Masentunut kumppani haluaa erota, mutta itse en sitä halua
Hei,
Ajattelin kirjoittaa kokemuksistani masentuneen kumppanina. Olisi mukava kuulla muiden kommentteja. Koen olevani tällä hetkellä totaalisen uupunut, onneton ja neuvoton..
Avomieheni muutaman vuoden takainen (burnout ja sen seurauksena) masennus uusiutui tänä syksynä. Vielä kuukausi takaperin suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta, ja kaikki vaikutti ihanalta, mutta yhtäkkiä avomieheni muuttui (eristäytyi, vältteli kosketusta, muuttui ärtyneeksi, yms.) ja haluaa nyt eroa. Olen alusta asti tiennyt hänen edellisestä masennuksestaan, olemme aina puhuneet asioista todella avoimesti ja nytkin avomieheni myöntää olevansa masentunut.
Olen koittanut perehtyä aiheeseen lukuisien kirjojen avulla, lukenut masentuneiden kirjoituksia (mm. täällä ja erilaisia blogeja). Olen myös parhaani mukaan pyrkinyt ymmärtämään kumppaniani sekä toimimaan ikään kuin ”oppikirjojen mukaan” tässä tilanteessa. Tuntuu kuitenkin, että mikään ei toimi. Kaikki sanani ja tekoni tulkitaan väärin. Koen olevani totaalisessa umpikujassa.
Kumppanini ei halua hoitoon (on aiemmin syönyt lääkkeitä ja ollut terapiassa), vaan haluaa selvitä itse pitämällä arjen rutiineista kiinni. Hän käy edelleen töissä ja pystyy huolehtimaan itsestään. On kohtuullisen ok, tilanne ei siis ainakaan vielä ole kovin vakava. Olen ilmoittanut, että haluan olla hänen rinnallaan ja tukena ja että rakastan häntä, mutta kumppanini ei apuani halua. Ei halua minun ”uhraavan” omaa elämääni hänen takiaan, koska ei kuulemma pysty antamaan minulle sitä minkä hänen mielestään ansaitsisin. Ei halua apuani eikä tukeani, ja kokee toisinaan välittämiseni ja pelkän läsnäolonikin ahdistavana. Näin hän on sanonut moneen kertaan. Avomieheni ei myöskään omien sanojensa mukaan kaipaa mm. läheisyyttä. Tuntuu, että hän on ikään kuin unohtanut kaiken hyvän, mikä meidänkin välillämme on ollut. Kokee myös, että suhteessamme on ollut ongelmia, vaikka en itse ole asiasta samaa mieltä. Asioista olemme aina puhuneet todella avoimesti, ongelmista ei kuitenkaan ole ollut puhetta ennen kuin nyt. Avomieheni tuntuu toisinaan olevan hyvinkin tietoinen omasta tilastaan ja hermostuu, jos sanon hänelle esim., että ”tässä tilanteessa ei olisi hyvä tehdä eropäätöstä” tai että ”masentuneen ei olisi hyvä eristäytyä”. Toteaa vaan ärtyneenä, että tietää tuon kaiken ja ei pidä siitä, että ”vähättelen” hänen kykyään tehdä päätöksiä. Kuulemma tunteettomana eropäätöshän on mitä järkevintä tehdä, kun ei ole tunteet sekoittamassa. Näin hän järkeilee..
Tilanne tuntuu todella vaikealta, ja oma oloni totaalisen surkea. Tuntuu, että elämämme on romahtanut hetkessä. Halusin taistella viimeiseen asti, koska minulle avomieheni on se oikea ja tiedän, että hänkin on ollut todella onnellinen kanssani. On sen monesti sanonut. Olen ollut hänenkin ”suuri rakkautensa” ja esim. ensimmäinen, joka on tavannut perhettä, asunut hänen kanssaan yhdessä, yms. Nämä ovat hänen omia sanojaan. Nyt kumppanini kuitenkin kokee, että lähti suhteeseemme liian aikaisin, ei ollut vielä riittävän terve. Hän ikään kuin vähättelee kaikkea kokemaamme.
Eilen kumppanini sai minut sitten viimein pakkaamaan tavarani ja muuttamaan pois, ainakin noin päällisin puolin. Huonekalut ja kaikkea muutakin jäi vielä yhteiseen kotiimme. Avaimetkin minulla vielä on. Ikävä on kamala, oloni on hirveä, ja olen tällä hetkellä totaalisen työkyvytön. Koen syyllisyyttä siitä, että kuitenkin lähdin. Koen, että jätin kumppanini ihan yksin. En ole yhtään tyytyväinen tilanteeseen, mutta koen, etten voinut enää muuta. Aloin itsekin uskoa siihen, että oma läsnäoloni vain pahentaa avomieheni tilaa. Nyt en taas tiedä..
Yhteiseen kotiimme jäi kuitenkin varsin onnettoman oloinen mies. Avomieheni näytti kuin pieneltä eksyneeltä pojalta, kun hänet viimeksi näin. Teinköhän siis oikean ratkaisun? Voiko tilanne vielä muuttua? En ajatellut kumppaniani missään tapauksessa hylätä, vaikka olenkin nyt toisaalla.. Mutta miten minun kannattaisi asian kanssa jatkaa?? En haluaisi millään luovuttaa.. Mutta meneekö tämä jo roikkumisen puolelle? Ehkä kumppani vain haluaa erota..
Hei,
Luin viestisi ja ajattelin vastata, koska tunnen, että ymmärrän jollain tasolla sekä sinua että miestäsi. Elän itse parisuhteessa ja olen itse kärsinyt masennuksesta noin kolmisen vuotta (tai tarkemmin ottaen diagnoosista on kolme vuotta). Olen syönyt oman osani lääkkeitä ja terapiassa olen käynyt jo puolitoista vuotta. Kuluva syksy ei ole ollut helppo, mutta niinpä vain olen pyristellyt irti lääkkeistä ja pärjään tätä nykyä pelkällä terapialla.
Joka tapauksessa tunnen, että miehesi tuntee itsensä tällä hetkellä varmasti äärimmäisen turhautuneeksi. Masennus on sairaus ja voin kuvitella kuinka hirveää on tuntea luisuvansa uudelleen siihen tilaan, mistä jo luuli kerran nousseensa. Halu palata lääkkeisiin voi tuntua ajatuksena kammottavalta, sillä eiväthän ne mitään onnellisuuspillereitä ole. Terapiakin on pitkä prosessi, jonka aloittaminen uudestaan voi tuntua raskaalta, puhumattakaan siihen liittyvistä kuluista.
Masentunut voi menettää hetkellisesti kykynsä rakastaa ja tunteet saattavat kaikota. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne olisivat kadonneet loppuiäksi. Masentuneesta kuitenkin tuntuu siltä, että tämä on tässä, eikä mikään muutu. Ehkä puolisosi ajattelee juuri tällä hetkellä näin. Omalla kohdallani muistan, että pahimman ahdistuksen äärellä ehdotin omalle puolisolleni asumuseroa, joka ei kuitenkaan onnekseni koskaan toteutunut. En muista mikä tilanne johti siihen, enkä muista mitä sen jälkeen tapahtui. Hävettää vain, kun muistelen sitä.
Mitä sinun sitten pitäisi tehdä? Minun mielestäni sinun pitäisi olla nyt miehellesi vähintäänkin ystävä. Yritä ymmärtää, että hän on todennäköisesti akuutisti sairas ja sekaisin kaikesta tapahtuneesta. Masentunut haluaa kääntää tilanteen mahdollisimman negatiiviseksi, etsii asioista ja ihmisistä virheitä sekä pyrkii todistamaan itselleen, että asiat ovat juuri niin huonosti kuin hänen masentunut mielensä ne hänelle kertoo.
Toisaalta sinun pitää muistaa, että sairaudestaan huolimatta masentunut ihminen on myös vastuussa omista sanoista ja tekemisistään. Masentunut on otettava tosissaan, mutta myös kyettävä antamaan anteeksi, jos toinen on valmis pyytämään anteeksi ja katumaan.
En keksi nyt tähän hätään muuta. Muista kirjoitella, koska siitä on aina apua 🙂
Hei, kiitos kirjoituksestasi Trikimees, se tuntui tietyllä tapaa helpottavalta. Ja on tosiaan totta, että kirjottaminen itsessäänkin usein jo auttaa. Viime viikot ovat olleet kieltämättä rankkoja, mutta nyt ei kai muu auta kuin elää päivä kerrallaan. Aika näyttää mitä tuleman pitää..