meimei ja yksipuolinen rakkaus
Tapasin elämäni rakkauden syksyllä 2009. Muutimme yhteen, olimme hyvin rakastuneita. Alhaisen itsetuntoni takia ajauduimme kuitenkin hyvin usein riitelemään. Itsetunto-ongelmani tekivät minut myös paranoidiksi ja aloin olla olemattomista mustasukkainen. Lopulta erään kamalan riidan päätteeksi hän sanoi, että ei jaksa enää, että ei halua olla parisuhteessa kanssani.
Muutin siis vajaan vuoden yhdessäasumisen jälkeen siipeeni saaneena omaan asuntoon.
Ongelmanani on, että olen edelleen erittäin rakastunut häneen. Olemme myös läheisiä, tiiviisti yhteydessä, joskus käymme matkoilla esimerkiksi hänen siskonsa luona ja nukumme samassa sängyssä – joskus jopa sylikkäin. Kahdesti tämän omituisen ystävyysvaiheen aikana hän on ollut oikein kunnolla humalassa, toisella kerralla hän piti minua sylissään ja puhui jotain sekavaa rakkaudestaan minuun (en muista mitä kaikkea koska olin itsekin humalassa), toisella kerralla hän soitti minulle keskellä yötä ja kertoi, että hänen on ikävä minua. Kumpaakaan asiaa hän ei ole kunnolla halunnut myöhemmin kommentoida.
Silti hän sanoo, varsinkin vihaisena, että ei koskaan enää halua olla minun kanssani parisuhteessa. Viimeksi tänään – olen ollut pitkään jo maissa ja viime päivinä niin pahasti että haluan tappaa itseni. Yritin pyytää häneltä apua mutta keskustelu oikeastaan päättyi siihen, että hän sanoi tuon parisuhteettomuusasian.
En tiedä mitä tekisin. Jos en ole enää häneen yhteydessä, olen käytännössä täysin yksin. Jos olemme yhteydessä, satutan itseäni.
Tuo vaihe on aika kivulias..
Käsitin ettei siitä ole kovin kauaa kun nämä tapahtuneet mitä kuvasit tapahtuneet?
Olisikohan aikalisän paikka?
Kun suhde on vahva, päättymäisillään tai uhka päättymisestä painaa koko elämistä niinkuin kuvasit, ei siitä toisesta osapuolesta ole yleensä apua.
Hän kokee tahollaan tilanteen omalla laillaan eikä välttämättä kykene sitä sinun kanssasi puimaan.
Parastahan olisi jos pystyisi.
Aika vois olla se teidän tilanteen sinua hoitava ystävä sinulle?
Hyvien hetkien kokeminen, vaikka se vaikeaa onkin.
Täysin yksin oleminen on parisuhteen yksiä kulmakiviä.
Molemmilla on hyvä olla omaakin tilaa hengittää, omia menoja tai yksin oloja,
niissä saa akkuaan ladattua.
Ripustautuminen toiseen on ahdistavaa, se jollain lailla tukahduttaa halun olla yhteydessä, se vie hengitystilan.
Kannattaa alkaa antaa aikaa aivan omalle olemiselle.
Alkaa ymmärtää itsen päälle enemmän.
Miettiä vaikka mitä on olla mustasukkainen?miten sillä ajaa toista pois?
Miksi - ?
Jos suhde on liian tiivis, siinä ajautuu toinen kuin paitsioon.
Puhut itsemurhasta, mikä kertoo miten vahvoja tunteita sinussa on pakahtuneena?
Aika on kai suhteellinen käsite? Tapasimme 2009 syksyllä, erosimme 2010 syksyllä, ehdimme olla tiiviisti yhdessä noin 11 kuukautta ja asua saman katon alla 8. Nyt olen asunut syksystä 2010 omassa asunnossa. Yhteenmuutto oli ehkä pikainen mutta silloin tunsimme molemmat sen hyväksi.
Ehkä minun kannattaisi harkita aikalisää sinänsä etten ainakaan toivoisi parisuhdetta hänen kanssaan juuri nyt. Ystävänä hän on kuitenkin erittäin tärkeä, yrittää auttaa paranemaan masennuksesta, vaikka joskus se auttamismieliala kummasti katoaa jos olen erittäin maassa - silloin hänellä ei riitä ymmärrys eikä kärsivällisyys ja hän ilmaisee mielipiteensä rypemisestäni erittäin voimakkaasti. En moiti häntä siitä, sillä aivan aidosti hän yrittää auttaa vaikka liian usein haukunkin hänet.
Tiedän, että paranemisprosessi on vain minun, oli kyse sitten erosta tai masennuksesta. Eroa me olemme puineet, syitä siihen, se on melko loppuunkaluttu aihe. Mutta masennus, sen haluan poistaa. Ja hänen ystävyytensä, sitä en haluaisi menettää, en esimerkiksi siksi, että monet muut ystäväni saavat minut tavalla tai toisella pahoinvoivaksi, lähinnä huolesta: monet juovat liikaa, olen erittäin huolissani heistä. Eräällä on vakava sairaus, jota hoidetaan lääkkeillä; lääkkeet taas väsyttävät ja tekevät voimattomiksi, joka vaikuttaa hänen tekemisiinsä tai oikeastaan tekemättömyyteensä, joka sitten taas laskee itsetuntoa. Eräs tapaus on rehellisesti niin täynnä itseään että en taida häntä kovin ystäväksi enää nykyisin tituleerata, kunhan joskus näemme.
Rehellisesti, tuo exäni on ehkä tervepäisin ihminen kenet tunnen 😋
Ripustautuminen, niin. En tiedä, miksi halusin olla niin tiiviisti hänen kanssaan, miksi hän menetti vastaavan halun niin paljon minua nopeammin. Olemme tietyissä asioissa eriluonteisia, niin kuin kaikki ovat. Hän avasi minulle uusia maailmoja, vei paikkoihin joissa en ollut koskaan käynyt - halusin tutustua niihin jo niiden itsensä takia! Tuollainen voi tuntua toisesta ahdistavalta, erityisesti jos on tottunut, että ne ovat omia juttuja - hänen exänsä ei ollut kiinnostunut oikeastaan kuin yhdestä harrastuksesta, jota taas harrastetaan yksin.
Mustasukkaisuutta olen miettinyt. Itsetunto: en uskonut, että olen hänelle paras mahdollinen, pelkäsin, että jostain tulee joku toinen josta hän kiinnostuu enemmän. Njaa, milläpä sen varmistaa paremmin kuin olemalla mustasukkainen. Ei hänellä ketään ole minun jälkeeni ollut, en usko siihen, koska todella olemme tiiviisti yhteydessä ja näemme ja menemme jopa hänen vanhempiensa tai minun äitini luokse usein. En oikein jaksa uskoa, että jos hänellä olisi joku tarpeeksi lähellä että he viettäisivät aikaa yhdessä niin tuo joku katselisi meidän tiivistä yhdessäoloamme.
Itsemurhatuntemuksiin ajauduin, koska töissä oli todella rankka jakso. Mieleni ei tehnyt mennä töihin, mieleni ei tehnyt tehdä mitään. Lopetin syömisen ja nukuin huonosti, näin painajaisia. Mutta jos aivan tarkkoja ollaan, toivoin olevani kuollut mutta en halunnut tappaa itseäni - ajatuskin itse teosta oli järkyttävä. Väitän, että tuntemuksissa on ero. Kuitenkin ajatukseni olivat niin mustia, että minun oli pakko pyytää häneltä apua. En muista olisinko sinä aikana, jolloin olen hänet tuntenut, ollut niin totaalisen rikki mistään asiasta. Hänen saarnansa, jopa räyhäämisensä, taisi auttaa, ainakin hetkeksi. Tänään olemme sitten jutelleet valoisia asioita, siis, hän on kannustanut minua etsimään valoisuutta, kannustanut antamaan itselleni mahdollisuuden hetkeksi levähtää, karkottaa niitä mustia pilviä. Tänään olen edelleen väsynyt mutta paremmalla tavalla.
Olenko liian riippuvainen hänestä?
Sen sinä taidat vaan itse tietää?
Jos palataan tuohon yksipuolisuuteen mihin otsikossa haet vastausta,
vaikuttaa siltä, että olette eri vaiheessa,
olette eri(tai samaa) sukupuolta mutta omia ittiänne,
joissain (vielä tiedostamattomissa) asioissa erilaisia.
Mitä kerrot, kuvaa jotain siitä intensiteetistä jota sinussa on häntä kohtaan mutta jota hänessä ei ole samassa mitassa sin ua kohtaan,
ei ehkä ole ilmennyt vielä tai
(ja) tod.näk. ei ehdi ilmetäkään jos menet 'omaa vauhtiasi'
etkä tapaudu hänen 'askeliin'.
(Miehet ovat ~ hiukan ~ hitaita,ja usein asioissa joissa naiset eivät toivo.)
Hiljaa hyvä tulee.
Meimei luota itseesi.
Itse odotin mieheltä vastausta - 12 v - rakastaako hän minua - saamatta vastausta ja usein itsetuhoa suunnitellen kun en oikein hyvin aina jaksanut - mutta 13.vuosi olisi ollut liikaa.
Itsetuhon sijasta oli valittava ero.
Olimme hyviä 'kavereita' ja liitto oli hyvä.
Turvallinen.
Erossa kilpistyi kaikki viha.
Hänellä oli samantapainen tunnemaailman vamma, jonka vuoksi emme kyenneet pitkän yhdessäolon aikana -
Eron jälkeen hän oli kylmästi etäinen, kun naimisissa ollessa olimme 'lämpimästi etäisiä'.
Olimme olleet kaksi vuotta kihloissa ennen 'pika'-avioitumista.
Lapset olivat - ja ovat - meille onni, jota onneksi nykyään adoption kautta voivat kokea myös ne, joille luontoäiti ei jostain syystä ole 'eväitä' siihen antanut.
Etsijälle haluaisin sanoa, jos hän käy muissakin ketjuissa kuin kipeimmässään,
mitä olen itse kokenut:
eron jälkeen mieheni on löytänyt onnen - ja se ei viillä -
kun näen hänen olevan iloinen ja vapautunut, joku minussa syvällä korreloi siihen tuskaan
jota hän on sisimmässää kantanut menetettyään äitinsä ollessaan juuri murrosikään tullut.
Vitsi vitsi - se viiltää! mutta - haittaak'se?!!!
(' ' ' ' ' ' ' ' ' i t k u a ' ' ' ' ' ' ' ' ' ' '¨' ')
Se korrelointi kuitenkin vapautta minua siitä, mitä en enää hänelle voi antaa.
Tuo ymmärrys häntä kohtaan muotoutui pitkän avioliiton aikana,
kun jouduin pohtimaan 'hänen päänsä' kautta,
vaatimaton, hiljainen, ahkera - viisas - mies,'
mitä hän milloinkin kenties ajatteli tai tarvitsi, - toivoi -