Tämä on ensimmäinen viestini tänne, rekisteröidyin juuri äsken… Elämässäni on ollut useampi kriisi ja nyt on meneillään yksi pahimmista. Vertaistukea en ole juuri mistään löytänyt. Ystäviä ei montaa ole tätä nykyä. Parhaalle ystävälleni avauduin jokin aika sitten tilanteesta, mutta hänellä on itsellään sellainen elämäntilanne, ettei tahdo jaksaa antaa kauheasti tukea. Siispä rekisteröidyin tänne toiveenani löytää vertaistukea ja hyviä neuvoja 🙂
Olen naimisissa ja pienten lasten äiti. Olen ollut mieheni kanssa monta vuotta yhdessä ja olen yleisesti ottaen ajatellut, että olemme todella sopiva ja onnellinen pari, yhteistä löytyy todella paljon. Toki karikkojakin on vastaan tullut. Yhteen on otettu tulisestikin varsinkin suhteemme alkuaikoina. Tuolloin ajattelin pahimmillaan, että ero tästä tulee. Juuri noihin aikoihin tein jotain todella typerää. Tutustuin toiseen mieheen ja tapasin häntä muutaman kuukauden, tosin ilman fyysistä suhdetta eli kaveripohjalla käytännössä mentiin. Olin miehelleni näistä tapaamisista rehellinen, hän siis tiesi kokoa ajan, missä mennään. Tuntui, että mies ei välittänyt, vaan antoi minun tavata tuota toista miestä sen kummemmin estelemättä. Tuo toinen mies oli sinkku eikä kovin paljon puhunut minulle tunteistaan paitsi joskus humalassa. Hän ilmeisesti oli aika ihastunut minuun. Minäkin olin ihastunut.
Muutama kuukausi siis meni ja mieheni oli koko ajan suht normaali, vähän etäinen kyllä ja varsinkin alkoholia ottaessa riitelimme tosi pahasti tuosta toisesta miehestä. Minä olin itse ihan rikki, kun tunteita oli molempiin miehiin. Tajusin kuitenkin, että rakastan miestäni todella paljon ja haluan pelastaa suhteemme. Toista miestä en enää koskaan tuon jälkeen tavannut.
Tuon kriisin jälkeen suhteemme alkoi parantua ja aloimme paremmin puhua asioista. Suhteemme syveni ja meistä tuli tosi läheiset ja toistemme parhaat ystävät, tosin aina välillä riitelimme noista suhteen alkuaikojen tapahtumista. Tästä nyt aikaa siis lähemmäs kymmenen vuotta. Yhdessä olimme asuneet jo ennen tuota suhdesoppaa, mutta jossain vaiheessa sitten menimme naimisiin ja hankimme lapsia. Elämä alkoi asettua uomiinsa. Toki pienten lasten kanssa on ollut välillä aika rankkaa ja parisuhdetta ei ole jaksettu vaalia, ja koko suhteemme ajan läsnä on ollut molempien taipumus masentuneisuuteen. Minulla itselläni ei ole koskaan diagnosoitu mitään (tosin nyt olen ajatellut lopultakin hakea apua), miehellä taas on keskivaikean masennuksen diagnoosi. Miehen masennus on ollut jatkuvaa parikymppisestä asti, eri lääkityksiä on kokeiltu jne. mutta masennus on selvästi kroonista eikä taltu millään. Koska olen tiennyt masennuksesta alusta asti, sen kanssa on oppinut elämään.
Yleensä, kun miehen masennus on pahentunut, siitä on aiheutunut lieveilmiöitä. Esimerkiksi ensimmäisellä kerralla, kun olimme olleet vasta noin vuoden yhdessä, se purkautui sanallisena aggressiivisuutena minua kohtaan, kun hän oli ottanut alkoholia. Hän saattoi yhtäkkiä haastaa riitaa ja syyttää minua psykopaatiksi, narsistiksi jne. Seuraavalla kerralla tajusin jo, että syynä on masennus ja pyysin häntä menemään lääkärille. Lääkitys saatiin kuntoon ja elämä hymyili taas. Tuosta aikaa myös jo useampi vuosi.
Nyt viimeisen vuoden aikana olen taas huomannut, että miehen masennus on pahentunut. Mietin, minkä lieveilmiön tämä on nyt aiheuttanut. Mies oli minua kohtaan etäinen, läheisyys puuttui, mitään syvällistä ei puhuttu, kännykkä oli kädessä joka paikassa, vessassakin. Ulkonäostä huolehtimisesta tuli entistä tärkeämpää. Nuo klassiset pettämisen merkit. Syytin häntä muutaman kerran siitä, että hänellä on joku toinen, mutta hän kielsi asian. Jotenkin sitä ummisti itsekin silmänsä kaikelta, kun olen ollut itsekin allapäin monta kuukautta.
Muutaman kuukauden seurasin tätä etäistä menoa ja lopulta pistin kovan kovaa vasten. Aloin raivota kuin hullu ja pakotin miehen kertomaan totuuden. Ja kertoihan hän. Kahden päivän aikana sain selville, että hänellä oli viestittelysuhde kahden itsellenikin tutun naisen kanssa. Kun toinen juttu oli kuivunut kokoon, mies löysi toisen kohteen. Tämä ensimmäinen juttu oli mieheni mukaan tunnepitoisempi, kun taas toisen kanssa viestit olivat seksuaalissävytteisempiä. Oli kertonut, kuinka haluaa harrastaa seksiä toisen kanssa ja olivat puhuneet mieltymyksistään jne. Tuo eka oli ilmeisesti halunnut kostaa samanlaisen jutun omalle miehelleen, kun mies oli jäänyt kiinni viestittelystä toisen naisen kanssa. Jälkimmäinen on kai todella ihastunut mieheeni, ilmeisesti rakastunutkin. Mieheni myönsi olleensa molempiin jonkin verran ihastunut, häntä oli kai viehättänyt naisten uskoutuminen ikävistä kokemuksista ja samantyyppiset menneisyyden traumat. Mitään käytännön yhteistä heillä ei ollut, ja mieheni oli sen kuulemma huomannutkin. Ehkä se erilaisuuskin sitten viehätti, enpä tiedä…
Kun minulle selvisi tämä koko juttu, tuntui kuinka koko elämältä putosi pohja pois… Tuli itsesyytöksiä, olenko itse aiheuttanut tämän töppäilyilläni. Mies sanoi, ettei ole koskaan kyennyt antamaan tuota vanhaa juttua anteeksi vaan on halunnut kostaa. Oli yrittänyt jo monta vuotta sitten tyrkyttää baarissa numeroaan vieraille naisille, jotain nettituttujakin oli haalinut.. Minulle tuo kaikki tuli järkytyksenä. Pitäisikö minun ymmärtää, koska olen itsekin mokannut ja kun on vielä tuo miehen masennushistoria? Toisaalta iljettää ja ahdistaa, toisaalta välillä ymmärrän mieheni tekoja. Mitään fyysistä ei ole kuulemma tapahtunut. Toinen naisista tietää minun tietävän, toinen ei. Toisen jutun mies lopetti vasta, kun minä sain kaiken selville. Anoo nyt anteeksiantoa ja meni hakemaan masennukseensa taas apua. Sanoi, että tajuaa nyt, kuinka väärin on tehnyt ja että nyt, kun kaikki on selvinnyt, kokee rakastuneensa minuun uudelleen.
Lasten takia olen luvannut yrittää, mutta välillä tuntuu, että vain vihaan miestäni enkä rakasta häntä ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Eniten ahdistaa ja vituttaa lasten takia, jotka joutuvat sijaiskärsijöiksi, kun kotona riidellään. Olemme yrittäneet keskustella iltaisin, kun lapset ovat nukkumassa, mutta joskus päivisin tuntuu liian raskaalta ylläpitää iloista naamaa. Toisaalta arvostan sitä, että mies oli rehellinen, ja nyt on tullut takaisin läheisyys ja keskusteluyhteys, joita olen kaivannut. Sitten ovat nämä kielteiset tunteet… muutenkin sekava olo, kun en tiedä, mikä johtuu ilmiselvästä masennuksestani ja mikä tästä itse tapahtuneesta.
Tuli nyt kovin sekava sepustus, pahoittelen! ja pitkä…
Artemis kirjoitti 22.4.2015 16:20
Lasten takia olen luvannut yrittää, mutta välillä tuntuu, että vain vihaan miestäni enkä rakasta häntä ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Eniten ahdistaa ja vituttaa lasten takia, jotka joutuvat sijaiskärsijöiksi, kun kotona riidellään. Olemme yrittäneet keskustella iltaisin, kun lapset ovat nukkumassa, mutta joskus päivisin tuntuu liian raskaalta ylläpitää iloista naamaa. Toisaalta arvostan sitä, että mies oli rehellinen, ja nyt on tullut takaisin läheisyys ja keskusteluyhteys, joita olen kaivannut. Sitten ovat nämä kielteiset tunteet... muutenkin sekava olo, kun en tiedä, mikä johtuu ilmiselvästä masennuksestani ja mikä tästä itse tapahtuneesta.
Tuli nyt kovin sekava sepustus, pahoittelen! ja pitkä...
En osaa ottaa kantaa tuohon viestittelyjuttuun. Sinä itse tiedät kestätkö sen vaiko et. Ei kai teidän suhteenne oikein voi jatkua, jos ei mies ole vielä katkaissut yhteyksiään noihin naisiin, joiden kanssa viestittelee.
Kumpi teistä aloittaa riidat? Mistä riitelette lasten kuullen? Voisitteko sopia, että riidat säästetään lasten mentyä nukkumaan? Teidän molempien on sitten pidettävä siitä sopimuksesta kiinni! 😉
Entä voisitteko saada lapset hoitoon ja keskustella asioista miehen kanssa rauhassa keskellä päivää?
Itse kuuntelin ennen eroa ja eron jälkeenkin pitkään näitä narsisti- ja psykopaattisyytöksiä. Oli mies ilmeisesti kyllästynyt huorittelemaan...🤕
Kirjoitin vähän hassusti, eli mies ei siis tällä hetkellä viestittele kummankaan naisen kanssa. Tuon ekan kanssa kirjoittelu vain hiipui. Nainen on itsekin perheellinen ja halusi varmaan lopettaa koko jutun, kun ei enää jatkanut yhteydenpitoa. Mieheni olisi halunnut vielä jatkaa, ja nyt sain kuulla, että oli hetkellisesti harkinnut jopa jättävänsä minut tuon naisen takia. Väitti, että oli vain niin sekaisin, ettei tajunnut mistään mitään. Tänään on varmaan pakko kysyä lisää tuosta tapahtuneesta. Mies on ottanut rehellisen linjan ja vastaa kipeisiinkin kysymyksiin aika suoraan, jota arvostan. Jotenkin nuo seksin liittyvät jutut hänen on helpompi kertoa, mutta tunnepitoisista jutuista kertominen on hänelle vaikeampaa, mikä on kai ihan loogistakin.
No sitten tuo toinen juttu, se oli alkanut kuin itsestään tuon ekan jutun hiipumisen jälkeen. Nainen on tosi nuori ja naiivi ja oli kai tosissaan mieheni suhteen, mutta miehelleni se oli kai jonkinlaista leikkiä, ehkä terapiaakin siitä ensimmäisestä naisesta, jonka kanssa asiat eivät johtaneet mihinkään. Mies lupasi, että mitään ei enää viestittele kummankaan kanssa. Kyllä haluaisin uskoa, että näin on, mutta luottamus on nyt vaan niin palasina, etten tiedä, mitä ajatella. Jos hän on todella noin vietävissä, mitä sitten kun seuraava halukas tulee tarjolle? Molemmat jutut alkoivat käytännössä naisten aloitteesta kun he alkoivat laitella viestejä. Mieheni väittää, että hänellä on ikäkriisi ja huono itsetunto ja nuo ihastukset toivat hänelle paremman itsetunnon. Ymmärrän, että pitkissä suhteissa tulee ihastumisia, mutta en ikinä olisi voinut kuvitella, että mieheni menisi noinkin pitkälle. Aiemmassa suhteessaan hän on pettänyt kerran, ja kuulemma se juttu opetti hänelle, että fyysisesti hän ei voisi enää olla uskoton.
Pahinta on melkein se, että siis itsekin tunnen nuo naiset. Jos kyse olisi ollut jostain nettijutusta, jota ei ole tavannut, en olisi reagoinut läheskään näin voimakkaasti.
Olen itsekin ajatellut, että pitäisi päästä puhumaan kahden kesken vaikka mökille tai jonnekin tapahtuneista. Emme me päivisin lasten kuullen varsinaisesti riitele, mutta kun itse olen etäinen ja kylmä, mies tietysti kysyy, mikä minulla on ja minä vastaan tyyliin "etkö tosiaan tiedä". Tunnelma on hetkittäin siis tosi jännittynyt ja lapset huomaavat sen. Uhmaikäinen on alkanut reagoida välillä aika voimakkaasti omaan tapaansa, sellaiseen jota ei ennen tätä koko suhdesoppaa ollut ☹️ Toki välillä on hyviä hetkiä. Jäätävä tunnelma syntyy yleensä siitä, kun mies on hetken poissa kotoa ja alan taas puida asioita mielessäni.
Hei
Tilanteesi on todella hankala. Uskon, että on vaikeaa luottaa ja lisäksi vielä se, että tunnet nuo molemmat naiset.
Meillä oli uskottomuuskriisi ja minä tunnen toisen naisen, jonka kanssa mieheni meni vielä viestittelyä pidemmälle.
Ensin minulle kerrottiin valheellinen tarina, jonka mukaan suhde olisi ollut pelkkää viestittelyä ja soittelua. Muutamassa päivässä selvisi totuus: myös intiimiä kanssakäymistä oli ollut.
Soitin tuolle naiselle ja hän on varsinainen valehtelija. Myös kotonaan hän oli miehelleen valehdellut ( soitin miehelle ) kaikesta.
Käyn vielä juttelemassa psykiatrin luona, sillä meillä on ollut muitakin vaikeuksia: sairastuin vakavasti muutama vuosi sitten ja avioelämäämme on varjostanut myös miehen ajoittainen väkivaltaisuus, joka tosin loppui sairastumiseeni. Mutta tämä uskottomuus tuli sairauden jälkeen.
Kun olen kertonut avioliittomme vaikeuksista tälle ammatti-ihmiselle, hänen oletuksenaan on se, että mieheni sairastaisi aleksitymiaa. Se on sairaus, jossa ei löydy sanoja tunteille ja muutenkin tunteiden tunnistaminen on vaikeaa. Myös empatiakyky voi olla vajavainen.
Koen, että mieheltäni puuttuu kyky aitoon empatiaan.
Alussa, uskottomuuden paljastuttua, hän oli katuva ja masentunut, sekä häpeissään. Nykyään tilanne on muuttunut: hän voi olla hyvinkin ilkeä ja puheet ovat ristiriitaisia.
Aiemmin hän sanoi miettivänsä sairauttani mutta nyt sitten paljasti, ettei sitä tule ajateltua.
En hae huomiota sairauteni varjolla mutta kovalta tuntuu sekin, ettei mies voi yhtään asettua miettimään sitä, miltä minusta tuntuu. Ei, vaikka sen ääneen ihan sanoisinkin.
Jotenkin hänestä on tullut röyhkeä puheissaan, aivan kuin minä olisin hänen alapuolellaan ja viallinen ihminen sairauteni vuoksi.
Sinun kirjoituksestasi näkee sen, ettei miehesi myöskään osaa ajatella sitä, miltä sinusta tuntuu. Se on hyvin surullista.
Toivoisin sinulle voimia, että saisit tilanteenne ratkaisuun avaimia.
Ehdotan pariterapiaa...Meillä ei mies siihen suostunut, joten minä käyn yksin terapiassa. Se voisi olla hyvä vaihtoehto myös sinulle.
Kaikkea hyvää sinulle toivoen 🙂🌻
Kiitos viestistä mariella 🙂 Toivon sinulle myös kaikkea hyvää. Oma tilanteesi vaikuttaa vielä paljon vaikeammalta, mutta paljon yhtymäkohtiakin löysin omaan tämän hetken kriisiini.
Eilen oli hiukan parempi päivä, tänään olen taas täynnä vihaa miestäni kohtaan ☹️ Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Purin tunteitani runon muodossa paperille. Olen viimeksi kirjoittanut runoja teini-ikäisenä. Koen, että siitä ehkä jotain apua oli. Olen aina ollut avoin ihminen ja haluan puhua avoimesti ongelmistani. Juuri siksi on niin hirveää, kun en voi avautua oikein kellekään lähipiirin ihmiselle. Esimerkiksi sisarukset eivät tule kysymykseen, he alkaisivat vain inhota miestäni ja hän on kuitenkin lasteni isä. Tiedän, että koko suku alkaisi heti mustamaalata häntä ja haukkuisi minua, miksi olen sellaisen rentun kanssa mennyt yksiin ja vielä hankkinut lapsia. Miksi tämä on niin vaikeaa... Onneksi on tämä Tukinet ja ne runot, että voin purkaa ajatuksiani edes jonnekin 🙂
Jotenkin olen nyt takertunut siihen, kun tajusin, että tuo ensimmäinen viestittelysuhde oli niin vakavaa laatua, vaikka seksiin tai edes suuteluasteelle ei päästykään. Mitä, jos tuo toinen nainen ei olisi ollut perheellinen tai olisi halunnut jättää perheensä mieheni vuoksi? Olisinko nyt jossakin vuokra-asunnossa lasten kanssa, jätettynä? Silloin, kun tämä "suhde" alkoi, nuorimmaisemme oli juuri syntynyt. Tämäkään ei ilmeisesti merkinnyt miehelleni mitään, kun hän ihastui niin tosissaan tuohon naiseen. Ajatus, että olemme viettäneet lapsen ensimmäistä joulua yhdessä ja olen ollut onnellisen tietämätön tilanteesta, tuntuu aivan kauhealta. Olen elänyt laput silmillä, kuvitellut, että kaikki on loppujen lopuksi, masennusta lukuun ottamatta, ihan hyvin parisuhteessamme.
Arvostus miestäni kohtaan on laskenut todella alas ja tuntuu, että luottamus myös toisiin ihmisiin on kärsinyt. Nuo naiset tunsivat minut mutta jatkoivat silti juttua, he ovat ihan yhtä lailla syyllisiä mutta eivät tietenkään samalla tavalla tilivelvollisia minulle. He käyttäytyivät minua kohtaan ihan normaalisti koko ajan. Välillä mietin, että he ovat nauraneet minulle selkäni takana, kun olen tällainen hyväuskoinen hölmö perheenäiti vilkkusilmäisen aviomieheni armoilla.
Tällä hetkellä yksi päällimmäisistä ajatuksista on edelleen se, että pelkään mieheni sortuvan jatkossakin toisiin naisiin ja menevän ensi kerralla pitemmälle. Kumpikaan naisista ei ehdoin tahdoin tyrkyttänyt itseään fyysisesti, kaiketi juuri siksi, kun olen itsekin heille tuttu. Ehkä se esti heitä menemästä pitemmälle. Entä jos seuraava ihastuja on jokin minulle tuntematon nainen, joka ehdottaa suoraan sänkyyn menemistä? Voiko mieheni sanoi silloin ei? Halun uskoa, että jos hän päätyisi sänkyyn jonkun toisen kanssa, hän kertoisi siitä minulle heti, toisin kuin näissä viestisuhteissa, joita hän pimitti monta kuukautta aina siihen asti, että pakotin hänet kertomaan totuuden. Mutta juuri se, että ensimmäisen jutun jälkeenkään hän ei ollut valmis panostamaan suhteeseemme vaan etsi toisen kohteen, kertoo mielestäni hänestä kaiken oleellisen. En usko, että hän rakastaa minua yhtä paljon kuin minä olen häntä rakastanut ja se tuntuu todella, todella pahalta.
Hei 🙂🌻
Artemis: meillä tuon toisen uskottomuuskumppanin tuttuus ei estänyt sitä, jottei suhde mennyt intiimiksi. Siksi kohdallasi mietin sitä, oletko varma siitä, etteivät miehesi suhteet naisiin olleet syvempiä?
Myös viestittely on uskottomuutta ja tuon toistuminen on minusta sinua kohtaan mieheltäsi tosi ikävä teko. En ihmettele yhtään sitä, että tunnet olosi pahaksi ja myös luottamus on varmasti mennyt. Haavat eivät umpene aivan heti.
Minua ärsyttää miehessäni hänen ristiriitaisuutensa puheissaan: uskottomuuden paljastuttua hän vetosi siihen, miten vaikeaa elämämme on ollut sairastumiseni vuoksi. No; nyt sitten kerrottuani hänelle sen, että pahiten minua hänen teoissaan loukkasi se, että hän teki niin, vaikka oli nähnyt kärsimykseni läheltä, hän sanoikin, ettei minun sairauteni ollut hänen mielessään tuolloin...Niin ei muka, vaikka hän tapasi tuota naista ollessaan hakemassa lääkkeitä minulle ja myös oli keskustellut sairastumisestani naisen kanssa.
Tottakai tunnen vihaa myös tuota naista kohtaan; hän käytti tilaisuutta hyväkseen nähdessään mieheni olevan heikoilla itsensä suhteen. Mutta välillä vihaan myös miestäni: hän olisi voinut kieltäytyä tapaamisehdotuksista halutessaan niin.
Toipuminen on pitkä ja kivulias prosessi. Siinä auttaa se, ettei syytä itseään asiasta. Pettäjä valitsee itse tapansa toimia. Minun mieheni olisi voinut avautua minulle; itseasiassa ennen uskottomuutta oli parikin kertaa, jolloin murruin ja esitin hänelle toiveen puhumisesta. Tuolloin hän totesi, ettei meillä ole mitään hätää, kun meillä on toisemme ja, että tilanne on hallinnassa. Noina kertoina hän olisi voinut pysähtyä keskustelemaan tunteistaan mutta hän valitsikin pettämisen 😑❓
mariella kirjoitti 28.4.2015 18:16
Myös viestittely on uskottomuutta...
Hieman sivuasiasta kysyisin: Millaisen viestittelyn millaisissa olosuhteissa koette uskottomuutena? Tarkoitan keskusteluja, joihin ei sisälly kahdenkeskistä tapailua.
Entäs jos viestittelyistä ja keskusteluista kertoo puolisolleen - sittenkö se ei ole "uskottomuutta"?
Artemis kirjoitti 27.4.2015 11:17
Jotenkin olen nyt takertunut siihen, kun tajusin, että tuo ensimmäinen viestittelysuhde oli niin vakavaa laatua, vaikka seksiin tai edes suuteluasteelle ei päästykään. Mitä, jos tuo toinen nainen ei olisi ollut perheellinen tai olisi halunnut jättää perheensä mieheni vuoksi? Olisinko nyt jossakin vuokra-asunnossa lasten kanssa, jätettynä? Silloin, kun tämä "suhde" alkoi, nuorimmaisemme oli juuri syntynyt. Tämäkään ei ilmeisesti merkinnyt miehelleni mitään, kun hän ihastui niin tosissaan tuohon naiseen. Ajatus, että olemme viettäneet lapsen ensimmäistä joulua yhdessä ja olen ollut onnellisen tietämätön tilanteesta, tuntuu aivan kauhealta. Olen elänyt laput silmillä, kuvitellut, että kaikki on loppujen lopuksi, masennusta lukuun ottamatta, ihan hyvin parisuhteessamme.
Arvostus miestäni kohtaan on laskenut todella alas ja tuntuu, että luottamus myös toisiin ihmisiin on kärsinyt. Nuo naiset tunsivat minut mutta jatkoivat silti juttua, he ovat ihan yhtä lailla syyllisiä mutta eivät tietenkään samalla tavalla tilivelvollisia minulle. He käyttäytyivät minua kohtaan ihan normaalisti koko ajan. Välillä mietin, että he ovat nauraneet minulle selkäni takana, kun olen tällainen hyväuskoinen hölmö perheenäiti vilkkusilmäisen aviomieheni armoilla.
Tällä hetkellä yksi päällimmäisistä ajatuksista on edelleen se, että pelkään mieheni sortuvan jatkossakin toisiin naisiin ja menevän ensi kerralla pitemmälle. Kumpikaan naisista ei ehdoin tahdoin tyrkyttänyt itseään fyysisesti, kaiketi juuri siksi, kun olen itsekin heille tuttu. Ehkä se esti heitä menemästä pitemmälle. Entä jos seuraava ihastuja on jokin minulle tuntematon nainen, joka ehdottaa suoraan sänkyyn menemistä? Voiko mieheni sanoi silloin ei? Halun uskoa, että jos hän päätyisi sänkyyn jonkun toisen kanssa, hän kertoisi siitä minulle heti, toisin kuin näissä viestisuhteissa, joita hän pimitti monta kuukautta aina siihen asti, että pakotin hänet kertomaan totuuden. Mutta juuri se, että ensimmäisen jutun jälkeenkään hän ei ollut valmis panostamaan suhteeseemme vaan etsi toisen kohteen, kertoo mielestäni hänestä kaiken oleellisen. En usko, että hän rakastaa minua yhtä paljon kuin minä olen häntä rakastanut ja se tuntuu todella, todella pahalta.
Mielestäni on todella törkeää, että miehesi on alkanut viestitellä tuon tutun naisen nuorimmaisen ollessa vielä ihan pieni vauva. En tiedä mitä sanoa, silmissä välkkyy nyt niin monta tulen lieskaa, että miehesi on paras olla minulta kaukana!!! 😠
Synnytys ja pienestä vauvasta huolehtiminen on niin voimia vieviä uurastuksia, että silloin puolison pitää voida olla tukena 100%. En tällä tarkoita esim. työelämästä poistumista tai sosiaalisten suhteiden täyskatkoa, vaan perheen ja puolison laittamista ykkössijalle.
En pystyisi tuollaisissa olosuhteissa katselemaan miestä kyllä päivääkään, pistäisin ulos miettimään tekojaan ja pohtimaan elämän perusarvoja.
Heippa taas...
Aiemmin mariella taisi mainita parisuhdeterapian. Olemme nyt kerran käyneet sentapaisessa ja se meni minusta ihan hyvin. Mies oli vain ehkä hieman sulkeutunut, ei puhunut asioistamme yhtä avoimesti. Toivottavasti ensi kerralla saisi suunsa vähän enemmän auki.. Minä puhuin suuni puhtaaksi ja itkukin pääsi, kun tunteet ovat edelleen niin pinnassa. Mutta ehdottomasti pidän positiivisena kokemuksena tuota terapiaa.
Tuohon nuorimmaisen syntymään liittyen, se on tässä juuri hiertänyt todella paljon, että nämä kauheat asiat tapahtuivat niin pian lapsemme syntymän jälkeen. Mies oli mukana synnytyksessä ja kokemus oli jotenkin niin lähentävä, ajattelin silloin, että tuosta miehestä en päästä irti ikinä
😭
Ensimmäisen lapsen jälkeen aloin nimittäin kärsiä synnytyspelosta, joten siksikin tuo yhteinen syntymän kokemus oli niin merkityksellinen. Mies tuki niin hienosti ja sanoi rakastavansa minua ja suuteli otsalle, hieroi selkää ja oli muutenkin niin kannustava. Leikkasi napanuorankin ja otti vauvan paidan alle. Ja vain pari kuukautta myöhemmin hän alkoi lähentyä sen ensimmäisen naisen kanssa... Itkettää taas niin paljon, kun mietin sitä. Nainen on itsekin äiti, mutta eipä se häntäkään estänyt kirjoittelemasta miehelleni ja ylläpitämästä tämän kiinnostusta.
Tuosta, että voinko luottaa siihen, ettei mieheni oikeasti mennyt viestittelyä pitemmälle, niin haluan tietysti uskoa, että ei ole, mutta enhän minä sitä voi oikeasti tietää. Olin kerran yhden yön poissa kotoa lasten kanssa, ja juuri tuona yönä mies oli kuulemma mennyt viestittelyissä pitemmälle kuin koskaan ennen. Tuli siis noita seksijuttuja - mistä pitää, koska on menettänyt neitsyytensä jne. Nainen asuu samassa kaupungissa, joten helppo hänen olisi ollut tulla tänne tai mieheni mennä hänen luokseen.
Nyt on taas ihan sellainen olo, että pääni hajoaa. Pari päivää meni paremmin, mutta tänään kilahdin miehelle ihan pikkujutun takia. Oli luvannut mennä viemään puita saunalle, mutta jäikin veneellä soutelemaan ja kiukaan tuli oli ehtinyt sammua. Jouduin menemään uusiksi sytyttämään saunan kesken ruoanlaiton ja lasten hoidon. Ihan pikku juttu sinänsä, mutta jotenkin se sai minut niin raivoihini, että mies ei voi edes pientä lupausta pitää. Kaikki hirveä ahdistus ja viha miestä kohtaan tuli jostain hyökyaallon lailla takaisin.
AJo kirjoitti 30.4.2015 14:45
mariella kirjoitti 28.4.2015 18:16
Myös viestittely on uskottomuutta...
Hieman sivuasiasta kysyisin: Millaisen viestittelyn millaisissa olosuhteissa koette uskottomuutena? Tarkoitan keskusteluja, joihin ei sisälly kahdenkeskistä tapailua.
Entäs jos viestittelyistä ja keskusteluista kertoo puolisolleen - sittenkö se ei ole "uskottomuutta"?
Itse näen asian niin, että kukin pari määrittelee parisuhteensa rajat. Joku voi nähdä jo flirtin pahana, toinen ei. Siinä minusta ainakin mennään vikasuuntaan, että kerrotaan kolmannelle osapuolelle ihastumisesta. Ihastuksen tunnetta ei tulisi ruokkia vaan asia tulisi pitää oman pään sisällä, jokainen joskus vähän ihastuu mutta se on ihan ok, kunhan ei vie asioita pitemmälle. Jos viestittely on viatonta liittyen esim. töihin, asia ei ole niin paha ainakaan minusta, mutta kyllä minä näen eräänlaisena uskottomuutena sen, että kerrotaan omista tunteista, kehutaan toisen ulkonäköä, haaveillaan yhteisestä tulevaisuudesta, käsitellään seksiin liittyviä asioita yms. Näihin kaikkiin mieheni on syyllistynyt.
AJo kirjoitti 30.4.2015 14:45
mariella kirjoitti 28.4.2015 18:16
Myös viestittely on uskottomuutta...
Hieman sivuasiasta kysyisin: Millaisen viestittelyn millaisissa olosuhteissa koette uskottomuutena? Tarkoitan keskusteluja, joihin ei sisälly kahdenkeskistä tapailua.
Entäs jos viestittelyistä ja keskusteluista kertoo puolisolleen - sittenkö se ei ole "uskottomuutta"?
No, jos viestittely menee vonkaamisen ja seksillä lämmittelyn puolelle, niin on se pettämistä. Artemisin tapauksessa viestittelyllä pettäminen on ollut todella hävytöntä, koska kotona on pieni vauva. En ainakaan itse pystyisi antamaan anteeksi pettämistä raskaus- tai pikkuvauva-aikana.
Sekin saattaa mennä pettämistä lähelle, jos hakee tukea vastakkaisesta sukupuolesta omissa parisuhdeongelmissaan. Siinä helposti kuunteleva osapuoli tarjoaa helposti vähän liian ymmärtävää tukea ja valittajalle tulee eräänlainen parisuhdeilluusio. Ainakin heterosuhteissa olisi paras vuodattaa omat parisuhdeongelmansa samaa sukupuolta olevalle ystävälle, jos mielii jatkaa suhdettaan.
Mielestäni muutenkin on vähän kummallista mennä jakamaaan tietoa omista seksuaalisista mieltymyksistään muille ihmisille. En mäkään tiedä millaista seksiä mun ystäväni haluavat harrastaa. Sen takia mun mielestä seksiviestittely ja vonkaaminen on pettämistä.