Löytyisiköhän täältä vertaistukea tai neuvoja. 🙂
Seurustelin parin kympin molemmin puolin noin viiden vuoden ajan erään miehen kanssa. Hän oli elämäni ensimmäinen ns. oikea rakkaus. Mielestämme olimme kohtuu onnellisia ilman suurempia ongelmia, niinkuin monasti nuorilla on. Kuitenkin erään riidan päätteeksi hän ilmoitti lähtevänsä yhteisestä kodista. Lähti ovesta ulos ja jätti minut eteiseen itkemään.
Melko huonosti muistan enää noita eron jälkeisiä päiviä, en ehkä viikkoja tai kuukausiakaan kovin hyvin. Melko pian kuitenkin muutin itse tuolta yhteisestä kodista pois. Tuolloin minulle jäi vielä sinne vielä avain, koska en saanut kaikki tavaroitani vietyä kerralla. Kun sitten kerran kävin keräämässä loput tavarat ja olin jättämässä miehelle viestiä pöydällä olevaan vihkoon, huomasin siellä eräänlaisen rakkauskirjeen jollekin uudelle naiselle. Kirjeessä mainitsi kyseisen naisen olevan elämänsä rakkaus jne. Tämän luettuani luhistuin täysin, koska olihan erostamme kulunut vasta pari viikkoa. Muistan miettineeni tuolloin, etteikö oikeasti meidän yhteiset vuodet olleet merkanneet tämän enempää.
Ero oli itselleni raskas, varsinkin kun näin exää usein joka paikassa. Hän myös halusi olla minua kohtaan ns. kiva ja oli aina ystävällinen ja avulias. Esitin kovempaa mitä olin, vaikka sisällä huusin. Exän suhde tähän elämän rakkauteen ei kantanut, ei myöskään suhde seuraavaan tai sitä seuraavaan. Itse jäin jotenkin roikkumaan toiveeseen, että voisimme vielä joskus palata yhteen…
Muutaman vuoden päästä havahduin siihen, että minun on muutettava paikkakunnalta pois päästäkseni irti. Muutin toiselle puolelle Suomea opiskelemaan ja pian löysin aivan ihanan uuden miehen. Exä unohtui siinä kaikessa touhussa liki 15 vuodeksi. Toki satunnaisesti näimme ja laitoimme viestiä, lähinnä syntymäpäiväonnitteluja jne. Kuten sanottu, exäkin ehkä luuli, että olin jo aikaa aikaa sitten päässyt hänestä yli ja olimme ns. kavereita. Enkä tuolloin edes sen kummoisempia miettinyt.
Nyt olen tosiaan seurustellut tämän aiemmin tapaamani miehen kanssa kohta jo 15 vuotta ja elämä hymyilee. On hieno talo, hyvät työpaikat, turvallinen ja mukava suhde, ns. hyvä elämä. Lapsia ei ole siunaantunut, mutta se ei ole meille ongelma koska kumpikaan meistä ei varsinaisesti ole koskaan edes halunnut.
Oli mennyt vuosia etten ollut kuullut exästä yhtään mitään, kunnes sitten vajaa viikko sitten törmäsimme sattumalta. Tapaamisen jälkeen exä laittoi minulle muutaman viestin ihan kaveripohjalla. Pikaisen tapaamisen ja muutaman viestin seurauksena jostain syystä menin aivan palasiksi. Olen itkenyt liki yhtäsoittoa kohta pari päivää. Mun on todella vaikea edes käsittää miksi.
En missään nimessä halua erota nykyisestä, mutta jotenkin huomaan, etten ole päässyt exästä irti vielä kunnolla. Niin kauan kuin hän oli poissa mielessä kaikki oli näennäisesti hyvin, mutta kun vahingossa törmäsimme hajosin tuhanneksi palaseksi. Mä en ikinä halua rikkoa nykyistä suhdetta, mutta huomaan miettiväni exää niin paljon, että jopa saatan miettiä yhteistä tulevaisuutta. Tämä on utopistinen ajatus ja tiedän sen, mutta en mahda tälle tunteelle mitään. Jokin hyvin vahva kaipuu nousi pintaan, enkä saa tätä karistettua.
Pyörittelen nyt mielessäni ajatusta, että saisinko vihdoin exän kanssa juteltua ne asiat selväksi, jota en nuorempana ja epävarmempana uskaltanut? Haluaisin kertoa hänelle niistä monista asioista mitkä eromme aikaan satuttivat niin paljon, että keräilin itsetunnon rippeitä hyvin pitkään ja tavallaan ehkä vähän vieläkin. Mutta kannattaako se edes, kannattaako niistä kertoa kaikkien näiden vuosien jälkeen? Pelkään tavallaan myös, että exä viittaa täysin kintaalla, nauraakin jopa, kun tästä on kuitenkin jo niin pitkä aika. Vai olisiko parempi mennä puhumaan jollekin psykologille? Jotenkin tuntuu, että jollekin pitäisi pystyä puhumaan, mutta en tiedä kenelle. Olen huono puhumaan ystäville ja kavereille tämmöisistä asioista. Moni elää kiireisiä ruuhkavuosia ja tuntuu typerältä vaivata heitä tämän takia. Lisäksi moni nuoruuden ystävistä tuntevat tämän exän, enkä oikein senkään vuoksi uskalla heille asiasta avautua. Nykyiselle miehelle en haluaisi tästä puhua, ainakaan vielä, koska pelkään sen satuttavan häntä. Pelkään myös lyhistyväni täysin jo tätä kertoessani, mikä osaltaan varmaan tekee siitä vielä selvästi dramaattisempaa. Jo ajatuskin tämän puhumisesta saa palan nousemaan kurkkuun ja kyyneleet silmiin, mutta silti on semmoinen tunne, että johonkin tämä pitäisi nyt purkaa. En halua parin kymmenen vuoden päästä havahtua vieläkin näihin samoihin tunteisiin.
Mitä ihmettä pitäisi tehdä?
Onko täällä olevat ihmiset jutelleet vuosien päästä omien entisten kanssa yhteisistä kipeistä asioista? Vai mitä olette tehneet?
Olen todella kiitollinen, mikäli joku osaisi neuvoa mitä tässä tilanteessa kannattaa tehdä.
🙂🌻
Hei viivileea!
Olen kokenut vähän samankaltaisen tilanteen siten, että nuoruudessa seurustelin useamman vuoden pojan kanssa, jolle olin se suuri rakkaus. Hän oli suunnitellut, että eläisimme koko elämän yhdessä. Minä olin vielä siinä kehitysvaiheessa, että elin enemmän sitä hetkeä ja nuoruutta. Erosimme minun tahdosta, ihan ystävinä ja ilman dramatiikkaa, mutta se oli pojalle kova paikka. Hänellä oli kuulemma mennyt elämä alaspäin ja kestänyt viitisen vuotta toipua erostamme. Kumpikin jatkoimme elämää omaan suuntaan, menimme tahoillamme naimisiin ja saimme lapsia.
Eräänä päivänä hän otti minuun yllättäin yhteyttä (oli selvittänyt, missä elelen) ja halusi tavata. Tapasimme, kävimme syömässä, juttelimme kaikkea maan ja taivaan väliltä. Silloin huomasin, että hän on vieläkin jollain tasolla kiinni yhteisessä menneisyydessämme. Hänen puoliso ei tiennyt tapaamisestamme, mutta minun puoliso tiesi.
Yllättävää tapaamisen jälkeen oli se, että minun puolisoni - joka ei siis ole ollenkaan mustasukkaista sorttia - tulikin mustasukkaiseksi ja kiukkuiseksi tapaamisestamme. Meni jopa kuukausia, että puolisoni nosti esiin tapaamisemme uudestaan ja uudestaan ikävässä sävyssä. Siitä opin, että vaikka tapaamisemme oli täysin neutraali juttu, nykyinen puolisoni koki sen jotenkin uhkaavana. Niinpä en ole tavannut nuoruuden pariani sen koomin, vaikka hän toivoikin, että joskus tavattaisiin ja vaihdettaisiin kuulumisia.
Suosittelisin sinulle, että kävisit juttelemassa tunteistasi psykologilla, jolloin saat ammattitaitoista apua tunteidesi käsittelyyn ja jotenkin etäisemmän suhteen menneisyyteesi. Se ei myöskään vaikuttaisi sinun nykyiseen parisuhteeseesi negatiivisesti, mikä on aina mahdollista, vaikka et etukäteen niin olettaisikaan.
viivileea, täysin vastaavaa en ole kokenut, mutta muutamassa elämänvaiheessa olen käynyt läpi menneisyyttäni ja yrittänyt ymmärtää myös omaa osuuttani tietyissä tapahtumissa, niin kipeää kuin se joskus tekeekin. Kannattaa selvittää asiat ensin omassa päässään, itselleen, ennen kuin ottaa ne puheeksi asianosaisten kanssa. Ja kannattaa varautua siihen, että toinen voi muistaa ja nähdä asiat aivan eri valossa. Ajatusten purkaminen kirjoittamalla, ystävän kanssa keskustelemalla tai ammattilaisella on hyvä idea. Ota tämä tilaisuutena tutustua itseesi uudella tavalla ja anna siihen aikaa.
Tapasin jokin aika sitten sattumalta entisen poikaystäväni, jonka kanssa päädyimme aikoinamme totaaliseen välirikkoon. Emme koskaan asuneet yhdessä, joten sikäli tilanteemme oli yksinkertaisempi, mutta eromme oli hyvin loukkaava, molemmin puolin.
No, vaihdoimme yhteystietoja, ja muutama päivä myöhemmin vietimme kolmisen tuntia kahvilla ja kävelyllä. Näin vieläkin selvästi, mihin hänessä aikanaan ihastuin ja ihastuin uudelleen. Olin kuitenkin päättänyt, että kun en kerran halua aloittaa suhdetta tai satuttaa nykyisiä puolisoita, silloin en edistä suhteen syntymistä. Päätin rajat etukäteen. Tapaamisen jälkeen olemme satunnaisesti meilailleet, hyvin pintapuolisesti, kuulumisia vaihtaen. On mukava, että toinen muistaa, mutta en haikaile mitään. Minulla on jo se, mitä tarvitsen.
Päällimmäinen tunne tapaamisesta oli suuri helpotus. Ensimmäinen lauseeni hänelle olikin, etten enää jaksa olla vihainen. Emme kovin paljon ruotineet suhdettamme ja sitä, mikä meni pieleen, vaan pyysimme yleisesti anteeksi toisiltamme. Toisaalta se oli helppoa, koska molemmat taisivat olla sitä mieltä, ettei meistä olisi tullut paria kuitenkaan. Suhteen olisi vain voinut päättää tyylikkäämmin. Ja olin jo vuosia aikaisemmin käynyt itsekseni läpi tunteeni häntä kohtaan, tavallaan valmistautunut.
Kaipuun ja ikävän tunteminen on normaalia, jos on joskus rakastanut. Ei sitä vastaan tarvitse tapella. Mutta niihin tunteisiin ei ole pakko jäädä kiinni, vaan voi palauttaa itsensä nykyhetkeen. Siihen, että kaikki on nyt hyvin. Huomasin, että heijastin tähän entiseen poikaystävään omia toiveitani ja käsittelin hänen kauttaan omia kipupisteitäni. Esimerkiksi kun mietin, miksi häntä oikeastaan kaipaan, tajusinkin kaipaavani itseäni: sitä ihmistä, joka olin niinä aikoina.
Aarniometsä, kurja tilanne. Ehkä puolisosi kokee yhteydenoton kuitenkin jotenkin uhkaavan. Kauneimpia juttujahan ovat aina ne, jotka ovat menneet poikki, koska niihin jää aina jossittelun mahdollisuus. Helposti unohtuu, että nykyinen suhde on ollut oma valinta.