Miehen henkinen väkivalta, minun tuhoutunut elämä
Olen kärsinyt uupumuksesta ja masennuksesta monta kertaa 10 vuoden aikana, enkä ole ymmärtänyt mikä minussa on vikana. Nyt olen tajunnut että mieheni on harjoittanut koko tämän ajan henkistä väkivaltaa, joka on nujertanut minut ihan täysin. Tuntuu kuin olisin elänyt jonkun toisen elämään ja nyt olen herännyt todellisuuteen. Ongelmana on että en tiedä miten päästä tästä eteenpäin?
Minulla ei ole enää omaa elämää jäljellä ja ystäviäkin on vähän. Olen vähitellen vuosien varrella luopunut elämästäni koska se ei miestä miellyttänyt. Olen sosiaalinen, minulla oli paljon ystäviä, harrastuksia ja kävin töissä, mutta niistä ei ole enää mitään jäljellä. Miehen mielestä olin omituinen kun olen sosiaalinen ja tunteellinen, pidän ihmisistä ja rakastan eläimiä. Kaikki mitä tein ja mistä tykkäsin, oli hänen mielestään tyhmää. Mies on ollut jo vuosia vihainen ihan kaikelle ja vähitellen olen antanut periksi koska en ole jaksanut tapella vastaan ja olen myös pelännyt. Hän ei ole koskaan lyönyt, mutta jossain vaiheessa hän ei enää vaivautunut puhumaan minulle vaan esim. itse siirsi minut pois edestä, jos olin hänen tiellään. Tai työnsi minut pois luotaan kun oli ensin ottanut halaukseen.
Nyt olen siis koko ajan kotona, minulla ei ole juurikaan tuloja, mies elättää meidät. Haluan erota, mutta mies ei halua ja miksi haluaisi kun hänellä palvelija kotona. Miten ihmeessä pääsen pois tästä tilanteesta? Olemme puhuneet erosta tämän kesän aikana, mutta se loppui kun hän päätti ettei halua erota. Asun pienellä paikkakunnalla, en voi hakea apua paikallisesti, enkä missään nimessä halua jäädä tänne asumaan. Meillä ei ole, luojan kiitos, lapsia, joten apua tarvitsen vain minä. Sukulaisia en haluaisi sotkea tähän koska kaikki pitävät miestäni jumalaisen ihanana ja minä olen sen vastakohta. En vain jaksa alkaa vakuuttelemaan ketään siitä että tarvitsen apua varsinkin kun se avun saaminen on senkin jälkeen epävarmaa.
Onko täällä ketään joka on ollut samanlaisessa tilanteessa ja osaisi antaa neuvoja?
Hei!
Olet jo huomannut paljon, kun tunnistat miehesi henkisen väkivallan. Seuraava askel on miettiä, että haluaako erota ja miten sen tekee?
Huomasin ex-mieheni henkisen väkivallan vuosia kestäneessä avioliitossa. Minulla oli myös henkisiä vaikeuksia avioliiton aikana. Asuimme pienellä paikkakunnalla ja miestäni pidettiin hyvänä miehenä.
Itse oli lähdettävä ja otettava ero. Kannattaa puhua asiasta jollekin, jonka arvelee ymmärtäväiseksi. Satuin löytämään ystävättären, joka uskoi mieheni väkivaltaisuuden. Fyysistä väkivaltaa ei ollut. Ystävästä oli suuri apu eroa miettiessäni. Varmasti sinäkin löydät jonkun luotettavan henkilön, kun vain alat puhua asiasta.
Pienellä paikkakunnalla ihmiset vaikenevat usein, vaikka huomaavat ongelman. Minun tapauksessani osoittautui jälkeenpäin, että jotkut ihmiset olivat pitäneet minua vain mieheni palvelijana, mutta eivät sanoneet sitä silloin. Kohdalleni osui kuitenkin auttajia yllättävältäkin taholta erovaiheessa. Sinulle käy varmasti samoin, kun vain alat toimia ja puhua. Älä arkaile.
Miehen mielipidettä ei kannata kysyä. On uskottava itseensä. Irtautuminen voi kestää usean vuodenkin, mutta se kannattaa. On noudatettava omaa aikataulua ja kypsyttävä itse vähitellen itsenäisyyteen.
Muutin toiselle paikkakunnalle, kun olin kypsä siihen. Nyt elän elämäni parasta aikaa. En ole kertaakaan kaivannut entistä.
Taloudellisesti täytyy selvitä. Onhan vielä nykyisinkin yhteiskunnan avustuksia mm. asumiseen. Minun elintasoni laski, mutta se ei haittaa, koska tulen toimeen taloudellisesti.
En sano sinulle fraasia: Voimia. Sanon, että etene maltillisesti ja usko itseesi. Muiden mielipiteillä ei ole väliä, jos tietää itse tekevänsä oikein omalle elämälleen.
Hei!
Minäkin olen elänyt pian 10-vuotta suhteessa, jonka sumusta olen pari vuotta sitten alkanut kömpiä esiin. Tajusin muutaman kovaa kolahtaneen kriisin ja lapsen syntymän jälkeen, että olen elänyt elämääni toisen ehdoilla. Olin yrittänyt olla "täydellinen vaimo" paapoen, pönkittäen ja hyväksymällä suunilleen kaiken. Samaan aikaan kun minä nieleskelin kaiken sonnan mikä päälleni langetettiin, en itse saanut, tai saa, yhtään siimaa mihinkään. Kaikki tekemiseni ja ystävienikin tekemiset kyseenalaistetaan. Menemisiäni, tekemisiäni, naaman ilmeitäni, puhelimen- ja tietokoneen käyttöäni tarkkaillaan ja kritisoidaan. Kaikista menemisistä minne menen, tai haluaisin mennä ilman häntä, tulee vuosisadan riidat. Riitelyt saattaa kestää useita tunteja ja minua valvotetaan niiden takia pitkälle yöhön. Lista näistä kaikista asioista alkaa olla jo tuhottoman pitkä.
Muistan kyllä itkeneeni useina viikonloppuina sillon aikanaankin ja miettineeni ettei tämä voi olla normaalia tai todellistakaan. Nyt kuitenkin vasta parisen vuotta sitten olen alkanut ymmärtää ja tutkia asiaa. Olen kuitenkin edelleen samassa suhteessa ja etsimässä myös ulospääsyä. Asiat kun eivät koskaan ole mustavalkoisia. Aikaa on mennyt paljon ja on kerennyt tapahtua paljon vahinkoa. Päähäni on saatu istutettua tämä kauhea syyllisyys jota minun tulee kokea joka asiasta. Mitä tahansa tapahtuukin tai on tapahtunut, niin minä olen siihen tavalla tai toisella syyllinen. Tämä tunne on niin voimakas, että se vaikeuttaa tekemästä lopullisia irtiottoja. Olen kyllä alkanut pyristellä irti ja alkanut viettämään ystävieni kanssa aikaa ja tehnyt asioita joita mieheni ei haluaisi minun tekevän. Tämä "vastaan hangoittelu" tosin on vaan vaikeuttanut elämääni, mutta se on kai vain tie joka on käveltävä läpi, jotta pääsisi määränpäähän...sitten joskus.
En tiedä onko minulla antaa neuvoja...Itse olen myös pieneltä paikkakunnalta, mutta viereisestä kaupungista olen saanut apua mm.perheasiainneuvottelukeskuksesta. Suosittelen myös puhumaan ystävillesi ja sukulaisillesi. Ei tarvi kaikille kertoa jos ei siltä tunnu, mutta jollekin läheiselle. Jos he ovat ystäviäsi, miksei he uskoisi sinua? Ei hekään välttämättä auttaa voisi juuri nyt, mutta olisivat tietoisia tilanteestasi ja olisivat vastassa jos päätät häipyä parisuhteesta...Tsemppiä 🙂
Vastan lyhyesti molemmille tähän ketjuun kirjoittaneille. Se vastaan hangoittelu on tie, joka on kuljettava päästäkseen tavoitteeseensa.. Voi harjoitella päättäväistä otetta. Riitoihin ei kannata provosoitua.
hei!
Vastaan molemmille tähän viestiketjuun osallistuneille. "Vastaan hangoittelu" on varmaan monelle yksi vaihe omaan elämään. Minulle oli myös. Minulla oli myös voimakas riitelyvaihe. Sitten huomasin riitelyn turhaksi. Mies pysyi aina kannassaan ja käänsi asiat minuun ja minun syykseni.
Yhteiselomme loppuvaiheessa kohautin hartioitani hänen "tyhmille" syytöksilleen ja pidin oman linjani. En provosoitunut riitelemään. Henkisesti väkivaltaiselle on riitelykin mukavampaa kuin se, että kumppani on välinpitämätön. Negatiivinen ja positiivinen huomio sopii valtaa pitävälle paremmin kuin se, että jättää kokonaan huomioimatta.
Jos asiat menee hyvin alistetun kannalta, hän huomaa jonakin päivänä, että väkivaltainen puoliso on hänelle aivan yhdentekevä, ei ole enää mitään tunnesiteitä. Se on hetki, jolloin alistettu näkee päivänselvästi, että nyt on aika lähteä.
Tiessä omaan elämään on alamäkiä ja ylämäkiä. Toivon teille molemmille hyvää lopputulosta.
Hei! Ensinnäkin kiinnitin huomiota siihen että täällä syytetään miestä aika paljon? Niin tein itsekin ennen. Ennenkuin tajusin että itsehän sitä on omaa elämää elettävä, eikä annettava toisen taskuun onneaan, vakaumustaan tai elämisen arvojaan, jopa työtään.
Olen käynyt Al-anonissa jossa olen saanut sen ohjeman avulla rohkeutta elää omaa elämää, tyyneyttä hyväksyä elämä sellaisena kuin se on, ja viisauttakin etten tee huonoja päätöksiä.
Minulla oli se vika tai vamma, että olin elänyt jo lapsuudenkin sekä aikuisuuden sellaisten miesten "alaisuudessa" että mieleni, sisimpäni, kaikki oli vääristynyt.
Meni vuosia ennekuin aloin ymmärtää, että minussa oli vika jos annan muiden kiusata itseäni. ja että mieskin kärsii siitä että olen liian "kiltti" ja alamainen, eikukaan halua elää sellaisessa suhteessa.
tapahtui kerran työpaikalla että eräs mies käyttäytyi minua kohtaan rumasti ja toinen mies puolusti minua ja näytti tuolle miehelle ettei sellainen käytös enää käy. olin aivan ymmällä, minuako joku puolustaa, suojelee. Silloin tajusin ettei kaikki miehet ole samanlaisia. Olin siihen asti kait kulkenut silmälaput silmillä sokeana ja alistuneena että en muuta voi, että minua saa kohdella huonosti.
Tänään on asiat hyvin. Joskus vieläkin putoan takaisin samaan vanhaan ajatteluun, mutta pääsen ylös aika nopeaan.
ja myös sen olen saanut opetella, ettei kaikkea aina saa, vaan on tehtävä kompromissia, siedettävä epäonnistumista ja opeteltava että pettymyksiä tulee, kun toinen ei olekaan sellainen kuin haluaisi.
Sitä vain haluaisin sanoa että on itse elettävä oma elämä, eikä odottaa että muut sen antaa.
Hei, Salainen55!
Sinulla on mielenkiintoinen alku: "...kiinnitin huomiota siihen, että täällä syytetään miestä aika paljon?"
Voin nyt kirjoittaa vain omasta näkökulmastani. Niin miehissä kuin naisissakin on luonteita, jotka haluavat alamaisen. Ymmärtääkseni enemmistö molemmista sukupuolista kannattaa tasavertaisuutta. Minun tapauksessani mies halusi olla hallitseva. Joissakin tapauksissa nainen haluaa olla pomo.
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että on itse elettävä oma elämä, eikä odottaa, että muut sen antaa. Juuri tämän takia on joskus lähdettävä parisuhteesta. Ei kannata odottaa koko elämäänsä kompromisseja tehden, että saa tasa-arvoa ja parisuhde muuttuu paremmaksi. Monet suhteesta irrottautuneet ovat vuosia yrittäneet elää epätyydyttävässä suhteessa. On suuri helpotus, kun pystyy tekemään lopulta ratkaisun, erota. Sen jälkeen on mahdollista alkaa elää omaa elämää.