Pieni tyttönen.

Olen sinua liki 40 vanhempi mies, enkä juuri puutu toisten murheisiin, kun tuntuu omissa olevan reen täydeltä.

Ei ole oikeaa neuvoa, mutta on tosiasioita. Sinulla on edessäsi elämää 50 vuotta. Elämää ei voi hallita, mutta siinä voi ja pitää tehdä ratkaisuja. Ei ole vain yhtä oikeaa rakasta, eikä ihastuminen ole rakkautta.

Miehenä ja naisenakin purkaisin teidän suhteenne. Se on varmasti monella tapaa vaikeaa ja siitä on ikäviä seurauksia. Ne on vain kestettävä tekemällä ratkaisuja. Yksi auttaja voi olla mahdollisuus purkaa huonoa oloaan kirjoittamalla tällä palstalla. En tiedä onko niistä saamistasi neuvoista apua, mutta pääset turvallisesti purkautumaan ja samalla kokoat omia ajatuksiasi.

Mietäni parisuhde on sitä, että yhdessä rakennetaan elämää ja hiotaan toinen toisiaan, mutta kyllä niiden myllynkivien pitä toisiinsa sopia.

Olet nuori, se tarkoittaa, että sinulla on paljon käyttämättömiä voimia jaksat vaikka mitä.

En osaa sanoa vielä mitään syällisempää, mutta vastaan silti, koska mielestäni on tärkeää, että saat ainakin tälläaisen pikavastauksen.

En ole auttaja, mutta mietin asiaasi.

E-PV

Hei pieni tyttönen,

Kirjoitit, että pelkäät eroa mm. sen takia, että jos sillä ajat miehen taas ryyppäämään. Tähän ei voi muuta sanoa kuin, että sinä et ole siitä asiasta mitenkään vastuussa! Hän on aikuinen ihminen ja vastaa itse tekemisistään. Kirjoitat myös että olet muuttunut huonompaan suuntaan suhteen aikana. Ei se ole oikein, että hyväksyt alistamisen. Olet arvokas ihminen kuten me kaikki muutkin eli sinulla on oikeis vaatia tasa-arvoa ja kunnioitusta sellaisena kuin sinä olet.

Minulle tulee mieleen, että olet jo monta vuotta kestänyt yksin, joten etkö voisi jo hakea apua jostakin. Miesystäväsi ei ilmeisesti ole halukas lähtemään mihinkään, mutta esim. perheneuvolaan ja perheasiainneuvottelukeskukseen voi hakeutua myös yksin. Siellä on ammatti-ihmisiä, jotka osaavat keskustella esim. läheisriippuvuudestasi. Ei sinun tarvitse selvitä yksin. On paljon apua tarjolla, mutta apu ei useinkaan tule ovelle kolkuttamaan, vaan täytyy soittaa ja ottaa ensimmäinen askel. 😯🗯️

Ei sinua ole mitenkään määrätty olemaan tuossa vaikeassa suhteessa ja tilanteessa, voit hakea ja saada muutosta. Mitä vielä odotat?

jaksamista t. Atsalea

Miten voit, kun sinusta ei kuulu mitään? Onko tullut uusia vaikeuksia?

Minä en usko, että alkoholistia pystyy pelastamaan kuin hän itse ja silloinkin erittäin harvoin halua riittää.

Ihmettelen vain kuinka naiset aloittavat suhteen hankalaksi tietämänsä miehen kanssa? En miehenä ymmärrä sitä.

Minun mielestäni ei ole yhtä ainoaa miestä tai nasita, josta voi kuitenkin tulla se ainoa oikea. Tuskin siitä sinulle on apua, mutta haluasin sinun ilmestyvän palstalle uudelleen, niin tietäisin tilasi.

Kuulostaa todella tutulta koko suhde, lukuunottamatta tuota ryyppäämistä. Itselläni oli (onneksi) lyhyt suhde mieheen, joka pitkälti toimi tuolla alistamis -periaatteella. Hän oli aina oikeassa ja hänessä ei koskaan ollut mitään vikaa, mutta minä olin syypää kaikkeen. Jos olin hänelle vihainen jostain asiasta ja riideltiin, se kääntyi niin, että koko homma olikin minun vikani, kun otin asian esille. Jos minua vaivasi jokin asia ja sanoin suoraan siitä hänelle, hän suuttui ja kommentoi, että yritän pompottaa häntä. Hän saattoi suuttua pienimmästäkin asiasta ja lopulta en uskaltanut olla mitenkään päin, kun en tahtonut riidellä. Riitely söi henkisesti todella paljon ja edellisissä suhteissa minun ei ollut koskaan tarvinnut riidellä niin naurettavista asioista. Yhtään liian aikaisin en katkaissut suhdetta, ja sen jälkeen olen saanut huomata tästä henkilöstä uusia, vielä hirveämpiä piirteitä, kun hän on vainonnut ja häiriköinyt elämääni tahallaan. Myös hän valehteli milloin mistäkin ja yritti myös manipuloida minua muita ihmisiä vastaan jne. kaikkea sairasta kuitenkin...

Kukaan ei tietenkään voi kirjoituksesi perusteella täysin tietää millainen teidän suhteenne on, mutta koska itseäsi vaivaa noin isot asiast suhteestanne, minäkin kääntyisin eroamisen puolelle. Kukaan ihminen EI saa aiheuttaa tuollaista ahdistusta ja kuten sanoit persoonan muutosta itsessäsi! Mainitsit, että olet halunnut kontrolloida kaikkea ja tämä on myös sinun huono puolesi. Tosin en pidä sitä huonona puolena jos se ilmenee terveen kontrollin rajoissa. Itse olen myös aina ollut sellainen, että homma tehdään niin kuin minä olen ajatellut, mutta olen myös pyrkinyt ottamaan toiset huomioon, jottei minusta tule tyrannia. Sinun tapauksessa jäi sellainen kuva, että miehesi on oikeasti se joka kontrolloi, mutta vielä sairaalla tavalla; Sinun onnellisuutesi kustannunksella! Maailmassa on paljon mahtavia ihmisiä, joiden kanssa voit olla onnellisempi! Muista, että sinulla on vain yksi elämä ja jos kärsit suhteestanne enemmän kuin saat onnea, ei siinä ole järkeä. Et voi ajatella tuossa tapauksessa miestäsi, jos hän on se joka saa sinut onnettomaksi! Hänen pitäisi mennä itseensä, eikä sinun!

Tuntuu että jossain määrin olen kokenut samanlaista kuin Sinä, mutta olet vain jumahtanut tuohon tilanteeseen. Kuulostaa pahalta, jos ystäväsi eivät jaksa kuunnella tätä tilannettasi, ja jopa olet menettänyt ystäviä suhteesi takia? Jotenkin minusta tuntuu tämän oman mädän suhteen jälkeen, että en ole koskaan tehnyt mitään niin oikein, kuin että jätin tämän miehen. Oikeampaa olisi ollut, että en olisi koskaan hänen kanssaan ollutkaan. Tottakai se on rankkaa välillä olla yksin, itse asun vielä paikkakunnalla, jossa minulla ei ole edes muita kuin työkavereita, mutta viimeisemmäksi ottaisin tämän mieheen yhteyttä. Ei aina tarvitse olla puolisoa, pahan suhteen jälkeen on varmasti kaikkein terveintä pyrkiä tulemaan toimeen omillaan. Voi tehdä kuten itse haluaa, eikä tarvi ahdistua siitä, että olenko nyt jotenkin väärin, kun en tee sitä tai tätä, tai pitäisikö nyt jotenkin ottaa toinen huomioon jne. Kyseinen mies, jonka kanssa olin, saattoi suuttua siitä, että jos vaikka tein ruokaa, niin en huomioinut häntä tarpeeksi, tai jos tein jotain työtä intensiivisesti, olisi muka saamaan aikaan pitänyt häntä jotenkin ylistää, tai huomioida.. toisin sanoen, ei hetken rauhaa, kaikki aika ja oleminen olisi pitänyt pyhittää hänen ylhäisyydelleen, ja jos olin vierailemassa äitini luona, sekin oli väärin, kun en ollut pitämässä hänestä huolta. Ihan kun Iso kivenjärkäle olisi poissa harteilta, kun saa vain olla rauhassa (ellei tätä häirintää oteta lukuun).

Valitettavasti tästä kirjoituksesta taisi tulla enemmän omaa valitteluani, mutta kokemuksesta voin sanoa, että kyllä kannatti unohtaa koko tyyppi. Jos et ole täysin varma, että tahdotko erota kokonaan, voisit koittaa keskustella miehesi kanssa. Jos ette pysty keskenänne kommunikoimaan ja purkamaan pahaa oloa, ei suhteenne taida olla kuin pelkkä kuori. Aluksi voi vaikka koittaa pitää pientä taukoa, jos se ajaa miehen ryyppäämään, se on hänen oma ratkaisunsa ja tapansa toipua. Kuten tuossa olikin jo vastattu Sinulle, et ole vastuussa hänen tekemisistään. Jos hän on niin hölmö, että juo itsensä hengiltä, se ei ole Sinun vikasi. Hänen pitäisi mielestäni ymmärtää, että hän ei tee Sinua onnelliseksi, päin vastoin; hän on syypää sinun onnettomuuteesi. Mahdollinen pieni tauko voisi saada hänet ajattelemaan asiaan, ja kokemaan, että hän on vaarassa menettää Sinut jos ei rupea kohtelemaan paremmin. Jos taas hän ei ole valmis yrittämään, niin mitä järkeä Sinunkaan on yrittää sinnitellä huonossa suhteessa? Kannattaa kysyä itseltään, että onko suhde sen arvoinen, että olet valmis maksamaan siitä noin kalliisti? Lisäksi on hyvä miettiä, että entä tulevaisuudessa, jos teille ilmaantuu lapsia, tilanne on paljon vaikeampi, myös lapset kärsivät tilanteesta ja sitten eroaminen voi olla vaikeampaa. Jos teitä ei nyt sido mikään muu kuin riippuvuutesi, olisi korkea aika yrittää tehdä ratkaisuja. Itse olen nyt täysin yksin, ja viimeksi tänään se ahdisti, mutta verrattuna siihen ahdistukseen, mitä koin huonossa suhteessa, olotila oli mahtava 🙂 Lisäksi jos pelkäät yksin jäämistä, niin hae siihen ihmeessä tukea! Vaikka tältä kanavalta, mutta myös ammattiauttajalta, ystäviltä, vanhemmilta... Se tärkeä ihminen, joka tukee ei tarvitse olla puoliso...

Voimia Sinulle!

Hei little girl! Wake up!!! Olen aiemmin eronnut ja tulin varovaiseksi miehen suhteen, 13 vuotta sitten tapasin miehen, ja sen suhteen aloitettiin tosi varovaisesti, salasin lapseltani suhteen vuoden verran koska haluaisin suojella lapsiani eli tavattiin silloin kun lapset oli isällään(eron syynä alkoholi, ja väkivalta henkisesti ja fyysisesti) niin sitten vuoden salailun jälkeen päätettiin että salailut loppu koska niin paljon rakastamme toisiamme, lyhyin sanoin mentiin kihloihin ja naimisiin., silloin nuorin lapseni oli vasta kolme vuotta vanha, hoidin kaikki olin töissä ja elettiin onnelliseksi kunnes huomasin että muita oli tärkeämpi kun minä, ja pettäminen ja jatkuva valehtelu toistuu jatkuvasti, toki hän ei paljon juonnut ja osa sanoa että ei kiitos, suhdeässämme kuitenkin puutui se parisuhteen perusta ”luottamus, kunnioitus, ja toiseen huomioon ottaminen”, hän oli vain tyytyväinen koska hänen ei tarvitse tehdä mitään, kaikki oli valmiina, tein kaikki jotta lapset sekä mies ois tyytyväinen, Kunnes huomasin että vasta palvelu en juuri saanut, ja olen ollut onneton ja yksinäinen, oltiin jo aiemmin eroamassa mutta sitä hän ei halunnut vaan lupaus sateille jo uskoin, Nyt kun lapset ovat jo omillaan meille pitää olla aika toisiamme mutta toisen kävi, hänellä oli vain aikaa itselleen ja valehtelu ja pettäminen jatkui, eihän koskaan arvostanut minun tekemisestäni, tai jos ei koskaan ole sanottu. Hassu juttu aina kun sain hänet kiinni valheesta syy oli minun, jos hänelle sattuu jotain syy oli minun, minulle huudettiin ja haukutin sairaaksi, ihan samalla tavalla miten sinulle kohdeltiin, sitten tuli STOP!, hain eron, ja saman tien muutin pois kotoa, onneksi meillä ei ole yhteistä lasta, täällä hetkellä elän oma elämäni, minulla ei ole kiire uuteen suhteen, hänellä taas tuli hätä pitää saada heti uutta kun sillä on pelko olla yksin, hän on minulle soitellut ja on käynytkin minun luokseni, että pitäisi aloitta uudestaan, koska hän niin paljon minua välittää, vaan niitä sanoja en enää usko, hänen selitys ”käyn 50 v. kriisi anna aika, ja mahdollisuus koska me kuulumme yhteen”. Kriisi käydään yleensä yhdessä, eikö vain?, jotta suhde toimii molemmat pitäisi sitoutua siihen, yksin ei pystyy pelastaa parisuhde. Olen itse syntyperäisin Aasiasta ” Ei kuitenkaan näitä ostettuja tyttöjä”. Minun ystäviäni on monesti sanonut että ehkä siksi mieheni petti kun sillä on huono itse tunto ja koska olen eksoottinen, ja poikkeavan eri näköinen kun suomalainen ja vieläpä iloinen ja aurinkoinen ja pärjää hyvin työ elämässä, mutta ”eihän minun tarvitse hyväksyä niitä asioita, avioliiton aikana tunnen oloni yksinäiseksi ja onnettomaksi ja turvattomaksi, monen kerran työstin itseäni jotta sain itseäni ehyiksi ja aina kun taas menee paremmin taas tuli uutta pettymys. Nyt minulla on aikaa itselleni, ei tarvitsee elää ahdistukseen, eikä tarvitse pelätä että mitä tauti taas tuo mies tuo tulleessaan. Kerron sinulle tarinani toiveen että tämän kautta pystyn sinua jotenkin tukia päätökseen teosta. Joskus on hyvää pysähtyä, ja miettii, mitä haluaisit elämässään, ota vaikka kynä ja paperi laatii miinus ja plussat (jos päätät jatkaa elämä ilman sinun poikaystäväsi) ihan varmasti tulet pärjäämän paremmin ja vointisi takia kannattaa yrittää, ennen kun ystäviäsi kyllästyy sinun jopas eipäs ( he myös väsyy siihen) , muista ystävät ovat aarteita, ” Onnellinen on se peloton ken uskaltaa tehdä ratkaisut sydämellään”. Anna itsellesi vapaus, rakasta itseäsi, kun meidän sosiaalinen, fyysinen, ja psyykkinen tasapaino on hyvässä mallissaan me voimme hyvin. Älä anna toisille edes mahdollisuus rikkoa oma identiteettisi.
T: Kahleista pääsyt irti

Ensinnäkin kiitos kaikille vastanneille ja anteeksi kun en ole käynyt kertomassa kuulumisia, en ole voinut kirjoittaa jos mies on ollut kotona. Tämä oli mulle jo tosi iso askel että kirjoitin tänne. Nimimerkkini Pieni Tyttönen tulee juuri siitä kun olo on tällä hetkellä turvaton ja yksinäinen, tietyllä tapaa tuntuu kuin olisi lapsi ja yksin maailmassa. Teidän vastaukset antaa mulle paljon ajateltavaa ja tietyllä tapaa sitä turvaa mitä en ole voinut nyt ystäviltä hakea. Joten iso kiitos.

Olen ollut nyt aika masentunut. Olen miettinyt tosi paljon tuota ero-asiaa ja se tuntuu oikealta ratkaisulta mutta sen toteuttaminen tuntuu ylivoimaiselta. Mua pelottaa että teen omasta elämästäni mahdollisesti pahemman helvetin jos sen oven avaan. Entä jos se tekee mun elämästä aivan kauheaa, pahempaa mitä se on nyt ja sitten miettisin että olisi ollut parempi tyytyä tähän tilanteeseen?

Peni: Kiitos kun kirjoitit. Mä itse luen kaikki mulle vastanneet auttajiksi vaikka ei ammatillisessa mielessä sitä olisikaan, arvostan elämän kokemustasi mitä sulla on rutkasti enemmän kuin mulla joten ilolla otan mielipiteitä vastaan.
Enkä mä ymmärrä itsekään tätä miksi me naiset retkahdetaan niin helposti renttuihin. Ehkä siinä herää jokin äitimäinen hoiva-tunne, luulee voivansa rakastaa toisen hyväksi, nauttii siitä että on tarpeellinen toiselle, vaikkakin se olisi hieman kyseenalaista tarvitsemista. Vai olisiko sellainen ajattelutapa että tuollainen villi luonne on vaikeampi kesyttää, sen täytyy siis olla saavutus jos onnistuu tuollaisen rauhoittamaan. Kummallinen on tuo mieli joka välillä järjen tieltä suistaa. Liiallinen empatia-kyky on pahasta, joskus pitäisi olla vain kylmä ja tunteeton eikä yrittää pelastaa kaikkia. (Lähden taas ajatuksineni sivuraiteille)

atsalea: Kiitos kirjoituksestasi. Tiedän itsekin etten ole vastuussa miehestäni mutta silti tunnen olevani. Se on kuin kirjoittamaton sopimus. Hänen vanhemmat ja sukulaiset puhuu siitä kuinka muutin poikaystäväni elämän ja pitävät sitä tietyllä tapaa mun ansiona että hän on nyt raitis. Voin jo kuvitella ne kaikki syytökset mitkä saisin avoni elämän pilaamisesta jos ajattelisinkin omaa onneani ja lähtisin. Koen jopa olevani vastuussa niillekin ihmisille vaikka ei mulla pitäisi olla syytä heitä miellyttää, eivät hekään ole kovin mukavia ihmisiä. Olisiko se jonkin sortin pelkoa saada monien ihmisten vihat niskaani.
Mua kiinnostaisi hakea apua mutta en ole oikein tiennyt minne mennä eikä ole ollut voimia ottaa selvää. Tänne kirjoittaminen on eka konkreettinen asia mitä olen tehnyt. En mä edes tiedä onko nuo kunnallisia palveluita vai pitäisikö mun hakeutua jollekin yksityiselle kallonkutistajalle. Joskus yritin saada tätä miestä kanssani hakemaan apua mutta niinkuin arvasit, ei suostu. Lisäksi kielsi mua menemästä koska ei halua että ihmiset tietää meidän asioista, ei ne kuulemma muille kuulu. Samasta syystä aina pakottaa mut lupaamaan etten kerro ystävilleni meidän riidoista ja kuinka hän mua kohtelee. Hänen julkisuus-kuvansahan on hyvä, suurin osa ihmisistä ei varmasti uskoisi jos kuulisivat millainen hän on kotona. Juuri sellainen päällisin puolin mukava kaikille, huomaavainen porukassa jne. Alkoholiongelmansa sen sijaan on kiirinyt ansaitsemallaan maineella puolen kaupungin tietoon.
Luulisin siis että hän vastustaa sitä ajatusta että menisin jonnekin puhumaan ja mun on tosi vaikea mennä minnekään salaa mutta pakko kai yrittää jotain.

New lonely: Kiva kun kirjoitit! Tunnistin monta tuttua piirrettä kirjoituksestasi ja sekin helpottaa kun on joku joka on kokenut samanlaista ja tietää kuinka raastavaa se voi olla. Oli jännä kun käytit viittausta hänen ylhäisyytensä, olen itse käyttänyt tuota sanaa ajatuksissani tuhansia kertoja. Juuri siltä musta tuntuu, täällä on hänen ylhäisyytensä jonka ympärillä koko maailman pitäisi hänen mielestään pyöriä ja sitten hänen alaisensa, eli minä.
Mua kiinnostaisi tietää kuinka pääsit exäsi vainoamisesta eroon? Kuinka hän sua häiriköi ja kuinka sille tuli sitten loppu?
Tää kaupunki ei oo kauheen iso ja mies tuntee paljon ihmisiä. Mä sen ekan vuoden aikana jätin hänet ja liikkuessani kaupungilla, kaikki vältti mua kuin ruttoa. Tapasin jopa yhden kivan pojan joka tutustumisen jälkeen seuraavana päivänä lähetti mulle tekstiviestin ettei halua enää tutustua koska mä tiedän kuulemma ongelmia ja hän ei halua sekaantua sellaiseen. Mä sain leiman otsaani vain sen takia kun yritin elää omaa elämääni ja olla onnellinen. Tämä poikaystäväni kun tuntee niitä pahamaineisiakin tyyppejä. Sekin varmaan vaikutti siihen että otin hänet takaisin, helpompi olla hänen kanssaan kuin totaalisen yksin kun kukaan ei uskalla edes jutella mun kanssa ettei tule ongelmia. Musta tuntuu että tää suhde on vienyt multa voimat kestää se mitä erosta seuraisi, kierrän siis loputonta kehää. Paikkakunnan vaihto ei tule mulle kysymykseen perheen ja työn takia. Perheessä on vieläpä sellainen tilanne (terveyteen liittyvä), että haluan olla heitä lähellä.
Ja oikeassa olet, olen menettänyt monia ystäviä tän suhteen takia. Ystävät lakkasivat aika pian soittamasta kun tajusivat etten koskaan lähde minnekään mihin pyytävät. Varmaan loukkaantuivatkin kun en enää jaksanut vääntää miehen kanssa kättä menoistani. Aiemmin olisin sanonut kaikille miehille että mua ei rajoiteta mutta tämä henkilö on kouluttanut minut aika tottelevaiseksi. Helpompi vain jäädä kotiin.

Mä koetin eilen puhua miehen kanssa. Sanoin heti alkuun etten halua riidellä. Kysyin onko hän huomannut suhteessamme tai minussa muutosta (oon ollut todella allapäin). Sanoi että ei ole huomannut suhteessamme muutosta mutta minä olen kuulemma veemäisen näköinen joka päivä. Tietää vallan hyvin että olen surullinen, veemäistä naamaa en edes uskaltaisi näyttää. Yritin sitten jatkaa keskustelua sanomalla että musta on tuntunut että meidän suhde on mennyt huonompaan suuntaan ja siinä vaiheessa alkoi huutaa: Johan mä vastasin s***ana että ei oo mikään muuttunut, mitä v***ua sä siinä jankutat?! ja huusi siis todella vihamielisenä. Aloin sitten perääntyä ja sanoin että ajattelin vaan että oltais puhuttu ja molemmille ois tullut parempi mieli mutta huusi ja kirosi vain. Sanoin että olen ollut vähän surullinen ja siksi halusin puhua. Huusi vaan lisää, että mulla ei ole oikeutta olla surullinen koska hän ei jaksa katsoa sellaista naamaa. Sitten korjasi että saan olla surullinen kunhan se ei näy hänelle. Mä sanoin että eikös sun kuuluisi välittää siitä että mä oon surullinen ja koettaa parantaa mun mieltä. Mutta huusi vain ja kirosi, olen kuulemma lapsellinen idiootti kun tollaisia puhun. Ja kun mua alkoi itkettää niin alkoi matkia mua ja puhui koko ajan kuin alemmalleen, halveksuen ja vähätellen. Tässä siis esimerkki keskustelutaidoistamme.
Mulle tämä on uutta koska mä olen aina pystynyt keskustelemaan kaikkien kanssa aiemmin, olen aina voinut selvittää kaikki asiat puhumalla ja rakastan keskusteluita. Mutta tän ihmisen kohdalla ne on tuhoon tuomittuja aina.

varga: Kiitos kun kirjoitit, olen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan. Huomasin jälleen monta samanlaista piirrettä mitä minunkin tilanteessani on. Meiltäkin puuttuu hyvän suhteen perusta. Poikaystävä aina sanoo että pelkkä rakkaus riittää mutta se ei riitä jos ei ole myös luottamusta ja keskinäistä kunnioitusta. Myös minä teen kaiken kotona, huolehdin kaikki yhteiset asiat, hänen ei tarvitse kantaa vastuuta mistään. Välillä tuntuu kuin eläisin lapsen kanssa, enkä aikuisen miehen. Eikä mitään arvosteta mitä teen. Se on kuin itsestäänselvyys että mun on ne tehtävä, ei sitä tarvitse arvostaa eikä ainakaan itse tehdä mitään.
En ole koskaan elämässäni tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin tässä suhteessa.
Olet oikeassa, suhteeseen pitäisi sitoutua molempien. Kun tarkemmin mietin asiaa, mä olen yksin pitänyt tätä suhdetta yllä jo kauan. Mä olen kuin yrittänyt pakottaa poikaystäväni välittämään, ottamaan huomioon ja kohtelemaan hyvin. Miksi mä koen että se on minun syy jos hän on paha mua kohtaan?
Mistä sinä sait voimia erota?
Olen onnellinen puolestasi että teit rohkean päätöksen ja olet nyt onnellinen.

Mä olen aika hukassa. Kun luin teidän viestinne, mulla heräsi jo toivon tunteita, kyllä minäkin pystyn tähän koska muutkin on tästä selvinneet. Enkä olekaan yksin, apua voi saada jopa netin kautta. Tunsin saavani voimaa lukiessani teidän tekstejä. Nyt jo tätä kirjoittaessani olo on taas palannut turvattomaksi ja ajatus erosta pelottaa. Entä jos mä en pärjää enää yksinään kun hän on tehnyt musta niin heikon? Mun oma tahto on ihan hukassa vaikka olin ennen todella voimakastahtoinen. Kuinka voin tehdä pysyvän ja pitävän päätöksen kun olen näin tuuliajolla ja niin epävarma itsestäni? Tunnen olevani täysi nolla, en ole mitään. Ainoa tehtäväni on pitää poikaystäväni tyytyväisenä. Tää on kauheaa.

Kiitos teille jotka autatte mua tässä vaikeassa asiassa. *halaa kiitokseksi* Olisi vielä kivaa kuulla ajatuksianne.

Hei Pieni tyttonen!

Minulla ei ole paljoa elamankokemusta, minulla ei ole ollut suhdetta joka olisi kestanyt yli puolitoista vuotta, mutta tiedan, etta kukaan jonka saa itsensa tuntemaan vahvaksi ja paremmaksi alistamalla toista, saamalla toisen luulemaan etta ei ole mittaan ei ansaitse sen ihmisen huolenpitoa, saati sitten rakkautta.
Tiedan etta sinulla on eroon tarvittavat voimat jossain, varmasti on.
Yrita loytaa ne voimat ja jaksele.

terveisin, dalbay

Hei Pieni tyttönen!

Olen yrittänyt kirjoittaa sinulle jo kahdesti ja molemmilla kerroilla kadotin jo lähes valmiin viestin ennen kuin sain sen lähetettyä. Jospa kolmas kerta…

Minulla heräsi suuri kiinnostus kertomaasi kohtaan ja haluaisin tuoda sinulle esiin joitain mieleeni tulleita ajatuksia. Osa kertomastasi tuntui tutulta omasta parisuhteestani. Meilläkin lähtökohtana on ”renttu ja kiltti tyttö” ja päihdeongelmien kanssa on painittu. Myös tuo varpaisillaan kävely on tuttua touhua; on ollut kausia jolloin mistään asioista ei ole voinut puhua ilman sitä riskiä että mies pakenee ryyppäämään tmv. Mutta huorittelussa ja suoranaisessa valehtelussa menisi kyllä minulla raja, joku peruskunnioitus ihmisten välillä pitää olla. Toisaalta tajuan hyvin ”renttuun retkahtamisesta” kirjoittamasi jutut, aihetta olisi kiva pohdiskella joskus lisää.

Oletko koskaan kuullut sanaa persoonallisuushäiriö? Voisit etsiä netistä lisää tietoa aiheesta ja se voisi auttaa sinua ymmärtämään paremmin parisuhteesi problematiikkaa.
Lapsuuden kokemuksilla on suuri merkitys meidän persoonamme muodostumisessa. Jotkut kokemukset voivat vammauttaa ihmistä pysyvästi niin että tietyistä (haitallisista) käyttäytymismalleista tulee osa hänen persoonaansa. Sanon haitallisista, sillä ne nämä piirteet ja käyttäytymismallit ovat sellaisia jotka aiheuttavat tavalla tai toisella ongelmia henkilön suhteessa toisiin ihmisiin. Toki kaikilla meillä esiintyy joissain tilanteissa joustamattomia ja negatiivisia puolia, mutta joillakin ihmisillä nämä puolet ovat ikään kuin vakiintuneet osaksi tätä ihmistä.
(Itse olen toisaalta tällaista luokittelua vastaan, sillä ihminen on mielestäni niin moniulotteinen olento, että tällaiset diagnoosit ovat vähän kuin veteen piirretty viiva. Kuka on normaali ja kuka ei? Mutta ilman luokittelua asioita olisi paljon vaikeampi käsitellä).

Minua on auttanut paljon se että olen ymmärtänyt mieheni lapsuuden- ja nuoruudenkokemusten syy-yhteyden nykypäivän ongelmiin. Esim. posttraumaattisen stressihäiriön (PTSD) eräs oire on välttämiskäyttäytyminen; tietyt asiat ovat liian kipeitä tietoisuuteen tuotavaksi ja siksi ne on kaikin tavoin torjuttava. Ja hyökkäys on paras puolustus. Tai pakeneminen tilanteesta ryyppäämään, puuduttamaan tunteet pois. Miehelläni on ainakin aiemmin ollut joitain tietyn persoonallisuushäiriön piirteitä, mutta ehkä ne ovat nykyisin korkeintaan jäänteitä aiemmin käytössä olleista käyttäytymismalleista. Hän on prosessoinut itseään aika paljon, mutta vielä riittää tehtävää varmaan loppuiäksi.

Kun lapsi kokee paljon vaikeita asioita lapsuudessaan, hän joutuu yleensä kasvattamaan ympärilleen jonkinlaisen suojamuurin suojellakseen psyykettään. Valitettavasti tämä suojamuori estää usein häntä aikuisenakin pääsemästä käsiksi omiin sisimpiin tunteisiinsa.

Minä itse uskon muutoksen mahdollisuuteen ihmisessä. En tarkoita tällä sitä että hän voisi muuttua kokonaan toiseksi, vaan että ihmisellä on mahdollisuus tunnistaa paremmin oma todellinen minänsä, se persoona, joksi luoja on hänet luonut. Ihminen joka kykenee rakastamaan ja kunnioittamaan itseään, kykenee kohtelemaan samoin myös muita -ja päinvastoin.
Halu muutokseen ei voi tulla ulkopuolelta, sen täytyy lähteä sisäisestä muutoksen tarpeesta. Sysäys siihen voi toki tulla ulkopuolelta. Ja yleensä se muutosprosessi käynnistyy vasta pakon edessä: tien pää on tullut vastaan. Valitettavasti kaikki ihmiset eivät koskaan tunnista (halua tunnistaa) tätä muutoksen tarvetta itsessään, suojamuuri on liian vankka. Haavoitettu ihminen pelkää särkymistä yli kaiken.

On mielenkiintoista että miehesi todella lopetti juomisen vuoksesi. Se on kuitenkin jonkinlainen merkki muutoshalukkuudesta. Tekikö hän sen aivan yksin, vai oliko hänellä joku henkilö tai taho tukenaan? On hienoa kun joku pääsee irti riippuvuudestaan, mutta sen jälkeen alkaa se varsinainen prosessi, jonka aikana pitäisi selvittää itselleen siihen riippuvuuteen johtaneet syyt. Vasta ymmärrys asioista tuo pysyvämmän rauhan.

Onnistuit rajojen asettamisella saamaan miehessäsi muutoksen aikaan. Hän kykeni lopettamaan juomisen. Mutta jos laittaisit hänelle ehdoksi esim. valehtelemisen lopettamisen, voisin ajatella että hän ei kykenisi siihen. Jos hän kärsii persoonallisuushäiriöstä, kuten ounastelen, voi olla ettei hän lainkaan erota valheen ja totuuden rajaa, hänellä on siinä jonkinlainen sokea piste. Jos asettaisit hänelle tällaisen ehdon, hän luultavasti ahdistuisi tavattomasti, koska hänellä ei olisi mitään keinoja toteuttaa vaatimustasi. Ainoastaan pitkäaikainen psykoterapia voisi avata hänelle mahdollisuuksia paremmin ymmärtää itseään. Mutta lähteäkseen terapiaan hänellä täytyisi olla jonkinlainen sairauden tunto, ajatus siitä että kaikki ei ole kohdallaan.

Sellainen juttu tuli mieleeni, että oletko varma että miehesi on kuivilla huumeista? Entä käyttääkö hän rauhoittavia tai kipulääkkeitä tmv? Kärsisikö miehesi ainakin ajoittain vieroitusoireista? Ihan lääkärin määräämät (kolmio)lääkkeetkin voivat pitkäaikaisemmassa käytössä aiheuttaa jatkuvaa hermojen kireyttä, muista huumeista ja oireista nyt puhumattakaan. Ne voivat tietyllä tapaa muuttaa henkilön persoonaa. Kuinkahan monta riitaa meillä olisi vältetty jos olisimme aina tajunneet mieheni hermojen kireyden johtuvan lääkkeistä. (Mieheni joutuu syömään enemmän tai vähemmän säännöllisesti kolmiolääkkeitä krooniseen kipuun).

Pieni tyttönen, toivoisin että saisit jotain kautta otettua etäisyyttä parisuhteeseesi. Ulkopuolelta näkee asiat aina niin paljon selkeämmin. Kun oikein pyörii oman päänsä ympärillä, katoavat viimeisetkin vaihtoehdot näkyvistä. Ja kuitenkin niitä oikeasti on. Lukemattomia.

Joka tapauksessa olet siinä pisteessä että sinun on todella tehtävä jotain. Jos sinulla ei ole riittävästi ulkopuolista tukea, ystäviä tai sukulaisia joiden kanssa voisit jutella, varaa aika paikkakuntasi mielenterveystoimistoon tai psykiatrian klinikalle ( riippuen mikä taho apua paikkakunnallasi tarjoaa). Ota rohkeasti selvää asioista, tai kysy net-tuesta tarkemmat tiedot paikkakuntasi mielenterveyspuolen palveluista. Jo muutama keskustelukerta voi selkiinnyttää ajatuksiasi. Ennen kaikkea, älä "jää roikkumaan". Hae itsellesi aktiivisesti tukea, vaikka tiukkaa tekisi. Vahvista itseäsi. Kun saat itsetuntosi kohoamaan ja tuuletusta ajatuksillesi, sinun on helpompi tehdä ratkaisuja oman elämäsi ja parisuhteen kanssa.

Lukuvinkeiksi antaisin Tommy Helstenin kirjat ”Virtahepo olohuoneessa” ja ”Saat sen mistä luovut”. Ja tässä linkki ptsd:stä kertovaan artikkeliin http://www.scorpitos.com/articles/kolkptsd.htm . Persoonallisuushäiriöistä löydät netistä tietoa jollain hakuohjelmalla. Lopuksi vielä joskus ylös kirjaamani miete:

”Etsi itsellesi mielenrauha, niin pelastat tuhat ihmistä ympärilläsi.”

Tällaisia ajatuksia tuli tänä yönä mieleen...
Voimia sinulle ja kirjoitellaan jos vain haluat.
t. Solina

Hei Pieni Tyttönen!

Löysin itsekin tämän palstan hetki sitten, ja ensimmäisten juttujen joukosta luin tämän. Nousi niskavillat pystyyn saman tien, koska sinulla sattuu olemaan hyvinkin samankaltainen suhde kuin minulla. Suurimpana erona se, että meillä on lapsi. Ja ollaan jonkun verran nuorempia. Ja mieheni EI ole lopettanut ryyppyreissujaan...😟

Meillä mieheni etsii syyn vaikka muurahaispesästä, että pääsee ryyppäämään - vaikka kaikki olisi ns. hyvin. Minä kuitenkin olen syypää loppupeleissä hänen lähtemiseensä. Ei vastaa sitten puhelimeen, eikä välitä pätkääkään mun olosta, pitää vaan hauskaa. Valehteluakin on riittänyt ja pettänytkin kännisen lipsautuksensa mukaan kerran... Silti annan vain anteeksi, ja uskon että aurinko paistaa vielä risukasaankin. Kyllä se siitä kasvaa ja muuttuu. Eipä ole muuttunut, kahteen ja puoleen vuoteen.

Itse en ole onnellinen, ja sinäkään et taida olla. Paitsi niinä ihanina hetkinä, kun mies on katuvalla tuulella ja hemmottelee oikein olan takaa (tiedän mistä puhut...). Silloin tuntuu, että kyllä hän minua rakastaa, ja haluaa muuttua, kun kerran näin paljon hyvittää tekojaan. Silloin on myös jotenkin turvallinen olo, että nyt hän ei vähään aikaan taas tee reissuja. Ei kuitenkaan mene pitkään, kun kaikki toiveet taas romahtaa ja pohjalla ollaan. Vie kovasti voimia aina yrittää uudelleen saada miinuksen puolella olevaa luottamusta takaisin, ja aina kuitenkin saada lisää p:tä niskaan jokaisesta yrityksestä. Niin sitä sitten pikku hiljaa alkaa kehittyä uhrimainen fiilis, ei kertakaikkiaan jaksa enää tapella - eihän siitä kuitenkaan ole mitään apua. Siinä sitten vaan sinnitellään ja eletään päivä kerrallaan ja odotetaan, että aika parantaa haavat. Sitten voidaan taas leikkiä onnelista pariskuntaa.

Minä olen kuitenkin nyt päättänyt päästä omasta tilanteestani eroon. Eikö ole aika yksinkertaista ajatella, että en halua tällaista elämää?? Kun parempaakin on aivan varmasti tarjolla, miksei sitä voisi saada? Uskon, ettet sinäkään ansaitse tuollaista kohtelua, niinkuin sanoitkin ettet koskaan voisi kohdella miestäsi niinkuin hän kohtelee sinua. Miksi pitäisi jaksaa? Voimia tarvitaan muuhunkin kuin oman suhteen pelastamiseen, varsinkin kun aivan hyvin tietää sisimmässään, ettei pysyvää muutosta tule ehkä koskaan.

Meidän suhteen alkuvaiheessa mieheni nöyrtyi ja myönsi mokanneensa aina siinä vaiheessa, kun minä purskahdin itkuun. Nykyään saan vaan kuulla "Lopeta nyt s*****na toi parkuminen tai mee muualle valittamaan siitä!!!". Ai että tuntuu hyvältä. Näin se menee huonompaan suuntaan koko juttu, pieni askel kerrallaan.

Antaisin sinulle vinkiksi, että kuvittelet aurinkoisen aamun ilman pelkoa ja ahdistusta elämästäsi. Voit suoraan töistä mennä vaikka terassille tyttökaverisi kanssa, ja mielesi on avoin ja iloinen - et ole tilivelvollinen tekemisistäsi kenellekään. Otat ilon irti siitä "sinkkuudesta", vaikkei se mitään ruusuilla tanssimista aina olekaan. Mutta myös siinä on omat hyvät puolensa, keskity niihin. Liikut paljon ja nautit elämästä! Älä pysähdy sohvalle kuuntelemaan hempeitä kappaleita radiosta, muuten tulee itku ja masennus. Tee kaikkesi, ettet ota mieheesi yhteyttä eron jälkeen. Huomaat, että olet huomattavasti onnelisempi yksin kuin miehesi kanssa. Olet jälleen oman elämäsi herra, teet vain niinku sinua huvittaa!! Miltä kuulostaa...?

Itse pääsin viime syksynä miehestäni eroon, ja muistan, mitkä voimat löysin ensimmäisten kurjien päivien jälkeen!! Sain huomattavasti enemmän aikaiseksi ja jaksoin kuin jaksoinkin olla lapsen kanssa aivan hyvin yksinkin. Sitten mies taas tuli selittämään ummet ja lammet, kuinka hän on muuttunut ja haluaa hyvittää jokaisen tekonsa... Ja siinä sitä sitten taas oltiin!

Nyt haluan sen vapauden takaisin, kokeile sinäkin!! 🙂👍. Täytyy olla vain vahva - koita kaivaa se päättäväinen kontrollifriikkiluonteesi esille ja anna palaa!! tsemppiä!! Ilmottele tilanteesta kun pystyt!

Ps. En todellakaan tuomitse, jos päätät jäädä suhteeseesi. Tiedän kuinka vaikeata on vain tehdä päätös - luovuttaa, ja päästä jaloilleen. Kuitenkaan se ei ole mahdotonta!!🙂🌻

Pieni tyttönen, haluaisin vielä spekuloida mishesi ajatusmaailmaa omien kokemuksieni pohjalta...

Voisikohan olla, että suhteenne ei kukoista ilman viinaa juuri sen tähden, että ei ole viinaa? Tarkoitan, että miehesi ei ikään kuin viihtyisi raittiina? Voisikohan hän olla sinulle ilkeä siksi, kun SINÄ olet pakottanut hänet tekemään valinnan sinun ja viinan välillä. Hän on alitajuisesti katkera siitä, vaikkei ehkä ajattelekaan mielessään asiaa niin - varsinkaan jos asiasta kysyisit. Hän kaipaa päättömiä baarireissuja, hänestä tuntuu että jotain olennaista ja tärkeää puuttuu hänen elämästään? Hän oli ryyppäämiseen niin tottunut ettei kertakaikkiaan enää nauti elämästä täysin, kokee että se on tylsää, ja jollakin lailla tyhjää. Jotkut vain yksinkertaisesti nauttivat siitä humalatilasta niin paljon - ja siitä jännittävästä olotilasta kun eivät tiedä mistä itsensä aamulla löytää. Itselleen ja kavereilleen tietysti uskottelee, että tyttöystävä ON JO vihainen, aivan sama menenkö yöllä vai huomenna... ja ei kun tiskille!

Meidän suhteemme aikana olen huomannut meinaan, että miehestäni alkaa tulla kärttyinen viikonloppujen alla, jos ei muutamaan viikkoon ole päässyt radalle. Hän on hermostunut ja levoton 😠. Sitten kun taas lähtee, on tyytyväinen kun tulee - viinanhimo tyydytetty. Sitten voikin olla taas kiltti minulle.

Äläkä vain mieti sitä, että olisit vastuussa hänen juomisestaan/raittiudestaan. Hän voi väittää muuta jos hänet jätät, veikkaisinpa kuitenkin että hän kokisi jonkinlaista helpotusta päästessään taas ryyppäämään ja syyttäisi "ratkeamisestaan" sinua kuitenkin vain saadakseen sinulle huonon omantunnon. Sellaiset puheet vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Itse hän on se, joka pullon aukaisee jos aukaisee. Et voi elää omaa elämääsi (ainakaan onnellisesti) toisen holhoojana ja toisen pillin mukaan hyppien!

Mieti, miten todella haluaisit elämäsi viettää? Aina rakkaus ei vain riitä...☹️

Moikka! Kiitos taas kirjoittaneille. Piti taas odottaa hetkeä että olen yksin kotona...

dalbay: Tiedän että olet oikeassa, ne eroon tarvittavat voimat on varmasti jossain vaikka siltä ei tunnu. Mulla on vaan järkyttävä pelko millaista mies tekee mun elämästä kun jätän sen. En oo varma, pitääkö mun pelätä sitä elämää vielä enemmän mitä tätä nykyistä. Kiitos kuitenkin tsempistä!

Solina: Tosi ihanaa kun kirjoitit! Tuntui tosi vahvasti siltä, että ymmärrät mistä mä puhun.
Persoonallisuushäiriöstä olen toki kuullut mutta varsinainen määritelmä ei ole kuitenkaan tuttu, aion seuraavaksi hypätä kyllä googleen tietoa hakemaan.
Mun on hankala lähteä etsimään yhteyttä nykypäivän käyttäytymiseen miehen lapsuudesta/nuoruudesta koska hän ei ole kertonut juuri mitään menneisyydestään. Alussa olen kysellyt jotain mutta hän ei tykkää että samoja asioita otetaan myöhemmin puheeksi. Tämä on hyvä esimerkki siitä kun hän ei muista mitä on valehdellut aiemmin niin ei siksi halua puhua sellaisista asioista jotka on jo aiemmin olleet esillä kun saattaa sotkeutua omiin valheisiinsa.
Haluaisin myös uskoa muutokseen ihmisessä (hänessä), mutta mistäpä sen tietää onko hän ikinä siihen kykeneväinen? Epäilen sitä suuresti. Hän ja koko hänen perheensä ovat tosi ylimielisiä, he uskovat siihen ettei koskaan tarvitse myöntää tehneensä väärin, kaikki muut on huonompia kuin he. Ja he pitävät tosi tiiviisti toistensa puolta, vaikka oma perheenjäsen olisi selkeästi väärässä, he hyökkäävät vaikka porukalla syyttömän kimppuun (esim. mun). Yleensä puhutaan kuinka hyvää mä olen tälle miehelle tehnyt, auta armias jos meillä on riita, kaikkien kanta muuttuu siihen kuinka PAHA ihminen mä olen kun PAKOTAN miehen olemaan juomatta. Pilaan hänen elämänsä kun pakotin hänet valitsemaan viinan tai minut. Sille perheelle viina taitaa olla yksi perheenjäsen, vaikka kaikki onkin työssäkäyviä ja ihan hyvin menestyviä ihmisiä. Joka hemmetin kissanristiäisissä kaikki vetää tajuttomat kännit ja alkavat sitten kettuilla ja tapella humalapäissään, seuraavana päivänä ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Musta tuntuu että jokainen juo lähes jokainen päivä, monesti arkipäivinäkin näen heidät kännissä.
Joo tosiaan mullekin on ollut yllätys että mies on ollut näin kauan juomatta. Oon elänyt sitä koko ajan päivä kerrallaan, yksikään aamu ei ole valjennut niin että olisin ollut varma siitä että ei hän lähde juomaan. Hänellä ei ole ollut siinä muita tukena kuin minä. Mä olen ehkä ollut enemmän "kyttäävä haukka" siinä asiassa. Työpäivänkin aikana laitetaan paljon tekstiviestejä ja jos havaitsin että häntä ketuttaa joku asia, rupesin äkkiä tekemään kaikkeni että hän tulisi hyvälle tuulelle, sitten hän ei ehkä lähtisi juomaan. Silottelin kaiken hänelle mahdollisimman helpoksi ettei vaan saa mistään sitä tekosyytä lähteä ryyppäämään. MUTTA, mielestäni riippuvuus vaihtui toiseen. Kun hän lopetti juomisen, hälle piti ostaa kaiken maailman pelikoneet ja nyt hän pelaa kaiken liikenevän aikansa niitä pelejä ja käyttää kaiken liikenevän rahan peleihin, ohjaimiin ja muistikortteihin ja mitä kaikkea nyt voi olla. Mun mielestä hän on nyt addiktoitunut samalla lailla tuohon pelaamiseen mitä aiemmin alkoholiin. Toisaalta näen tämän nykyisen riippuvuuden vähemmän haitallisena kuin juomisen mutta olisin helpottunut jos hän olisi hieman vähemmän niissä koneissa kiinni. Tietyllä tapaa tämäkin riippuvuus tuntuu mun järkeen sairaalloiselta.

Onko sulla Solina mitään ajatusta tuosta riippuvuuden vaihtamisesta toiseen? Lukisin mielelläni ajatuksiasi!

Ja mua kans kiinnostaisi tietää aiempaan riippuvuuteen johtaneet syyt mutta turha luulla että siitä voisi puhua. Joskus vielä ryypätessään, heikkona hetkenä sanoi mulle että mun pitäisi tehdä kaikkeni että pitäisin hänet väkisin viinasta erossa koska hän ei voi taata mitä kännissä tekee, lähtee kaikkeen mukaan (huumeisiin, pettämiseen) eikä voi koskaan kontrolloida itseään kännissä. Mutta myöhemmin tottakai pyörsi sanansa ja ylimielisenä totesi ettei hällä ole minkään sortin ongelmaa alkoholin kanssa, ei ole ikinä ollutkaan. Se on edelleen hänen virallinen kantansa.

Tuo oli tosi mielenkiintoista mitä kirjoitit siitä, jos pyytäisin miestä lopettamaan valehtelun. Kuinka se totuuden ja valheen raja voi olla jollekin sokea piste, kun mä taas näen sen ihan tietoisena ja tahallisena salailuna ja harhaanjohtamisena. Mun on oikeasti päästävä lukemaan tosta persoonallisuushäiriöstä!

Mä luulen miehen olevan kuivilla huumeista mutta en ole täysin varma. Mulle huumeet on niin vieras asia, etten mä välttämättä tunnista ihmisessä mitään mikä voi olla viittaus huumeiden käytöstä. Tiedän että hän voisi helposti saada jotain mutta en todellakaan osaa sanoa.
Varsinaisia vieroitusoireita en ole hänessä erottanut, koko seurustelumme ajan hän on ajoittain saanut tosi pahoja raivokohtauksia, jotka johtuvat aina toki MINUSTA eli en ole ainakaan osannut yhdistää niitä mihinkään muuhun.

Mä yritän hankkiutua jonnekin juttelemaan. Yritän selvittää tuon Net-tuen kautta mitä vaihtoehtoja kotikaupungissani on. Tiedän vain yhden mielenterveystoimiston täällä johon en ole kehdannut soittaa koska se nainen siellä on äitini tuttava. Toki hän on ammatti-ihminen ja on vaitiolovelvollisuus mutta tuntuisi silti oudolta mennä hälle puhumaan.

Mä käyn etsimässä netistä tietoa tuosta persoonallisuushäiriöstä ja etsin kirjastosta nuo kirjat (kirjavinkkejä olen kaivannutkin). Haluan antaa sulle Solina ison halauksen kaikesta avustasi, olisi tosi ihanaa jos vielä kirjoittaisit mulle!

Moi eevuska81, kiitos kun kirjoitit! Jotkut asiat mitä kirjoitit, tuntui niin tutuilta että aloin miettiä seurustellaanko saman miehen kanssa! Ei kai sentään ;D Kun luin kirjoitustasi, huomasin nyökytteleväni sitä mukaa, uskon että molemmat ymmärretään täysin mistä toinen puhuu.
Olen pahoillani että elät onnettomassa suhteessa niinkuin minäkin.
Mä myös olen välillä onnellinen kun miehellä on hyvä kausi (kesto voi olla parista tunnista viikkoon), ihanaa nauttia hellittelystä ja siitä turvallisuuden tunteesta minkä miehen hyvä tuuli tuo. Sillä hetkellä ei tarvitse pelätä mitä pahaa hän tekee koska sillä hetkellä hän on mun kanssa samalla puolella, eikä mun vastustaja. Riitojen aikaan nimittäin tuntuu aina, että me pelataan miehen kanssa eri joukkueissa. Jos mä ajan takaa asiaa, mikä auttaisi meidän suhdetta, hän taistelee vastaan. Tuntuu ettei hän sitten halua meidän suhteelle mitään hyvää kun mä olen ainoa joka sitä yrittää.

Ja mä tiedän täysin sen tunteen kun yrittää luottaa toiseen aina uudestaan ja toinen romuttaa sen vaivannäön kerta toisensa perään! Mies sitten valittaa kuinka hirvittävä akka mä olen kun epäilen, eikä ollenkaan ymmärrä ettei epäilijänä olokaan miellyttävää ole. Ja hän kaivaa tuota kuoppaansa itse, mä yritän kyllä luottaa mut hänen täytyis antaa siihen aihettakin eikä vain ottaa takapakkia koko ajan uusilla valheilla.

Juu, meilläkin alussa mies tajusi tekevänsä väärin kun sai mut itkemään. Saattoi itkeä itsekin usein kun riidoista tuli niin paha mieli. Nykyään hän on ihan hirviö, ei puhettakaan että tulisi mitään muuta tunnetta kuin raivo silloin kun mä itken. Viimeksi mä yritin pidättää itkua viimeiseen asti mutta alahuuli alkoi vaan väpättää ja silloin se alkoi taas huutaa ja haukkua.

Olet oikeassa, se on yksinkertaista ajatella ettei halua, eikä ole ansainnut tällaista elämää. Mutta se on niin paljon vaikeampaa toteuttaa se. Eikö olekin yhtä yksinkertaista aina uskoa katuvaa miestä ja unohtaa kaikki paha sillä hetkellä kun mies on kultainen ja kohtelee kuin kukkaa kämmenellä? Sä sanoit juuri sen mitä mäkin ajattelen, sisimmässäni mä tiedän ettei pysyvää muutosta tule. Tiedän, etten halua elää loppuelämääni näin, peläten ja epäillen. Missä vaiheessa aion ruveta elämään sen mukaisesti...

eevuska, yritin kuvitella tuon vision kuinka voisin vapaana lähteä vaikka tyttökaverin kanssa terassille. Se visio menee heti pilalle kun kuvittelen että poikaystäväni tai joku hänen perheenjäsenistä osuisi samaan paikkaan ja he alkaisivat humalassa kovaäänisesti haukkua ja osoitella minua. Tämä on pieni kaupunki ja maineen saan nopeasti vaikka toisten p***apuheilla.

Mä olen muuten kysynyt mieheltäni kaipaako hän viinaa ja baarireissuja, eikä kuulemma kaipaa yhtään. En ole itse siitä niin varma. Mä itse kaipaan välillä (kun luovuin itsekin kokonaan juomisesta ja baarireissuista silloin miehen tueksi), etenkin kun mulla ei asian kanssa ollut ongelmaa. Ennen oli rakas harrastus käydä tyttökavereiden kanssa tanssimassa.
Voihan se olla että mies kaipaa viinaa ja "kostaa" sen mulle. Ei varmasti kehtaisi sitä ikinä myöntää. Sen hän on jo sanonut että jos hänet jättäisin niin alkaisi ryypätä hullun lailla ja vetää huumeita, lopettaisi kuulemma työt ja olisi vain sekaisin joka päivä. Jo silloin tuli sellainen olo, että hän velvoittaa mua tolla varjolla pysymään hänen kanssa. Hän kuitenkin tietää että oon hänestä huolissani ja pyrin auttamaan parhaani mukaan.

eevuska: Sullekin iso halaus kiitokseksi kun kirjoitit, olisi tosi kiva jos vielä kirjoittaisit? Voimia sullekin!!

Miksi mä pelkään niin paljon etten pärjää yksin? Lisäksi pelkään että mies löytää uuden kumppanin ja mä jäisin yksin. Katuisinko mä sit että lähdin? Onko parempi olla onneton yksin vai kaksin? Miehen tuttavapiireistä löytyy hieman hämäriä tyyppejä, ehkä kaikki sen vuoksi mielistelevät vain miestä ja kukaan ei uskalla olla minun ystäväni tai viettää aikaa mun kanssa? Hän voittaa tässä, hän voi alistaa mua kaikilla mahdollisilla tavoilla!

Anteeksi sekavat tekstini, yritin kirjoittaa mahdollisimman nopeasti ettei mies ehdi tulla kotiin kesken kirjoittamisen.
Kiitos kaikille, toivottavasti joku jaksaa vielä mulle kirjoittaa!

olen seurannut tätäviestiketjua muutaman päivän ajan. kirjoitinkin jo pitkän tarinan, mutta jostain syystä se poistui. olen aikalailla samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. miehei ei käytä, eikä ole koskaan käyttänyt huumeita, mutta viinaa, baareja, toisia naisia, henkistä väkivaltaa ja erouhkailuja löytyy.. erona on vielä se, että meillä on 3 lasta, joista vanhin on edellisestä suhteestani ja kaksi nuorempaa yhteisiä. seurailinkin tilanteen kehittymistä täällä juuri sen takia, että jos saisin vinkkejä ja apua itsellenikin. mieheni kulkee 3-4 kertaa kuussa baarissa, joka tarkoittaa sitä, että joka vknloppu menee pämpätessä ja krapulaa maatessa. naisia on ollut tasaiseen tahttiin koko 5 ja puoli vuotisen taipaleemme ajan. henkisen väkivaltaan liittyy juuri syyttelyä, haukkumista, joskus huorittelua jne. esimerkkinä vaikka hänen "työreissunsa" toisella paikkakunnalla, joka tarkoitti lauantaina 4 tuntia töitä ja juomaan lähtöä. kun hän tuli takaisin kotiin ja olin vihainen, koska jouduin olemaan lasten kanssa yksin tämän takia kotona, niin lopputulos oli se, että jos minä motkottaisin vähemmän, kaikki olisi hyvin..??? 😟

erouhkailuja olen saanut jo viimeisen vuoden aikana kolme. ja nämä ovat olleeet ns. konkreettisia, ei pelkkiä sanoja. eka kerralla oli kyseessä toinen nainen, koska minä en osannut arvostaa jne jne, toisella kerralla hän lähti, koska en olisi halunnut hänen menevän baariin, oli sitten naispuolisen kaverinsa luona yötä, kolmas kerta on nyt meneillään ja sen syynä oli minun nalkuttaminen. ja voin kertos, että "nalkutin", koska halusin mieheni vähentävän juomista ja pyysin häntä auttamaan kotona. nyt olemme päättäneet, että mieheni muuttaa muutamaksi kuukaudeksi pois ja mietimme asioita. noh, mieheni on kuitenkin sitä mieltä, että sen ajan jälkeen jatkamme yhdessä. hän ei kuulema muutoin ajattelekkaan. eli se on hänelle ainoa vaihtoehto. mutta millainen ihminen jättää puolisonsa lasten kanssa yksin, että saa itse olla rauhassa ja kulkea kesän ilman "motkotusta"?? 😞

osa minusta on järkevä ja ajttelee, että ansaitsen parempaa ja että kannattaisi erota, toinen puoli rakastaa mielettömästi kaikesta huolimatta ja unelmoi yhteisestä kodista jne.. tiedän siis aikalailla miltä sinusta tuntuu. toivon sinulle voimia ja jaksamista ja toivon, että vaihdellaan vaikka kuulumisia tässä ketjussa? minäkin voin kirjoitella lisää, kunhan minulla on paremmin aikaa.

Hei taas Pieni tyttönen!

Et tiedä miten iloinen olin kun olit vastannut minulle ja kun viestistäni oli ollut sinulle apua! Olen löytänyt tämän nettikeskustelun ihan vasta, tämä on vielä uusi juttu minulle. Oletko käynyt tuolla tukiasema.net:in puolella? Siellä on niin valtavan paljon mielenkiintoisia viestiketjuja, päiväkirjoja jne. että ikä ja terveys menee niitä lukiessa. Tämä tukinetin puoli on kyllä kuitenkin ehkä ”laadukkaampi”, ainakin helpommin hallittavissa. Ajattelin vaan että tukiaseman puolella näytti olevan aika paljon keskusteluja persoonallisuushäiriöiden tiimoilta.

Kerroit että miehesi ei ole juuri menneisyydestään puhunut: meillä oli aluksi ihan sama juttu. Mieheni kyllä saattoi joskus kertoa (kännissä) kipeistä asioista joita oli tapahtunut hänen aikuisiällään, mutta lapsuuden juttuja sain kaivella esiin rautakangen kanssa. Nythän minä olen vihdoin kaikkien vaiheiden jälkeen (joista voin joskus kertoa, jos nousevat esille)selvittänyt mieheni elämäntapahtumat juurta jaksain. Ja minun piti tehdä se nimenomaan itseni vuoksi. En ole ihan varma miksi, kai ymmärtääkseni koko kuvion ja siksi että olen aika perusteellinen luonne. Minä taisin joskus kirjoittaa mieheni isälle, jonka kanssa olen näitä asioita joskus pohtinut, että tuntuu kuin miehestäni olisi joku osa ikään kuin sumun peitossa, niin että en kyennyt näkemään häntä kokonaan. Ihmisen elämänhistoria on kuitenkin tärkeä osa ihmistä itseään, ja jos se on vaiettu asia, ihminen ei ikään kuin hahmota itseään kokonaisuutena, aina jotain puuttuu. Luulen oman mieheni kohdalla hänellä olevan muistiaukkoja lapsuudestaan tai ainakin niin kipeitä asioita ettei hän mielellään niitä muistele (äitisuhde).

Niin kyllä kai jokainen riippuvaisuudesta kärsivä ihminen omaa ”riippuvuuspersoonallisuuden” eli jonkinasteisen taipumuksen noudattaa riippuvuuteen johtavia käyttäytymismalleja. Eli kun yhdestä riippuvuudesta pääsee eroon, on suuressa riskissä sortua toiseen, - ellei ole käsitellyt kunnolla omia kuvioitaan sen riippumiskäyttäytymisen taustalla. Tuo mitä kerroit miehesi siirtymisestä pelikoneisiin ja laitteisiin on varmaan tosi tyypillistä. Mutta sinällään se on ainakin jollain tapaa terveellisempi riippuvuuden muoto…hmm.

Minusta tuntuu että tällaiseen riippuvuudesta kärsivään persoonallisuuteen liittyy myös taipumus ajatella asioista mustavalkoisesti? (Ei ehkä kaikilla, kun mietin omaa miestäni: mutta on hänelläkin joskus sellaista esiintynyt.)
Joko – tai. Tuleekohan se pohjimmiltaan siitä että ihmiselle tekee liian kipeää nähdä harmaan eri sävyt, on helpompaa pitää vain kaksi vaihtoehtoa avoinna ja sulkea silmät ja korvat. Vai onko se opittu käyttäytymismalli? Omia pohdintojani vain….

Olen surullinen miehesi puolesta, kuvauksesi perusteella on aika selvää että hän ei ole viettänyt kovin onnellista lapsuutta. Ja hänellä on vanhemmat, jotka tietyllä tavalla sitovat hänet kiinni omaan (vääristyneeseen) elämän- ja ajattelutapaansa. Siis jos hän ei olisi tekemisissä vanhempiensa kanssa, hänellä voisi olla suurempi tarve löytää muutosta elämäänsä. Jos muutospainetta tulisi enemmän ympäristöstä. Mutta jos hänen läheisensä eivät sinällään näe mitään väärää hänen käyttäytymismalleissaan vaan käyttäytyvät samoin itsekin, hänen on helppo tukeutua heihin ja syyttää ongelmista ulkopuolisia.

En ole surullinen sinun puolestasi, Pieni Tyttönen, sillä minusta tuntuu että sinä selviät kyllä! Sinulla on vielä paljon mahdollisuuksia elämässäsi!

Itse ajattelen pitkälti että elämän (yksi) tarkoitus on henkinen kasvu. Oppiminen. Jokainen toki toteuttaa sitä omalla tasollaan, tavallaan ja tyylillään, ja ihmiset saavuttavat eri tasoja hyvinkin eri aikaan. Siinä missä minä olen pitkällä jossain, on toinen ihan alkutekijöissä, mutta taas toisessa asiassa olen aivan lähtötasolla. Ja kuitenkin, kukaan ei ikinä saavuta täydellisyyttä. Ja aina on joku sinua ”parempi” ja toinen ”huonompi”. Siis kamppailua ei käydä toisten kanssa vaan oman itsensä kanssa. Minä henkilökohtaisesti arvostan enemmän sitä, joka tehtyään paljon virheitä elämässään oppii edes yhden asian, kuin sitä että on elänyt virheettömästi ympäristön silmissä muttei ole oppinut mitään. Oppiminen tekee nöyräksi: minun maailmankuvani ei olekaan se ainoa oikea. Ja kun minulla ei ole tietoa tai varmuutta totuudesta, minun pitää kunnioittaa myös muita ihmisiä ja heidän totuuksiaan.

Oikeastaan pointtini (?) tuolle äskeiselle pohdinnalle on se, että myös sinun on tärkeää ottaa vastuu elämästäsi. Jos miehesi ei halua ottaa vastuuta omastaan, silloin ei kai auta kuin sinun kasvaa ulos siitä suhteesta, nousta sen suhteen yläpuolelle. Voisinhan toki sanoa, että paska mies, tuollaisista pitää päästä eroon, älä jää enää hetkeksikään jne. Mutta kun parisuhteessa on aina kaksi osapuolta. Jos kaikki syy olikin vain miehessä ja itse oli puhdas pulmunen, niin siinä väkisinkin ohittaa jotain tärkeää. Yritä käsittää tämä oikein –ja minusta tuntuu että kirjoituksistasi päätellen niin teetkin. Et ole vastuussa siitä jos mies kohtelee sinua väärin, mutta olet vastuussa omasta onnellisuudesta ja hyvinvoinnistasi, ja asenteestasi. Ettet anna kohdella itseäsi väärin.

Kannattelet miestäsi päivästä toiseen, minä olen tehnyt samoin. Läheisriippuvuutta. Se vain vääristää suhdetta aika pahasti. Sitä alkaa jossain vaiheessa pohtimaan että eikö minun tarpeillani ja tunteillani ole mitään merkitystä, vaikka minun ongelmani ovatkin niin mitättömän pieniä mieheni ongelmiin verrattuna. Mutta kun mies ei kykene vastaanottamaan tunteitani, niin minkäs teet…(Siis omani nykyisessä tilanteessaan kyllä paremmin).

”Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss´ oli kyllä,
vaikk´ ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.

Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.”

Eino Leino
(Lauluyhtye Rajattoman Nova –levyltä)

Kyllä kai meidän pitää täällä maailmassa aina välillä toinen toistemme taakkoja kantaa, mutta se ei saisi kääntyä pysyväksi olotilaksi. Ja riippuvaisen ihmisen kanssa niin vain tuppaa aina käymään. Toiset ihmiset kai myös oman taustansa puolesta ”ajautuvat” helpommin tällaisiin suhteisiin esim. jo alun perin huonon omanarvon tunteen vuoksi. Itselläni on kyllä ollut ihan onnellinen lapsuus, vähän yksinäinen kyllä. Olisko se sitä empatiakykyä mistä taisit jossain kirjeessä mainita, tämä ”renttuun rakastuminen”. Kykyä nähdä toinen sinä ”todellisena, aitona itsenään”, joksi on luoja luonut???

Se jatkuva kannattelu ja tien tasoittaminen on muuten karhunpalvelus miehellesi, kuten varmaan ymmärrät. Hänen ei tarvitse kantaa vastuuta itsestään ja impulsseistaan. Mutta saman kokeneena ymmärrän sinua oikein hyvin. On hurjan vaikeaa löytää vaihtoehtoja. Niitä minäkin vielä tässä pohdin. Olisiko se sitten ainakin tärkeää tiedostaa mitä tekee ja miksi tekee? Silloin voisi alkaa näkymään ne vaihtoehtoiset mallitkin ja voisi pikkuhiljaa alkaa siirtää vastuuta taas takaisin miehen itsensä kannettavaksi…

Tuo minua vielä jäi kiinostamaan, tuo miehesi suhtautuminen itkemiseesi. Meillä on ollut samoin ja se oli minulle tosi arvoituksellista ja ahdistavaa kun en ymmärtänyt sitä, miksi mies ei sietänyt kyyneleitäni. Siis on sitäkin joskus tapahtunut, että hän on minua pystynyt lohduttamaan, mutta silloin on kyllä varmaan ollut täysin päihteetön jakso ja asiat muutenkin kunnossa. Itse ajattelin että ”itku on ihmisen kaunein oikeus” ja olin tottunut purkamaan pahaa oloani itkemällä, sehän kummasti helpottaa kun saa myrkyt pois kehosta…

Nyt ymmärrän asiaa paremmin. Ensinnäkin, mieheni lapsuudenkodissa ei ilmeisesti juuri sallittu lapselle tunteiden näyttämistä ja toisaalta (adoptio)äiti oli hyvinkin tunneihminen, joka saattoi saada hysteerisiä raivokohtauksia ja paiskoa välillä leluja ikkunasta ja toisaalta piti lapsen hyvin tiukasti henkisessä otteessaan; niin ettei tällä jäänyt ns. elintilaa. Eli kaikki tunteet piti aika lailla tukahduttaa. Siis miehelleni tuottaa suunnatonta ahdistusta nähdä toisen raivoavan tai itkevän, se palauttaa hänelle tiedostamatta mieleen lapsuudentilanteet. Hän kokee sen saman mitätöinnin tunteen, hän kokee ettei hänelle ja hänen tunteille jää tilaa lainkaan, kuin häntä ei olisi olemassakaan eikä hänellä olisi mitään pakotietä. Joskus näissä tilanteissa mieheni dissosioi eli irrottaa tiedollisen minänsä tilanteesta. Silloin hän ei juurikaan kai muista tilanteesta jälkeen päin mitään: vintti pimenee. Näistä tilanteista meillä ei juuri ole keskusteltu jälkeenpäin.

Yksi kehittelemäni teoria vielä pohdittavaksi. Ihminen joka on joutunut luomaan kuoria ympärilleen lapsuudessaan, on myös joutunut patoamaan omat tunteensa niitten kuorien sisään. Ne kuorethan ovat olleet psyykkeen selviytymiskeino vaikeissa tilanteissa. Ihminen on luonut ulospäin ehjän kuoren ja pystyy näin ollen käyttäytymään suht normaalisti. Mutta pikkuhiljaa parisuhteessa yleensä tapahtuu avautumista, kuoriin tulee halkeamia: rakkaus alkaa pikkuhiljaa jäkertää niitä kuoria heikommaksi ja ohuemmiksi, sitä mukaa kun ihminen uskaltautuu luottamaan toiseen ihmiseen. Mutta kun niitten kuorien taakse on kätketty myös melkoisesti lapsuudessa käsittelemättömiä tunteita: vihaa, pahaa oloa jne. jotka myös alkavat purkautua ulos, niin tilanne alkaa mennä huonompaan suuntaan. Ihminen jää ikään kuin pattitilanteeseen, jos hän ei uskalla lähteä prosessoimaan asioita. Hän ei kykene luottamaan, vaan kannattelee yhä edelleen kuoria paikoillaan, kuoria, jotka falskaavat ja päästävät lävitseen niitä ikäviä tunteita, ja ovat liian säröllä että ne saisi tiiviisti takaisin suljettua. Tämä läheisriippuvuusasiakin ehkä liittyy tähän: toinen yrittää helpottaa toisen oloa tässä pattitilanteessa ja sen seurauksena molemmat jäävät jumiin. (Tässähän saa oikein uusia oivalluksia itselleen –vau…).

Tuo miehesi painostus eron suhteen siten, että hän alkaisi taas käyttää huumeita ja viinaa, kertoo kai hänen näköalattomasta suhteestaan elämään, hän ei koe omaavansa vaihtoehtoja. Hänen elämäänsä kai leimaa pohjimmiltaan toivottomuuden tunne. Mutta kaiken uuden syntyminen tuottaa tuskaa, voit antaa hänelle mahdollisuuden, muttet voi pakottaa häntä mukaasi kasvuun.

Minusta tuntuu että pitemmän päälle se maine on omasta asenteesta kiinni, miten itse suhtautuu ympäristöönsä. Toki onhan mahdollista että kohtaat raskaita tilanteita, mutta arvostetaanko sinua sitten nykyisessä tilanteessa yhtään sen enempää? Tärkeintä on että itse arvostaa itseään ja että on ympärillä niitäkin ihmisiä jotka arvostavat! Ja liikutkohan sinä ns. väärissä piireissä jos pitää koko ajan pelätä arvostuksen menettämistä? Todelliset ystävät muodostavat käsityksensä sinun itsesi eivätkä jonkun puheiden perusteella…no tämä on nyt vähän provosoivasti sanottu, kyllä minä ymmärrän ettei aina voi itse asioihin vaikuttaa, valitettavasti. Mutta voisi sullekin tehdä hyvää jos löytäisit esim. jonkun harrastuksen kautta jonkun uuden ”piirin”, sellaisen jossa liikkuisi vähemmän miehesi tuttavia. Samasta kaupungista löytyy hyvin monenlaisia ihmisiä, vaikka pienestäkin. Niitäkin, jotka eivät ole missään tekemisissä ”hämärämiesten” kanssa.

Niin että tällaista tuli mieleen tällä kertaa. Kirjoitellaan!
t.Solina

Hei pieni tyttönen ja kiva että kirjoittelit taas!

Niin, miksi sitä yksinjäämistä pelkää niin paljon... Sitä kysymystä olen itsekin pyöritellyt päässäni jo pidemmän aikaa. Juuri sillä yksinjäämisen pelolla olen yrittänyt kavereillenikin aina puolustella, miksi TAAS annoin suhteellemme uuden mahdollisuuden. (Välillä olen joutunut jopa "salaamaan" ystäviltäni, että olen taas antanut anteeksi, koska en kertakaikkiaan ole kehdannut sanoa ja näyttää kuinka sinisilmäinen edelleenkin olen.) Nykyään kukaan ei enää usko, jos sanon että nyt se jätkä lentää!! 😋 Yksin on kuitenkin PAKKO OLLA helpompaa, kuin tällaisessa painajaismaisessa vuoristoratasuhteessa!!

Puhut asiaa, kun sanoit että on myös yksinkertaista vaan unohtaa kaikki vaikeudet riidan jälkeen ja jatkaa siitä mihin jäätiin. Hetken saa ikäänkuin hengähtää, kaikki on ainakin HETKEN hyvin ☺️. Sekin on pitkä aika tällaisissa suhteissa kun muutenkin eletään päivä kerrallaan... (Ainakaan minä en pysty tekemään mieheni kanssa koskaan mitään suunnitelmia esim. seuraavaksi kesäksi, en edes parin kuukauden päähänkään kun kaikki voi romahtaa taas koska tahansa.)Mutta vaikka yrittää ANTAA ANTEEKSI kerta toisensa jälkeen, ei koskaan UNOHDA.
Joka ikinen uusi nöyryytys mieheltä on taas entistä vaikeampi, kun kaikki vanhat nöyryytyksen tulvivat mieleen - ainakin mun päässä. Ne pomppaa jostain aivolohkosta, mihin ne sitten taas tungen, kun menee "hyvin". Kaiken lisäksi tuntuu, että nöyryytykset vain pahenevat ensisestään. Eihän sitä voi kestää, välillä pää leviää ihan totaalisesti... Mutta kun tilanteeseen on jo turtunut, niin vaikea siitä on pois päästä, h******n vaikea!!!!!!! Yksinkertaisesti on jo tottunut, vaikka pahalta tuntuu, joka kerta.

Tuntuu että mieheni luulee aina, että vanhat jutut on ollutta ja mennyttä - siis kuollu ja kuopattu. Ei ne voi enää vaivata, eihän... ja ajattelee että olenhan ennenkin antanut anteeksi hänelle joka kerta. Silloinhan hän on niskan päällä tekemisiensä kanssa, kun luottaa täysin, etten minä häntä kuitenkaan jätä. Tuo miehesi uhkailu liittyy varmasti juuri tähän, haluaa vain varmistaa, ettet jätä häntä. Ei se kuitenkaan ole alkuunkaan reilua sinua kohtaan, jos hän saa käyttäytyä miten tykkää.

Juuri sen takia, etten itse löydä keinoja pääsemään omasta suhteestani eroon, menen tällä viikolla perheneuvojalle juttelemaan. Jos sieltä vaikka saisi joitain käytännöllisiä neuvoja ja viisasta ulkopuolista ja ammattimaista näkökulmaa. Toivotaan... Meillä meinaan ukko taas yrittää samaa vanhaa tekniikkaa, on siis aivan kuin viikko sitten ei mitään olisi tapahtunutkaan (ryyppyreissu siis...). Pikku hiljaa alkaa lämmittää mua, olemalla erityisen mukava ja välittävä. Ps. Olin menossa rannalle eilen, johan se soitti ja sanoi että "ota pitkähihanen mukaan". Eipä ole ennenkään hänen päätään moiset vaivannu...

Minäkin mietin aivan samoja asioita kuin sinä - mitä jos hän löytää uuden naisen heti kohta? Oma mieheni kun nimenomaan ei pysty yksin olemaan. Mutta yksi mielenkiintoinen juttu tähän liittyen; mieheni oli 4,5 vuoden suhteessa ennen minua ja samoista ryyppäyssyistä lensi pihalle siitä. Kun mieheni ja tämä ko. exä kävivät joskus kahvilla ja olin jo raskaana, mieheni selitti tälle exälleen kuinka on muuttunut ja ylpeänä polleili hänelle, että hänestä tulee isä! (kuulin muuta kautta.) Mitähän mahtoi tämän exän mielessä pyöriä...? ( - Jaa... Onko se jätkä tosiaan muuttunut, miksen minä siihen pystynyt...?) - Ei ollut muuttunut, ei tosiaan ollut. Kakkaa jauhoi exälleen minkä ehti.

Mutta ajatuskin siitä, että mieheni näyttäisi niitä ihania puolia itsestään jollekin muulle, etoo. Ottaa päähän jo valmiiksi 😠. Sitten kuitenkin yritän ajatella realistisesti: en todellakaan haluaisi, että kukaan nainen joutuisi kestämään samaa kuin minä olen hänen kanssaan kestänyt. (Varsinkaan kukaan pieni viaton tyttö, joka luulee löytäneensä elämänsä prinssin...) Ja jos tämän naisen joskus sattuisin näkemään, mielessäni todennäköisesti pyörisi sääli. Ei nuo tuollaiset miehet muutu, johan se on nähty ja kuultu! Kyllä meilläkin luulisi edes lapsen tuovan motivaatiota elämänmuutokseen, mutta ei. (Ja itse olen yrittänyt kaikkeni, tukea ja kannustaa ja olla ihana rakastava vaimoke.) Niin tärkeä kuin tyttäremme miehelleni onkin, ei hänkään ole saanut miestäni muuttumaan. Eivät he muutu, kun eivät itse nää sitä tarpeelliseksi.

NO, tässä näköjään tulikin taas tekstiä enemmän kuin tarpeeksi... Halaus myös sinne ja voimia...🙂🌻

hei, luin uudelleen tekstisi ja meenasi itku tulla silmään kun tuntu niinkuin olisin itse kirjoittanut tekstin.. mieheni on nyt ryyppäämässä, joten minulla on hetki aikaa kirjoitella. tiedän niin paljon tunteistasi. itse koen kans, etten voi aiheuttaa riitoja tai sanoa mistään, koska se voi aiheuttaa pahimmassa tepauksessa erouhkauksen, jolloin lapset kärsivät tai sitten mies paineleen baariin.. itsessäni on myös samoja piirteitä kuin sinussa, esim. olen mustasukkainen ja omat huonot piirteethän meissä kaikissa on. mutta kyllä mieheni on mielestäni antanut liian paljon aihetta ja minä liian paljon anteeksi. ja en tiedä miksi. minusta kans tuntuisi kamalalta jos erottaisiin, että mieheni löytäisi heti uuden jne.. jos se ei tapahtuisi heti, nin voisi olla että tunteista pääsisi eroon tai ainakin järkiintyisi niin paljon, että ne huonot asiat peittoasivat ne tunteet.. karseeta, en tiiä.. anteeksipyyntöjä en saa koskaan kuulla, en edes pettämisistä tai pienemmistäkään. tunnen itseni tosi luuseriksi kun en pääse tästä hommasta eroon.. ja anteeksi, auttaa en osaa, kommentoida voin omalta osaltani ja voimia toivotella. olemme muuten vielä kaiken lisäksi samanikäisiä, joten ihan samassa muotissa ollaan.. =)