Masentuneen ja tiuskivan kanssa eläminen-uusiutuuko tää?
Minulla on mies jolla oli masennus ja burn out. Sitä kesti useita vuosia ja lopulta mies suostui pitkän keskustelun ja painostamisen jälkeen hakemaan apua. hän sai mielialalääkkeet ja söi niitä jokusen vuoden. terapiassa ei juuri käynyt.
hän lopetti lääkityksen noin vuosi sitten ja hyvin on mennyt sen jälkeen.
mutta nyt tuntuu että taas se alkaa. 😭
miehellä on tutut merkit. hän tulkitsee kaiken negatiivisesti, räjähtää pienistä asioista ja ajattelee että ihan minun normaali jutteluni on hänen tuomitsemistaan. hänestä tuntuu ettei hän kelpaa lapsille, ei minulle. suuttuu, purkaa agressiota raivoaa. alkaa tapella ihan mistä asiasta vaan.
mulla otti todella koville roikkua tässä suhteessa jatkaa vaan pitkän masennuksen aikana. aamulla mies taas kilahti jostakin ja en kertakaikkiaan jaksanut vaan aloin itkeä. lapsetkin taisivät vähän säikähtää. ei siitä mitään tappelua sukiutunut kun osaan jo kävellä kauemmaksi ja olla jankkaamatta vastaan. kyselin mieheltä että voisiko hän kuvitella että nämä tutut tunteet olisivat taas masennusta? kuulemma ei- ja kaikki johtuu siitä että minä syytän häntä ja nalkutan. olen toki parista asiasta sanonut mutta ei mitään sellaista mistä mies pillastuisi kun on normaalitilassa..
mies oli kuulemma päivällä apteekissa tehnyt jonkun masennustestin ja ilmoitti ettei ole masentunut. pah sanon minä!
mutta musta vaan tuntuu että mulla paukut loppuu. tekisi mieli paeta miehen tunteita lasten kanssa jonnekin, mutta ei voi kun muksut on sairaina. pistän varmaan miehen menemään jonnekin harratuksiinsa viikonloppuna mutta ahdistaa niin älyttömästi olla viikonloppu kotona, koleassa tunnelmassa ja varpaillaan että milloin räjähtää. tuntuu että olen miehelle joku henkinen nyrkkeilysäkki 🤕 Ei hän väkivaltainen ole, mutta ainainen suuttuminen ja ”ilmapuntarina” oleminen ahdistaa ja pahasti.
mitä ihmettä minä voin tehdä? sanoin taas tänäänkin hänelle että hän on rakas ja en ole tarkoittanut sanojani loukkaavana; olen pahoillani että hänellä on huono mieli. mutta kun se ei auta. annanko taasen vaan aikaa, taivuttelen lempeästi psykologille (kenties vuosia?) Vai voiko tämä olla joku ohimenevä vaan? 😯🗯️
siitä olen aika varma että jos menneisyys alkaa toistua ja tuloksena pitkä masennus ja mies ei halua hoitaa itseään ja minä varon koko ajan sanojani ja tekemisiäni, niin olen lataamokamaa itse aika rivakalla tahdilla. ☹️
Olet varmaan oikeassa, että mies on alkanut luisumaan kohti uutta masennusta. Tuo negatiivinen maailmankuva ja minäkäsitys on tyypillistä masentuneelle. Persoonasta riippuen se heijastuu enemmän tai vähemmän negatiivisena käyttäytymisenä myös ulkopuolisiin. Teillä taitaa olla juuri tuo ulospäin suuntautuva negatiivisuus tyypillistä.
Saisitko miehen mitenkään uudestaan hoidon piiriin? Harmi, ettei hän innostunut silloin aiemmin käymään terapiassa. Siellä nimittäin yksi asia on oppia tunnistamaan itsessään uupumisen/masennuksen yms. ennemerkit, jotta osaa ajoissa hiljentää tahtia, levätä, ottaa itsehoitosysteemit käyttöön ja tarvittaessa hakeutua ulkopuoliseen hoitoon sekä aloittaa lääkitys uudelleen. Minun psykiatri on juuri puhunut näiden tekijöiden tunnistamisen tärkeydestä minulle. Omassa masennuksessani ja sen niin vakavaksi pääsemisessä oli juuri ongelma, etten tunnistanut itseäni totaaliuupuneeksi ja masentuneeksi. Eikä miehenikään. Mutta äitini ne läpikäyneenä tunnisti ja maanitteli minut menemään psykiatrille. Onneksi. Iso kiitos siitä hänelle. Nyt olen toipumisen tiellä (joka on toivottoman hidas ja pitkä ja kivinen, mutta suunta eteenpäin).
Miehellesi voi olla myös vaikeaa hyväksyä, että hän saattaisi uudestaan masentua. Masennus on niin kamala sairaus, että varmaan minän puolustusmekanismit jyrähtävät helposti päälle, kun ei halua suin surminkaan uskoa, että masentuisi uudestaan. Voisin kuvitella, että sitä haluaa uskotella itselleen, ettei tämä voi olla masennusta uudestaan. Jos masentuu uudestaan, tavallaan joutuu toteamaan itsensä uudelleen "huonoksi, heikoksi ja vajavaiseksi" (siltä se ainakin minusta varmaan tuntuisi, vaikka tiedän sen olevan sairaus muiden joukossa, eikä se oikeasti tee ketään huonommaksi). Ehkä tulee tunne, että "olen lopullisesti tuomittu taistelemaan tämän sairauden ja sen uusimisen kanssa, sairaus on osa minua". Kukapa sitä haluaisi olla ikuisesti altis masennukselle.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että olen ihmisenä, persoonana sekä niin geneettisten kuin lapsuuden elinympäristöni muokkaamana altis uupumaan ja myös masentumaan. Nyt kun tästä hiljalleen parannun, joudun olemaan valpas lopun ikääni, etten sairastu uudelleen. Vähän niin kuin alkoholisti, joka raitistuu, mutta on silti koko ikänsä "alkoholismiin altis". Siksi aktiivinen asian työstäminen tarapiassa tai muin keinoin on tärkeää, että saa uudenlaisen otteen itsestään ja oman elämänsä hallinnasta.
Toivottavasti saat miehesi jotenkin oivaltamaan, että hän on luisumassa masennukseen. Jos miehesi ei ota ollenkaan viestiä vastaan sinulta, löytyisikö joku toinen läheinen, joka sopivasti kysyisi ja pysähdyttäisi hänet, että "Hei, huomaatko, että olet samanlainen kuin silloin aiemmin masennuksen alkaessa?"
Voimia sinulla ja toivottavasti hän hyväksyy avun, että saatte elämänne kuntoon. 🙂🌻