Olin 15-vuotias tavatessani silloisen poikaystäväni. Elämässä oli murrosiän kriisit kotioloissa sekä kaiken auktoriteetin uhmaaminen. Vanhempani eivät pitäneet poikaystävästäni alun alkaenkaan, mikä kiristi tunnelmaa kotona. Välini tulehtuivat kotiväen kanssa täysin, vietin suurimman osan ajastani 7 kilometrin päässä kotoa poikaystäväni kotona.

Kesällä seurusteltuamme n. puoli vuotta sain tietää olevani raskaana. Minulle oli alun alkaen selvää, että pidän lapseni. Poikaystäväni otti uutisen välinpitämättömästi, hän oli kyllä mukana puoliksi ja puoliksi asia ei kiinnostanut. Muutama viikko raskaus-uutisen jälkeen sain ensimmäisen lyöntini häneltä. Olimme keskellä kaupunkia ja tilanne kärjistyi mitättömästä syystä.

Ensimmäisen kerran jälkeen väkivalta lisääntyi koko ajan suhteessamme. Koko raskauteni ajan minua pahoinpideltiin fyysisesti sekä henkisesti sen verran rajusti, että siitä oli konkreettista uhkaa vauvalle. Potkiminen, lyöminen, kuristaminen, hiusten repiminen sekä vapaan liikkumisen rajoittaminen kuuluivat normaaliin elämään silloin. Poikaystäväni eristi minut lähipiiristäni, tuhosi itsetuntoni epäilyksillä, mustasukkaisuudella ja haukkumisella. Hän kertoi usein minun pilanneen hänen elämänsä tämän vauvan takia.

Poikaystäväni oli erittäin mustasukkainen. Hän eristi minut ystävistäni sekä vanhemmistani. En saanut puhua kenellekään tai siitä seurasi raivonpurkaus. Sukulaisille ja hänen ystävilleen piti esittää hyväntuulista ja pitää kulissit yllä. Kotiin en usein uskaltanut ollenkaan fyysisten pahoinpitelyjälkien takia. Lopulta pahoinpitelyä tapahtui ystävienkin edessä – se oli elämäni nöyryyttävimpiä kokemuksia, eikä kukaan auttanut minua vaikka seisoivat vieressä, kukaan ei uskaltanut. Kuten minäkin, hekin olivat poikaystäväni ”tossun alla”. Silloin kun menin kotiin vanhempieni luo, minun piti soittaa kotiin päästyäni poikaystävälleni ”todistuspuhelu” että olin varmasti myös mennyt kotiin sekä kertoa kaikki mitä matkan aikana tapahtui.

Kuinka tämä kaikki minuun vaikutti? Raskausaika on kamalinta aikaa elämässäni. Itsetuntoni oli nollissa ja tunsin olevani maailmassa yksin. Välit vanhempiini olivat pahasti tulehtuneet enkä uskaltanut kertoa pahoinpitelystä mitään, ajattelin että se vain pahenee sen jälkeen. Ystäviä minulla ei enää lopulta ollut ainuttakaan enkä neuvolassa uskaltanut sanoa mitään. 15- vuotias raskaana oleva tyttö – tunsin olevani umpikujassa, yksin ja ilman apua. Elämä tuntui todella toivottomalta. Ajattelin silloin että minulla ei ole enää muuta kuin tämä huono parisuhde, en uskaltanut lähteä siitäkään siinä pelossa että joutuisin olemaan oikeasti ypöyksin.

Pois lähteminen oli vaikeaa, monta kertaa yritin. Jätin miehen, palasin kotiin ja yritin korjata välejä vanhempiin. Palasin kuitenkin aina takaisin, sillä tuntui ettei minulla ole yhtään mitään ilman häntä. Pahimmillaan hän sai minut tuntemaan itseni olemattomaksi, turhaksi ja mitättömäksi, mutta parhaimmillaan hän sai minut tuntemaan itseni maailman arvokkaimmaksi ja tärkeimmäksi. Tunteet olivat suuria laidasta laitaan. Ajattelin, että kun lapsi syntyy niin tämän on pakko loppua, ei hän sitten enää voi näin minua kohdella. Pakko asioiden on viimeistään silloin parantua.

Pääsin suhteesta irti lapseni synnyttyä. Viimeinen pisara oli kun poikaystäväni petti minua poikamme ollessa vain päivän ikäinen. Silloin viimein tajusin, ettei tämä kierre tule koskaan loppumaan. Että minun on pakko pärjätä ilman häntä, sillä ei lasta voi kasvattaa sellaisissa olosuhteissa. Sain siis lapsestani voimaa lähteä, en usko että ilman häntä olisin koskaan päässyt irti. Suhde oli koukuttava, tunsin olevani riippuvainen heti kun lähdin. Sain korjattua välini vanhempiini ja osaan ystävistäni.

Suhteen päätyttyä poikaystäväni yritti painostaa minua tulemaan takaisin ja uhkaili oikeustoimilla lapsen tapaamiseen liittyen. En suostunut, eikä poika ole isäänsä tavannut paria kertaa lukuunottamatta ollessaan 3-vuotias. Myöhemmin entiseni on sekaantunut omaisuusrikoksiin, väkivaltarikoksiin sekä huumausaineisiin. En ole koskaan puhunut kokemuksistani kovinkaan tarkkaan, vanhemmilleni en oikeastaan koskaan. Nykyiselle miehelleni olen päällisin puolin kertonut menneisyydestäni, mutta asioiden kaivelu on edelleen kipeää.

Suhde jätti minuun pysyvät jäljet ja vaikuttaa edelleenkin elämääni. Olen näiden menneiden kuuden vuoden aikana miettinyt alituiseen, että haluan apua itselleni tämän käsittelyyn. Jostakin syystä en koskaan pääse ajatusta pidemmälle. Kriisikeskuksen sivuja on tullut moneen kertaan selattua ja hankittua tietoa, että vika ei ole minussa. Terveyskeskukseen soittaminen tuntuu mahdottomalta; mitä sanoa puhelinvastaajalle? Tai kriisipuhelimeen ajanvarausta varten, en osaa pukea hätääni sanoiksi ollenkaan.

En tiedä miksi edes kirjoitin tännekkään tai mitä kirjoituksellani hain. Halusin kuitenkin jakaa kokemukseni johonkin.