas sinkkuystävien kanssa yhteydenpito voi olla hyvinkin tiivistä väliin. Ja siltikin, edes sinkkujen kanssa ei ole mitään pakottavaa tarvetta muuttaa suhdetta mihinkään vain siksi, että olemme vastakkaista sukupuolta ja todella läheisiä toisillemme. Eli protestoin rankasti - kyllä mies ja nainen voivat olla hyvinkin läheisiä ystäviä aivan platonisellakin tasolla - ja olemalla heterosuuntautuneita, että sekin tulee selväksi.

Asia erikseen ovat sitten ne, jotka eivät ole rehellisiä suhteissaan. Eivät toisilleen eivätkä kolmansille osapuolille.

Minulla tilanne että mieheni on sanonut irti yli 12-vuotisen parisuhteemme koska meillä ei kuulema ollut tarpeeksi lämpöä ja läheisyyttä, plus hän löysi toisen. Olen aivan risana kun joudun tässä vielä monta päivää kököttämään samassa asunnossa hänen kanssaan ja epäilen ettei hän oikein jaksaisi olla kanssani, kun kokoajan tietenkin kauhealla paineella käyn läpi tätä juttua ja tunteeni vaihtelevat laidasta laitaan hyväksymisen ja valtavan raivon välillä. Välillä otan melkein syyt omille niskoilleni, välillä katson että hän on tuhonnut elämäni ja pilannut minulta kaiken mahdollisen, vienyt lopullisesti sen ohuen luottamuksen joka minulla ihmisiin oli.

Hän vakuuttaa että haluaa olla elämässäni ja haluaa olla kaveri. Pelkään aivan hysteerisesti että tämä on pelkkää roskapuhetta jolla hän yrittää rauhoitella minua etten alkaisi aivan mahdottomaksi, menisi esim. soittamaan häirikköpuhelua hänen uudelleen. Sellainen ei kuulu tapoihini, mutta toisaalta tilanne on niin erikoinen ja entuudestaan tuntematon minulle että itseasiassa pelkään sekoavani, saavani psykoosin tai jotain... Jonka jälkeen sitten tekisin mitä tahansa ja hän alkaisi inhota minua niin että siinä meni se kaveruus sitten.

Pitäisi päästä tästä pois. Olin muutenkin muuttamassa erilleen hänestä taloudellisista syistä, ja hän sitten tässä muuton suunnitelussa alkoi käyttäytyä omituisesti ja viimein suostui paljastamaan että on se toinen.

Jos hänen on parempi olla sen toisen kanssa niin ei kai tässä auta inistä perään, mutta kun olo on kokoajan kuin henkeä vietäisiin...

Voiko näin vahvojen tunteiden ja tuskan jälkeen olla ystävä enää? 😑❓

Hmm...

Mitähän se uusi sanoo teidän ystävyydestänne ja paljonko tämän uuden sana painaa? Nyt kun henkisesti ripustaudut tähän ystävämahdollisuuteen, voitkin pudota kovaa, kun uusi nainen kertoo ettet sovi kuvioon.....

Kannattaisiko ensin ottaa etäisyyttä ja sitten katsoa miten sen ystävyyden kanssa on?

Ihan heti en kyllä pysty miehelle 100 % kaveri olemaan, olen sanonut että jonkin aikaa väkisinkin vihaan häntä, ja hän sanoo ymmärtävänsä.

Luulisin ettei tämä mies tästä miksikään nössöksi muutu naista vaihtaessaan, eli hän osaa kyllä itse tehdä päätöksensä kenen kanssa aikaansa viettää ja kenen ei. Jos hän jossain vaiheessa päättää kadota kokonaan elämästäni, se on hänen päätöksensä, ei sen naisen. Semminkin kun kyseinen nainen kuulema tapaa omaa exäänsä, tosin tietysti yhteisten lasten vuoksikin väkisinkin. Mutta kun kyse on tällaisista neljäkymppisistä, niin eiköhän itsekullakin ole sen verran itsevarmuutta ettei tarvitse enää teinimäisesti pelätä petetyksi tulemista tai mitähän lie. Tulevan exäni puheet ovat saaneet minut päättämään että parempi on piirtää lopullinen rasti yli hänen mitä tulee seksiin. Toisaalta kun en ole enää vuosiin ollut hänestä siinä mielessä järin innostunut, niin hölmöähän se olisi kuvitellakaan että tulee jotain "vanha suola janottaa" -tilanteita. Uskoisin että miehen kautta se uusikin saa kyllä selvän kuvan tästä suhteestamme, jos tässä joku kaverisuhde kyetään rakentamaan. Nyt on tällä hetkellä todella vaikea kauhean kaverillinen olla...

Koko homman juju toisen osapuolen kannalta tuntuu olevan ettei mitään kunnollista parisuhdetta ole ollut herran aikoihin ja sen vuoksi on lähinnä muodollisuus sanoa irti suhteemme parisuhteena. Itse olin liian tyytyväinen pelkkään tyytyväisyyteen, en olettanut että kokoajan pitäisi olla onnesta soikea.

Mies ja nainen voivat olla myös pelkästään ystäviä. Minulla on muutama miespuolinen ystävä, joita kohtaan en ole koskaan tuntenut mitään vetoa. Heillä on vaan erilaista näkökulmaa, joita naispuolisilla ystävilläni ei ole.

Ex-miehen kanssa en kykene ystävyyteen. Kuvio on mahdoton itseni kannalta. Tuntuu pahalta edes olla tekemisissä hänen kanssaan - ehkä ei kannattaisi. Olemme kuitenkin viikottain/kuukausittain jollain tavalla tekemisissä.

Kannattaako katkaista välit kokonaan, kas siinä kysymys. Toisaalta en haluaisi myöntää hänelle rakastavani häntä yhä, neljän vuoden jälkeen. En vain pysy kasassa sen jälkeen kun olemme olleet puheissa. Kaikki tunteet nousevat pintaan ja kun tiedän ettei hän enää tunne minua kohtaan mitään.. Se on pahinta.

Mutta noin muutoin mies ja nainen voivat kyllä oman kokemuksen mukaan olla ystäviä.