Poikaystäväni ja minä olemme olleet yhdessä noin 3 ja puoli vuotta, josta noin 2 vuotta on ollut nyt pelkkää alamäkeä… Kaikki alkoi siitä, kun hän muutti pois kotoa omaan kotiin, kävi töissä ja lopetti sen takia opiskelemisen. Aluksi kaikki meni hyvin, meillä oli ihania hetkiä aina kun olin hänen luonaan, vaikka useimmiten tapaamiset menivät saman kaavan mukaan, mutta nautin hänen seurastaan ja olin onnellinen, kunnes alamäki alkoi…

Poikaystäväni hävitti huomaamattaan työavaimensa, jolloin työpaikan lukot jouduttiin uusimaan, eikä se ollut mitenkään halpaa… Lisäksi hän oli juuri ottamassa lopareita kyseisestä työpaikasta, ja tapahtui jonkunlainen sekaannus, jolloin hän ei saanut yhdeltä kuulta palkkaa ajoissa. Tälläinen oli kova isku rahallisesti, sillä hän ei tienannut kovin paljoa (töissä kaupassa) ja vielä tämän lisäksi hänen joku kaveri suoraan sanottuna kusetti häntä, jolloin hän menetti myös jonkun verran rahaa, koska luotti tähän kaveriin..

Siitä alamäki siis alkoi: rahahuolista.. Ei ollut enää varaa maksaa kaikkia laskuja/vuokraa ajoissa, jolloin laskut ja muistutusmaksut alkoivat kasaantua.. Hänellä oli ja on edelleen myös tapana tuhlata vähän turhanpäiväisiin asioihin ja on tarkka esim. ruuan laadusta (ostaa kalleinta), joten rahahuolet eivät helpottuneet yhtään. Samoihin aikoihin muunlainen epäonni ja ikävät tilanteet koettelivat häntä: hän haki opiskelemaan uudelleen, muttei päässyt, hänellä on todella huonot välit isäänsä, mikä stressasi ja hänen kaverinsa eivät olleet hänen ystävyytensä arvoisia. Kaikki johon hän ryhtyi tuntui epäonnistuvan ja kaikki menevän muutenkin pieleen, esim. tv meni yhtäkkiä rikki tai hänen kaverinsa eivät maksaneet velkojaan tai hän osti vahingossa väärän kokoisen uuden lampun tmv, eivätkä tällaiset pienet vastoinkäymiset aluksi haitanneet. Hän oli vain vähän turhautunut, sitten enemmän ja lopulta liian suuri paine raha-asioista, vanhempien ja ystävien vähäinen tuki ja ymmärrys sekä huonot työolosuhteet alkoivat olla liikaa: hän alkoi ns. räjähdellä.. Hän saattoi ihan pienestä asiasta (pizza tippui lattialle) saada hirveän raivokohtauksen, paiskella tavaroita ja huutaa suoraa kurkkua minun läsnäollessani ja satuttaa itseään ja sen jälkeen mököttää monta tuntia hiljaa sängyllä. Ihmettelin, että mitä ihmettä minun niin ennen rauhalliselle poikaystävälleni on tapahtunut ja tajusin, että jostain on saatava apua.

Hänelle tuli putkiremontti, joten hän muutti minun luokseni hetkelleisesti asumaan (asun vielä vanhemmillani, eikä meidän perhe ole mitenkään rauhallisemmasta päästä..) Hän oli jo käytynyt lääkärissä ja saanut masennuslääkkeet, jotka eivät näyttäneet sopivan hänelle ollenkaan, eikä hän halunnut kaikenlaisten kauhutarinoiden takia edes syödä niitä, luuli jäävänsä koukkuun.. Hänen tilansa ei parantunut, hän jatkoi raivoamistaan ja sai kohtauksia todella usein, minua välillä jopa hieman pelotti hänen käytöksensä..

Kun lääkkeet eivät sopineet, hän vaihtoi lääkkeeitä, mutta hän oli sen verran jo veloissa, ettei hänellä ollut varaa niihin. Kannustin häntä, olin tukena, vaikka näiden raivokohtausten takia en välillä edes halunnut mennä hänen luokseen, mutta tiesin että hän tarvitsee minua. Välillä hän oli ihan okei, nauroi ja meillä oli hauskaa, mutta tällaiset hetket saattoivat sekunnissa muuttua yhdeksi painajaiseksi, kun hän ei pystynyt pidetällä kohtauksiaan ja usein kohtausten aikana hän kertoi, että vain esitti minun tähteni pirteää.. Hän puhui myös usein siitä, ettei hän pääse eteenpäin elämässään, eikä eroon veloistaan, ja halusi satuttaa itseään (hakkasi päätä seinään tai nyrkillä seinään) ja puhui, että elää vain koska minä olen olemassa, muuten hän haluaisi tappaa itsensä.

Tällaista jatkui jonkin aikaa, enkä uskaltanut kertoa kenellekään, en edes parhaalle ystävälleni, kunnes poikaystäväni eräänä yönä suuttui hänen ystävälleen, joka ei jostain syystä jaksanut tulla palauttamaan velkojaan, vaikka poikaystäväni, kutsutaan häntä tästä eteenpäin vaikka Mikaksi, tarvitsi rahaa kipeästi… Mika lähti suutuspäissään ulos veitsi kädessä, en ollut ikinä nähnyt häntä niin pelottavana: hän hakkasi päätään seinään ja uhkasi tappaa kaverinsa tai itsensä; en tunnistanut häntä ollenkaan! Soitin kaverilleni, että tulee hakemaan minut, koska minua pelottaa, vaikka tiedän, ettei Mika olisi ikinä satuttanut minua, vaikka hän satuttikin satuttamalla itseään. Tämän jälkeen hän uhkasi jättää minut, koska sanoi että on parempi erota, jos kerta pelkään tätä.. Ero kuulosti lohduttavalta ratkaisulta, koska olin niin lopen uupunut hänen käytökseensä ja siihen, että olin hänen ainut tuki ja turva ja ainoa johon hänen käytöksensä kohdistui..

Viime syksynä sitten halusin oikeasti pois tästä tilanteesta ja lainasin jäljellä olevat kesätyörahani Mikalle, ja hän sanoi, että sillä hän pääsee kaikista veloistaan. Luotin häneen 100 % ja ajattelin, että nyt kaikki muuttuu, mutta ei. Kohtaukset jatkuivat, ja rahahuolet eivät kadonneet mihinkän, vaikka minun lisäkseni hänen äitinsäkin auttoi häntä.. Mutta Mika ei kehdannut kertoa, kuinka paljon hän oli oikeasti velkaa.. Tämä kaivaa minua vieläkin, mutta ei siitä sen enempää..

Viime uutena vuotena pakotin Mikan ottamaan yhteyttä Auroran sairaalaan, sillä vaikka hän oli käynyt työpaikkalääkärissä ja ties missä muualla, he eivät tuntuneet ymmärtävän, millaista hoitoa Mika haluaa: ei lääkkeitä, vaan terapiaa tmv, vaikka itse kannatin lääkkeitä JA terapiaa.. Lopulta hän oli niin masentunut, että oli luovuttanut avun hankkimisen, joten otin ohjat käsiini.. Emme kuitenkaan päässeet Auroraan päivystykseen, koska oli uusi vuosi ja olimme kummatkin nauttineet hieman alkoholia.. Siitä Mika suuttui ja sanoi, että hän tiesi, etteivät he halua auttaa.. Koko uusi vuosi menikin sitten itkien ja huutaen, riidellessä avuntarpeesta, mutta seuraavana päivänä minä, Mikan äiti ja hänen siskonsa, veimme Mikan väkisin Auroran sairaalaan, jossa annettiin hänelle lääkkeitä ja tehtiin testejä, mutta silti lääkärit eivät tajunneet millaista hoitoa Mika halusi: ei lääkkeitä.. Yritimme saada hänet tajuamaan, että hänen on pakko syödä niitä, mutta kun ei on ei… Eipä ollut tuostakaan apua…

Mika joutui muuttamaan äidilleen, koska hänellä ei ollut varaa pitää asuntoaan, ja hän on ollut sairaslomalla kesän ja vähän pidempäänkin, ja onneksi hänen velat ovat nyt kaikki poissa. Ongelmana on, että vaikka hän on piristynyt hirvittävästi, eikä enää raivoa samalla tavalla, hän ei ole vieläkään saanut apua: viimeksi hänet yritettiin tunkea väkisin pakkohoitoon sairaalaan suljetulle osastolle, mikä olisi ollut täydellisen väärä ratkaisu, sillä Mika ei todellakaan ollut enää niin masentunut, silloin kun tätä ehdotettiin; hän oli edelleen masentunut, mutta ei niin pahasti, että ainoa vaihtoehto olisi ollut sairaalaan sulkeminen, tiedän sen, koska olen huomannut hänen huiman parannuksensa, vaikkei hän vielä ihan terve ole.. Nyt hän ei enää siis uskalla hakea apua, koska pelkää, että hänet suljetaan masentumaan lisää sairaalaan…

Olimme puhuneet Mikan kanssa yhteenmuutosta, mutta kaiken tämän jälkeen jouduin sanomaan, että en halua sitä.. Se oli kamalaa, sillä tiesin, että murskaan hänen unelmansa normaalista elämästä ja parantumisesta, sillä hänen mukaansa hän voi parantua, kun muuttaa minun kanssani yhteen ja saa jatkaa elämäänsä normaalisti, mutta en halua muuttaa parantamaan häntä, vaan haluan muuttaa sitten kun hän on parantunut ja voimme asua onnellisesti yhdessä, niin ettei tarvitsi enää pelätä puheita itsemurhasta tai kestää samanlaisia kohtauksia.. Hän on nyt kirjoilla koditon, mutta ei ole silti onnistunut saamaan asuntoa Helsingin kaupungilta, vaikka hän todellakin tarvitsisi halvemman asunnon lähempää työpaikkaansa.. Tällä hetkellä Mika asuu noin 40 km päässä äitinsä luona, ja koska asuntoa ei ole täältäpäin löytynyt ja sairasloma loppuu kohta, hänen on irtisanottauduttava, ja työttömän on puolestaan vaikeampaa saada asuntoa, eikä hän halua jäädä samaan kaupunkiin äitinsä kanssa, koska siellä ei ns. ole yhtään mitään, ei tekemistä, ei ystäviä, eikä minua lähellä. Olen myös asuntoasian tiimoilta miettinyt eroa, sillä en tiedä kauanko jaksan ns. tuhlata enää elämääni, olla hänellä vain ”parantaja”, sillä tämä masentuneisuus on saanut näkyviin meidän luonteiden ja kiinnostuksien kohteiden erot, jotka ovat aika suuria (olen tiennyt sen kyllä jo alusta alkaen) ja muutenkin sellaisia piirteitä on ilmaantunut, josta en hänessä pidä, joten pelkään, että yhdessä asumisesta ei tulisi mitään ja ettei hän ole sittenkään se oikea minulle.. Nyt kysynkin: onko teillä ollut samanlaisia kokemuksia? Miten olette jaksaneet? Onko teillekin tullut tällaisia eroajatuksia ja mihin lopputulokseen olette päätyneet? Miten voisin auttaa häntä, ja miten pystyisimme jatkamaan ns. normaalisti? Olen aivan neuvoton, auttakaa, jos vain voitte!

Ja iso kiitos niille, jotka jaksoivat lukea koko tekstin loppuun