Hei kaikki te narsistin kynsiin joutuneet. Kuinka paljon teksteistänne löysinkään!
Luin koko vyyhdin alusta asti ja niin tutlta minullekkin tuntui. Kiitos kaikille!

Mietin että ehkä minäkin voisin liittyä keskusteluun, koska hyvin samanlainen tausta on tässäkin elämässä takana…ja suuri osa siitä varmasti vielä edessä.
Tässä siis tarinani, jos siitä olisi jollekkin apua…

Erosin 12-vuoden avioliitosta reilu vuosi sitten. Liitto oli mitä suuremmissa määrin henkistä kamppailua lähes kaikki vuodet. Liitosta meillä on ex-mieheni kanssa kaksi poikaa 6 ja 9v. Vanhemmalla pojalla on myös todettu hyvin varhain adhd ja valitettavasti perheemme ongelmista kehittynyt agressiivinen käytöshäiriö.

Muutin pois isosta yhteisestä kodistamme vuosien pohdinnan, perheterapian, verkostoneuvotteluiden, parisuhdekurssien, lastenpsykiatrien ja oman terapiani koettuani. Mikään ei auttanut. Ei minua eikä suhdettamme. Enkä hassu ymmärtänyt, että elän tunnehäiriöisen narsistisen ihmisen kanssa, vaikka usein ihmettelinkin, mikä hänet saa toimimaan niin kuin toimi.

Jo suhteemme alussa huomasin hänet erilaiseksi ja ”hauskalla tavalla omituiseksi”. Hän oli komea, hauska, ennakkoluuloton, rohkea..”pelle peloton”. Ja minä… pitkälle koulutettu, mutta valitettavasti kurjassa tilanteessa, sillä jouduin pitkän opiskelun jälkeen vaihtamaan alaa terveyssyistä ja alottamaan omakustanteisesti vuosien opiskelut alusta. Joten mikäpä muu olisi ollut otollisempaa maata, kuin minä silloin surussani haaveammattini kariuduttua.

kosinta ja ajatus perheestä, muutosta uuteen ja tuntemattomaan tuntui uudelle alulle surulliselle mielelleni ja sain siitä uuden suunnan. Aloitin uudet opinnot tuoreena rouvana ja maallemuuttajana; myimme asunnon kaupungista ja muutimme isoon taloon maalle. Ainoana realistisena suunnitelmana oli yhteinen seikkailu… No sellainenhan siitä tuli!

Jo pian huomasin ettei kaikki ollut hyvin, mutten kuunnellut varoitusääniä…en omiani enkä muiden. Emme saaneet heti perheenlisäystä ja koska olimme jo yli kolmekymppisiä, passitettiin meidät tutkimuksiin. Surin mahdollista lapsettomuutta yksin. Puolisoni ei sitä surrut…tuhahteli vain murheelleni…

Kahden vuoden jälkeen kuitenkin tärppäsi ja saimme esikoisemme, ihahan ja rakkaan erityispoikani, jonka kanssa kyllä meinasi ja meinaa edelleen mennä henki…

Koin vaikean synnytyksen, hätäsektion, synnytyksen jälkeisen masennuksen ja heti kotiin päästyäni lapsen isä ilmoitti lähtevänsä keikkatöihin pitämättä yhtään lomaa. Jäin aivan yksin, ulkona paukkui tammikuun pakkaset, talo lämpeni puilla ja sektiohaavani tulehtui. Sinittelin, kun luulin että kaikilla on samanlaista. Tällaista on olla äiti…

Jossain vaiheessa hain apua, sain lääkityksen ja olo eteni.

Parisuhdeongelmat jatkuivat. Poika oli ”erilainen” kun muut vauvat. Jo kolmen vuoden iässä ajattelin ettei hän ole ihan kunnossa. Viisivuotiaana, kamalien tilanteiden ja ongelmien päivähoidossa ja perhehoitajalla, lukemattomien sotien jälkeen ex:ni kanssa, useiden lääkäreiden mielipiteiden jälkeen sain vihdoin ajan keskussairaalasta, jossa pojalle löytyi diagnoosi ja lääkitys (isän toiveen vastaisesti).

Tässä välissä kävimme perheterapiassa, parisuhdekursseilla jne…
Syntyi toinen poika. Ihan erilainen…”ihan tavallinen” taivaankiitos!

Tosin apatia iski taas…lapsi valvotti ja nyt hoidettavia oli kaksi…tai oikeastaan kolme…kun laski puolison mukaan. Eikä sektio ollut taaskaan sen helpompi. Lisäksi tämä lapsi oli 10 pv teholla, kun syntyi keuhkokuumeisena. Selvisi onneksi, mutta sairasteli kovin ensimmäiset 2v.

Mutta millainen oli liittomme?
Kylmä, ei seksitön (se sujui ihan ok..ja oli hyvää), hellyydetön, naljaileva, jatkuva kilpailu, yksinäinen, uuvuttava, selviytymistaistelu, nöyryyttävä, ahdastunnelmainen, pahanoloinen, rauhaton, mitätöivä, iloton, turvaton…tyhjä.

Olen ahkera ja tunnollinen. Osaan paljon ja olen opiskellut monta alaa. Osasin niin monta asiaa vähintään yhtä hyvin kuin puolisoni, mutten koskaan oikeasti hänen mielestään mitään.
Opiskelin liittomme aikana korkeakoulututkinnonkin toisen lapsen ollessa vain 7kk, kävin samaan aikaan töissä ja hoidin lapsia…Mutten osannut mitään!

Rahoitin koko liiton ajan suurinpiirtein puolet menoista, autosta, lainasta ja omat vanhat opintolainani, vaikka ansaitsin ”vähemmän” tai vain aikuisopintorahan. tein viikonloppuopetushommia, että sain lisää rahaa… myin töitäni.

Hän…”yrittäjä” teki töitä jos huvitti…mutta maksoi muka aina enemmän…ja ”elätti”minut ja kustansi opintoni… Olin hänestä onneton rahan kanssa…enkä koskaan ymmärtänyt siitä mitään…

Varsinaista fyysistä väkivaltaa koin vain kerran…Ja voi kuinka kadun, etten ilmoittanut sitä eteenpäin… Oli kuulemma oma vikani, ja ansaitsin sen. Uskoin niin itsekkin…

Mutta henkistä väkivaltaa, uhkailua, mitätöintiä, vähättelyä, ristiviestintää, petettyjä lupauksia, tyhjiä puheita, mahtailua, pilkkaa, imartelua vieraille, mykkäkoulua, sulkeutumista, välinpitämättömyyttä, tunteettomuutta, kylmyyttä, julmuutta ja teräviä sanoja oli sitäkin enemmän.

Vuosia uskoin, luotin ja toivoin. Koitin löytää syyt itsestäni, omista aukoistani ja löysinkin… ja uskoin, että kun ne korjaan, asia muuttuu. Korjasin…ei muuttunut. Todellisuus paljastui vasta kun olen nyt yli vuosi sitten lähtenyt. Elin sairaan ihmisen kanssa…ja sairastuin vakavasti itsekkin.
Lähdin, koska olisin kuollut. Se suhde olisi ollut henkinen itsemurha…tai jopa fyysinen, jos en olisi uskaltanut lähteä.

Mutta niin heikko olin, etten osannut tehdä sitä vuosiin…vaikka melkein yritinkin.

Nyt taistelen uupumuksen kanssa…elän vuorotellen yksin, voroin pienemmän lapseni kanssa. Isompi ei väkivaltaisuudessaan voi asua kanssani ja odotan hänelle kipeästi ammattiapua ongelmiinsa.
Isä kiukuttelee minulle kuin ennekin, anottuaan puoli vuotta eron jälkeen minua takaisin, kun kaikki oli jo jaettu…tajusi silloin vasta. Ja kun en suostunut takaisin, suuttui niin, että nyt kostaa KAIKEN lasten kautta.

Olen joutunut turvautumaan kaikkeen ulkopuoliseen apuun ja vasta nyt, jopa sellaiset amatti-ihmiset, jotka ovat tavanneet hänet jo vuosia sitten, alkavat nähdä hänen todelliset karvansa. Niin hyvin hän on sumuttanut kaikkia loistavassa isyydessään.

Poikien raju ja agressiivinen malli tulee kuitenkin isältä…ja isompi on sen kanssa nyt elämässään jo pulassa.Miten saan hänet isältään suojaan?

Pienempi seilaa kahden kodin väliä ja sanoo olevansa masentunut… surullinen, kun ei tiedä missä haluaisi asua. Isä ei anna poikaa minulle, vaikka kaikki ovat sosiaalipuolta myöden sitä mieltä, että lasten etu voisi olla olla ennemmin minun kanssani.
En jaksa taistella…nuo NÄKYMÄTTÄMÄT langat kulkevat hänestä edelleen päähäni.
Edes uusi ihana suhteeni ei onnistunut, koska en pääse henkisesti irti Ex mieheni vallasta.

Nyt on edessä suuret valiiat…myydä vasta vuosi sitten ostamani talo täältä maalta ja muuttaa vakaamman työn perässä takaisin kaupunkiin…. Lasten kohtalosta en tiedä mitään…Vanhempi saattaa tarvita jopa sairaalahoitoa…jotta oppii rajat käytökselleen. Isä ei anna lapsia minulle, koska en ole henkisesti tasapainossa (ja hän on…)…
En meinaa jaksa talonmyynti/uusityö/uusi asunto…muuttorumbaa taas, mutta on ehkä pakko.
Elän hetki kerrallaan, koitan päästä eroon pelosta ja vapinasta, paniikista, johon olen vajonnut. Jotenkin koen, että hän on kuluttanut voimani kokonaan. En ole koskaan ollut näin väsynyt!

Pelkään, että joudun lastensuojelun kanssa pakottamaan isän toimiin…ja menetän yhteyden häneen kokonaan. Uskon, että kun hän menettää kulissinsa ja kasvonsa…on raivo mitä silmitön. Silloin minulla tulisi olla voimia… Mutta mistä niitä saa?

Lapseni ovat kuitenkin minulle kaikki kaikessa, ja vaikka en usko heidän kanssaan yksin pärjäävänikään, en voi kai muuta, kun puskea päin tulta?
On kai se sijoituskotikin sairaalle lapselle parempi, kuin jatkuva laiminlyönti omassa kodissa.
Minun äidinrakkauteni voimat loppuvat nyt siihen, että saan hänelle apua…. ja voin ehkä itse auttaa pikkuveljeä.

EX.n lonkerot kuitenkin tunkeutuvat pitkälle ja uuvuttaa ajatella, miten kauan joudun olemaan hänen kanssaan lasten vuoksi tekemisissä….vähintään 12 vuotta…eikä riitäkkään…
Hän edelleen määrää, määrittelee, asettaa arvojärjestyksen, sanelee…aivan kuin ennenkin…jopa sosiaalipuolen virkamiehiä ja lääkäreitä… ja aivan suvereenisti!!!

Voin ehkä hyväksyä, ettei hän voi muuttua… Mutta miten minun tulee muuttua, että voin hyväksyä elämäni, jota hän edelleen varjostaa?

Narsisti ei taida koskaan lopettaa….

Onkohan kukaan teistä kokenut mitään vastaavaa?

Että sellainen tarina🤨