Moi kaikille!
Olen tosi onnellinen kun löysin tämän palstan ja toivon että saan täältä apua. Olen jo pitkään ollut onneton parisuhteeni vuoksi mutta nyt tämä surullisuus alkaa jo viedä voiton enkä jaksa enää. Toivottavasti jaksat lukea tarinani!!

Yritän lyhyesti kertoa taustaa: Ollaan oltu yhdessä 4 vuotta, asumme yhdessä. Ollaan molemmat 28.v. Mä oon aina ollut aika lailla kiltti ja kunnollinen tyttö, mieheni taas on elänyt hieman rentun elämää. Tavatessamme hälle maistui alkoholi aika hyvin. Ekat muutama kuukausi seurustelustamme oli ihanaa, mies rakastui minuun aivan silmittömästi ja mä olin onnellinen kaikesta hellyydestä ja huomiosta mitä en ollut saanut aiemmissa suhteissani. Eipä mennyt montaa kuukautta kun ekat riidat alkoi, ei mitään dramaattista, ihan normaalia mitä parisuhteeseen kuuluu. Mutta olipa kyse mistä hyvänsä, mies käytti sitä tekosyynä lähteä ryyppäämään. Veti hirveät kännit, välillä huumeitakin. Tuli yöllä joko heittämään kiviä ikkunaani ja huutelemaan tai sitten laittoi puhelimen päiväkausiksi kiinni. Mulla alkoi mennä töissäkin huonosti jos vaikka viikonkin heräilin yöllä siihen että mua huoritellaan postiluukusta kun en avaa ovea. Tai sitten valvoin huolissani kun en tiennyt onko jotain tapahtunut kun puhelin on kiinni. Samaan aikaan toisaalla mies ei ole pennin vertaa huolissaan miltä musta tuntuu.
Aina otin takaisin kun tuli katuvana nöyristelemään, eikä tietenkään tee vastaavaa 'enää ikinä'.
Mutta kun kaikissa parisuhteissa tulee riitoja, joskus saattaa joutua jopa kritiikin kohteeksi. Mutta tämä mies ei sitä kestä, hälle on ilmeisesti jo lapsena opetettu ettei omia virheitään tarvitse myöntää ikinä. Jos hän jäi vaikkapa valheesta kiinni ja kysyin miksi hän valehteli, MINÄ olenkin se inhottava jankuttava akka. Ja eikun ryyppäämään.

Mä olen vahvatahtoinen ja lisäksi aika kontrolli-friikki. Mä luulen että osittain otin sen siksi aina takas kun en voinu hyväksyä sitä että mulla ei oo mitään kontrollia mun poikaystävään, ehkä mä halusin aina yrittää uudestaan. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin mennä hermot, aloin jo huomata kuinka mies oikein rakensi riitaa viinapullon kuvat silmissään. Aloin olla välinpitämätön ja annoin sen vaan mennä, en edes yrittänyt estellä. Tottakai mä olin sitten 'löytänyt uuden' tai 'ajan hänet ryyppäämään omalla välinpitämättömyydelläni', mun syytä kaikki! Tää ajattelutapa kuvastaa hyvin häntä, KAIKKI on aina jonkun muun syy, AINA.

Sitten kun ryyppäämistä oli jatkunut noin puoli vuotta, tämä oli just sitä aikaa kun päätin olla välittämättä, olin niin rikki ja turta. Silloin tuli pettäminen kuvioihin. Mies saattoi olla viikon putkeen sekaisin, ryyppäsi ja sai uusilta 'kavereilta' nappuloitakin, ja lisäksi kokaiinia. Otti varmaan mukaansa kenet tahansa joka suostui lähtemään ja aamulla herättyään lähetti mulle viestejä kuinka katuu ryyppyreissuaan ja rakastaa mua yli kaiken eikä ikinä halua elää päivääkään ilman mua. Nämä pettämiset otin tosi rankasti, tunsin että oon tosi huono nainen kun mua petetään. Vaikka eihän se niin ole. Ja jälleen jostain syystä otin miehen takaisin pari viikkoa vihoiteltuani. No tottakai se ryyppääminen jatkui pian.

Vasta kun mies oli ryypännyt VUODEN, aloin laittaa loppua sille. Vuoden elin kuin helvetissä, enkä edes osannut irtautua siitä! Mutta se, että se sekoilu loppui, edellytti sitä että mun piti ruveta leikkimään äitiä hälle. Ensiksi pakotin sen valitsee mun ja viinan väliltä. Eli jos jatkaa mun kanssa niin ei koske viinaan enää ikinä, yhtään tippaa. Nyt hän on ollut juomatta vajaat 3 vuotta. Toki tää on edellyttänyt sitä että mä elän koko ajan kuin varpaillani, en saa aiheuttaa riitaa, jos sen teen niin pitää äkkiä hetipaikalla saada tilanne rauhoitettua ettei se lähde ryyppäämään.

Mutta tottakai, vaikka viina on poissa, siltikin parisuhteissa tulee konflikteja. Hän ei edelleenkään kestä niitä. Ryyppäämisen lopetettuaan hän on käyttänyt riita-tilanteissa henkistä vakivaltaa, joka alkaa koko ajan mennä pahemmaksi.
Useimmiten meidän riidat tulee hänen valehtelustaan, hän valehtelee tosi paljon! Mä vihaan valehtelua. Jos on aivan selkeä tilanne että hän on valehdellu, on JO jäänyt kiinni, hän ei myönnä sitä siltikään. Sen sijaan hän haluaa saada tilanteen käännettyä jotenkin ympäri, hän pyrkii jotain kautta syyttämään MUA omista valheistaan. Hän hyökkää mun kimppuun ja alkaa henkisesti sortaa ja alistaa mua, niin kauan kunnes mä murrun ja itken. Siinä vaiheessa kun mä itken lattialla ja anelen että hän lopettaisi, sitten hän on tyytyväinen. Siinä vaiheessa mä olen jo niin rikki ettei hänen valehtelua enää muista kukaan. Ihan kuin hän haluisi rangaista mua siitä että olen esim. saanut hänet valheesta kiinni ja vaadin siitä tilille.

Näitä tilanteita on ollut kymmeniä ja kymmeniä. Mua alistetaan henkisesti, murskataan ihan täysin. Mies ei pärjää mulle puhumalla ja kokee jäävänsä keskustelussa alakynteen. Hän rankaisee mua henkisellä väkivallalla ja nauttii siitä kun pääsee siitä keskustelutilanteesta niskan päälle alistamalla. Kun itken ja anelen ettei kohtelisi mua noin, hällä ei ole mitään myötätuntoa vaan on kylmä ja lyö vielä lyötyäkin. Hän saa mut uskomaan että mä ansaitsen sen.

Mä alan kadottaa itseni kokonaan. Mun itsetunto on täysin poljettu, musta on tullut epäsosiaalinen ja onneton. Ystäviltä loppui ymmärrys silloin kun otin hänet takaisin pettämisten ja sen taudin paljastumisen jälkeen. Ymmärrettävästi. Meitä on muutenkin aina pidetty 'epäsuhtaisena' parina, kaverini sanoivat alussa Kaunotar ja Kulkuri.

Kerrotaan hieman myös toista puolta. Mä en ole helppo itsekään, oon ollut mustasukkainen, omistushaluinen ja vaativa. Mutta arvot mulla on kohdallaan, mä en valehtele, en petä, enkä pahoita toisen mieltä tahallaan. Mä en ikinä voisi kohdella mun miestä niinkuin hän kohtelee mua! Hän tuntuu välillä ihan HIRVIÖLTÄ ja huomaan että joskus mua helpottaa kun hän lähtee esim. töihin, tuntuu että mä uskallan taas paremmin hengittää.
Mutta siis, hankala oon itsekin. Mä haluan tosi tarkkaan tietää missä mun mies liikkuu ja mitä hän puhuu toisten naisten kanssa. Samalla lailla mun mies haluaa tietää mun menot ja tekemiset, ainoa ero on se, että mä kerron ne avoimesti, mies taas ärsyyntyy aina kun hältä kysyy jotain. Se antaa kuvan että hän salailee jotain mutta hän itse väittää että on niin huono muisti ettei voi muistaa saman päivän tapahtumia.
Tää suhde on tehnyt musta läheisriippuvaisen. Mä olin ennen tosi itsenäinen ja vahva. Nyt mä elän vain saadakseni mieheni hyväksyntää. Enkä ole missään nimessä tyhmä, vaikka siltä saattaa vaikuttaa. Mulla on ollut hyvä pää harteillani aina, mutta mä olen muuttunut täysin tän miehen käsittelyssä, huononpaan suuntaan. Mä olen vain haamu siitä entisestä iloisesta, sosiaalisesta tytöstä josta kaikki tykkäsivät.
Tää mies on opettanut mut siihen että mun täytyy ansaita hänen tyytyväisyytensä, jos hän kohtelee mua kuin koiraa, mä olen tehnyt jotain väärin ja olen ansainnut sen kohtelun. Mun täytyy siis tilittää jokainen liikkeeni miehelle mutta mä en sais kysyä häneltä mitään, muuten tulee alistusta. Meille ei päde samat säännöt. Ja mä en ole edes koskaan tehnyt mitään mikä antaisi syytä epäillä mua mistään ja samaa ei voi sanoa hänestä! Siitä huolimatta hällä on oikeus syytellä ja epäillä mua, mutta mä en saa epäillä edes silloin kun valhe on jo paljastunut.

Tottakai mä ymmärrän ettei se ole miehelle kivaa kun joutuu välillä epäilyn kohteeksi. Mä olen oikeasti yrittänyt opetella kaikkien valheiden jälkeen luottamaan häneen, ei se mullekaan ole kivaa kun joudun epäilemään. Mutta hän tekee sen mulle mahdottomaksi kun ei voi lakata valehtelemasta! Mä olen sanonut että mä yritän, joten tee säkin itsellesi palvelus ja ole mulle rehellinen, luottamus täytyy ansaita. Mutta hän ei vaan opi rehelliseksi näköjään.

Taas lähdin sivuraiteille… sitä kolikon toistakin puolta siis. Tottakai meillä on hyviäkin aikoja. Kaikkihan tietää että kyllä ne 'rentut' osaavat naista pitää hyvänäkin. Silloin kun hyvin menee, saa hellyyttä ja hyvänäpitoa. Välillä on tosi hauskaa yhdessä! Hän osaa olla tosi kilttikin. Mutta kun se on väistämätöntä että välillä parisuhteessa on pakko keskustella, tulee riitojakin jne. Mä en jaksa elää elämääni peläten seuraavaa tilannetta jolloin se murskaa mut! Mutta mä en pääse irti tästä tyypistä. Välillä tuntuu että mä en itse halua olla sen kanssa, mutta en myöskään halua että joku muu on sen kanssa. Mua pelottaa että jos me erotaan, mies löytää uuden onnen ja mä jään yksin. Se vahvistaisi sen, että mies on ollut oikeassa, KAIKKI vika on mussa.

Ja musta oikeasti tuntuu ettei mieheni rehellisesti usko että hänessä voisi ikinä olla mitään vikaa. Se on aika pelottavaa ottaen huomioon miten huonosti hän kohtelee ihmisiä. Hän on todella ylimielinen. Toisaalta ymmärrän mistä se voi tulla kun näen kuinka hänen äitinsä häneen suhtautuu. Ihan sama mitä hän tekee niin 'häntä pitää ymmärtää, hän on niin herkkä' ja äiti korjaa edelleen jäljet jos aikuinen poikaa mokaa.

Mä oon toivonut niin kauan että mies muuttuisi kiltimmäksi, hällä on joku ihmeellinen 'pimeä puoli'. Musta alkaa tuntua ettei se muutu koskaan. Hän uhkailee että tappaa mut jos jätän, tai oikeastaan vitsailee sillä. Ei tietenkään hän oikeasti sellaista tekisi, kunhan uhoaa.
Toisaalta mietityttää sekin että tuhoanko hänen elämänsä jos jätän hänet. Hän luopui kuitenkin viinasta, se on jo paljon häneltä. Työnnänkö hänet takaisin pulloon jos lähtisin?

Mä myös pelkään että mä alistun vielä vuosia kunnes mitta on täynnä enkä löydä enää muuta pakokeinoa kuin tappaa itseni tai jotain muuta vastaavaa. En siis kuitenkaan ole millään lailla itsetuhoinen nyt. AUTTAKAA MUA jooko? Mä olen tosi neuvoton. Tää suhde on sairas, tiedän. Mutta onko se oikeasti mun syytä, niinkuin mies antaa ymmärtää? Vai onko hänen toimintansa sellaista että pitäisi hälytyskellot soida päässä? Sanokaa ulkopuolisen näkökulmasta? Oikeasti otan jokaisen pienenkin kommentin ilolla vastaan! Kiitos jos jaksoit lukea tarinani.