Masennus tappaa parisuhteen..
Olen 36v. Mies, kärsinyt aikoinaan Burnoutin, sen seurauksena taloudellisen kaaoksen. Edellinen parisuhde jätti arvet sisimpään mm. Väkivaltaa, uskottomuutta.
Tapasin nykyisen avopuolisoni, hän oli tutustuessamme iloinen, empaattinen, avoin, jopa seksi ( joka minulle vaikea asia) toimi loistavasti, kaikin puolin kaikki oli ok.
Pikkuhiljaa hän on romahtanut, menee edelleen alaspäin, sulkeutunut. Ahdistunut, jos yrittää keskustelua syyttää syyllistämisestä. Ainoa asia mihin jaksaa takertua on festareiden suunnittelu. Juhannuksen vietin yksin, hän oli kavereidensa kanssa ”ottamassa omaa aikaa” mikä on minusta ihan ok, parisuhteessa pitää olla omaa aikaa, jonka jälkeen on ollut jäätävä morkkis.
Tilanne on todella tulehtunut, ja tuntuu että rakkaus kuolee pikkuhiljaa, en pysty enkä voi häntä auttaa enempää, Ja nyt tuntuu siltä etten jaksa enää edes yrittää. Kotona ilmapiiri on painostava, kotoa ei ole mukava lähteä, eikä sinne ole mukava palata.
Olen vakavissani miettinyt suhdetta, tuleeko tästä mitään, vai olenko pelkkä tukipilari, kämppis, joka hoitaa toista saamatta minkäänlaista vastakaikua tunteilleen.
En toki vaadi häneltä paljoa, edes kosketuksen ja joskus sanan että olen tärkeä. Vaan kaikki nämä asiat ovat jääneet pois.
Vieteri rupeaa olemaan suhteellisen tapissa, ja olenkin miettinyt miksi itse itseäni tapan hitaasti sisältäpäin.
Tosin sitäkin miettinyt, saanko nyt sitten luuserileiman, jos jätän hänet tällaisella hetkellä…
Hei,
Tämä on ehkä kummallisin viesti mitä olen ikinä kirjoittanut minnekään.
Ja tämä on mun mielipide, eli ei mikään fakta.
Mutta... mä olen sitä mieltä että masentunutta ihmistä se kumppani ei pysty pelastamaan. Masennus on hajottavaa, se syö kaiken elävältä ja rikkoo ihmissuhteet. Jos tilanne on jo niin paha että voit itse huonosti, suosittelen kävelemään pois ennen kun sairastut itse.
Olen vierestä seurannut masentuneen perheenjäseneni suhteita ja sitä hirveää tuskaa ja ahdistusta mitä se on hänen kumppaneissa, ja myös meissä muissa perheenjäsenissä aiheuttanut, ja se ei ole kaunista katsottavaa.
Se mikä tekee tästä viestistä omituisen, on se että olen itse juurikin tuon "kumppanin" roolissa mistä kirjoitat. Olen vaipunut jonkinlaiseen masennukseen, ja olen lakannut olemasta läsnä sille ihmiselle joka on minulle tärkein. Kerään rohkeutta itse kävellä tilanteesta ulos ennen kun sairastutan hänetkin. Se tulee tekemään kipeetä meille molemmille, mutta tiedän että tämä ei ratkea millään muulla tavalla.
Voimia sinulle!
Hei,
Olen parisuhteessa masentuneen kanssa. Minulla on aikaisemminkin ollut masentunut puoliso ja lähipiirissäni on ollut masennusta. Olen myös opiskellut hyvin paljon masennukseen liittyen, joten uskon ymmärtäväni masennusta melko hyvin, vaikka en itse ole ollut sairas. Asia, mistä ei paljoa puhuta masennuksen yhteydessä on itsekeskeisyys. Masentuneen ihmisen maailma pyörii vain hänen ympärillään, koska lähes kaikki vastuut ja ihmissuhteet ovat jääneet pois. Monia selvitymistarinoita luettuani, olen huomannut, että monille parantumisen avain on ollut saada ajatukset pois vain itsestään, esimerkiksi aloittamalla jokin hyväntekeväisyystyö tai hankkimalla lemmikki. Myös vertaistuki on ehdoton, koska silloin ymmärtää, että muillakin on vaikeaa ja koko universumi ei ole vain sinua vastaan.
Tällä alustuksella kysynkin, miten masentunutta voi kannustaa siirtymään pois itsekeskeisestä ajattelusta ilman, että siitä tulee syyllistävää? Olen itse huomannut, että heti kun puolisoni auttaa jotakuta, hän säihkyy hyvää oloa sen jälkeen. Tai jos ollaan porukalla jossain ja on pakko keskittyä myös muuhun kuin itseensä. Samoin, kun minä menetin läheisen ihmisen ja olin rikki, hän voi hetkellisesti paremmin, koska minä tarvitsin tukea.
Itsekeskeisyys ja itsensä sääliminen ovat pahinta polttoainetta masennukselle ja puolisollani on tapana rypeä näiden parissa hyvin hyvin paljon. Hän käy terapiassa, mutta ei usko sen parantavaan voimaan. Hän on myöntänyt minulle, ettei ole terapiassa täysin rehellinen. Sen vuoksi minun tekisi mieli puhua terapeutin kanssa, koska uskon, että se auttaisi. En kuitenkaan usko, että sellainen on tapana. Tuntuu vain niin voimattomalta, kun yrittää tehdä kaikkensa ja mikään ei auta.