Hieman vaikeaa kertoa kaikesta tästä.
Seksi ei ole kaikki kaikessa, mut se on asia joka saa tuntemaan syyllisyyttä ja oma kuva itsestä muuttuu.
Välillä meillä menee kaikki todella hyvin, hän sanoo ja osoittaa silloin kuinka paljon mua arvostaa.
Mä rakastan ja arvostan vaimoani, voimat vaan ehtyy kun on omiakin murheita, joista ei voi kotona puhua tai hakea tukea itselle rakastamaltaan ihmiseltä.
En tiedä masennuksesta mitään, kaipaisin varmaan itselleni tukihenkilöä joka on kokenut saman.
Mut en taida täältä kotipaikkakunnalta sellaista löytää.
Onko teillä vinkkejä omaan jaksamiseen?

Olen itse yleensä avunhakijan roolissa, mutta haluan koittaa myös auttaa, jos asioista jotain tiedän. Tiedän hyvin miltä tuntuu kun kumppani vie itsetunnon, se on ahdistava, surullinen tilanne.

Sanoisin että sinun kannattaa vellovista tunteista huolimatta alkaa järjellä ratkaista tilannetta: päätä ettet sorru uskottomuuteen, sano itsellesi, että syy ei ole sinussa, vaan puolison sairaudessa; ymmärrä hänen sairauttaan ja sitten koita puhumalla saada hänet ymmärtämään sinun tilanteesi.

Saako hän apua masennukseen? Onko hänellä lääkitys? Lääkkeet aiheuttavat haluttomuutta, aivan kuten masennus itsessäänkin, näin olen lukenut. Hae tietoa ja hae sitten yhteyttä puolisoosi. Kysy häneltä suoraan haluaako hän olla kanssasi ja onko hänelle tärkeää, että sinulla on hyvä olla hänen kanssaan?

Voimia teille! Älkää jääkö passiivisina ahdistavaan tilanteeseen, vaan työstäkää ongelmat parhaanne mukaan pois.

Omalla vaimollani on ollut vuosia piilevä masennus. Se, että mikä johtuu mistäkin, niin on jäänyt hämärän peittoon: oliko ensin työpaineet, jotka purkautuivat tyytymättömyytenä kotona kaikkeen tekemiseeni ja arvostelemiseen. Sitä seurasi sitten vuosien pettäminen ja vehtaaminen selän takana, joka ruokkikin tyytymättömyyttä omaan itseensä kun on tehnyt asioita joita ei saa enää tekemättömäksi. Vai oliko ensin tyytymättömyys minuun joka johti pettämiseen ja sitä kautta töissä ilmenevään stressiin?

Joka tapauksessa möykky ja ahdistus kasvoivat vuosien aikana aina vain isommaksi ja isommaksi jolloin lopputuloksena oli vain se hetki kun toivoi jäävänsä kiinni pettämisestä ja saada se kaikki ulos sisältään..

Itse havahduin vuosi sitten asiaan, kun huomasin ettei puolisoani enää seksikään kiinnostanut pätkääkään. Silloin kun sitä oli, niin aika lailla sama olisi ollut jos olisi pumpattavan nuken kanssa vehdannut. Sitä ennenkin koko arjen pyörittäminen (lapset, ruoka, kauppa, siivoaminen, omakotitalon ylläpito) oli jo kaatuneet niskaani, niin pakkohan oli kissa nostaa pöydälle. Toki tietenkin ensin pienen salapoliisityön jälkeen oli saatava faktat, jotta asioista pystyi puhumaan niiden oikeilla nimillä.

No nyt reilu puoli vuotta kulunut ja masennuslääkkeethän ne siellä lääkekaapissa kummittelevat. Heitetään vielä vaimon isän kuolema kirsikaksi kakun päälle, niin tässä sitä olaan: päivä kerrallaan. Vaimoni pakenee todellista maailmaa kirjojen pariin. Lukee, lukee, lukee. On pakolliset hetket lasten kanssa, mutta päivisinkin nukkuu paljon. Ja illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen lukee, lukee, lukee...

Ei meillä ole kovinkaan paljoa yhteistä kivaa. Meillä on kolme lasta tasaisesti viiden vuoden välein syntyneinä, niin että meillä viimeisen 13 vuoden ajan ollut koko ajan yksi leikki-ikäinen pyörimässä mukana, joka on sitonut ihan hirvittävästi aina toisen kiinni. Mitään yhteisiä lenkkejä/harrastuksia ei ole, koska aina on joku vaippaikäinen ollut mankumassa perään. Lasten ikäeroista ei puhuta turhaan. Onko parempi saada lapset parin vuoden sisään pienin ikäeroin vai pidemmällä aikavälillä jolloin sitä pienintä pystyy hoitamaan parhaiten? Puolensa ja puolensa. Luulin aiemmin, että tuplavaipoitukselta säästyminen olisi hyvä asia, mutta keskinäisen parisuhde ajan se tappaa tehokkaasti kun on teini-ikäisestä leikki-ikäiseen talossa.

Eli mistä sitä omaa iloa elämään? Valitan, en osaa sanoa. Se on helppo sanoa, että onnellisuus on itsestään kiinni, että ota harrastus ja mene tekemään... Jotain! Vaikka istumaan kannonnokkaan. Mutta masentuneen puolisolla sitä on itsellä ihan hirvittävä vastuu lapsista ja arjen pakollisesta pyörittämisestä. Sosiaalista turvaverkkoa sukulaisista/ystvävistä ei yksinkertaisesti ole. Ehkä se on naisilla helpompaa tukeutua ystäviin lastenhoidollisissa asioissa, mutta minulla ei ole yhtäkään miespuolista kaveria, jolle voisin lapset heittää hoitoon muutamaksi tunniksi jotta pääsisin harrastamaan ja "ilostuttamaan" itseäni.

Masennus on varmasti tarttuva sairaus, mutta sitä ei voi vain päästää irti ja mennä mankumaan, että "nyt hieman ahdistaa". Kyllä varmaan lopullinen ratkaisu tulee valitettavasti olemaan ero. Ellei nykytilanne parane jotenkin, mutta jotenkin tuntuu, että tässä 20 vuoden aikana on tapahtunut enemmän kuin monessa suhteessa tulee koskaan tapahtumaankaan. Lapset maailmalle ja sitten tyhjän pesän syndrooma. Ottaa kupoliin jo etukäteen, että tähänkö se elämä sitten menikin.

Vaikea ottaa kantaa, kun on itselläni vielä kohtalaisen tuore liitto ja vasta kaksi vaippaikäistä mukana kuvioissa. Mutta yhden havainnon tein elämästä viime keväänä, kun yöt meni valvoessa ja päivisin alkoi tulla jonkintasoisia paniikkikohtauksia (sydän hakkas tuhatta ja sataa, päässä humisi ja hiki virtasi):

Miksi menemme kirkossa naimisiin, vaikka emme mihinkään usko? Jos taas kuvittelemme naimisiinmenon itsessään suojelevan huonolta liitolta ja erolta, niin miksi emme ole valmiita laittamaan itseämme myös tosissaan likoon avioliiton puolesta? Jos taas olemme valmiita laittamaan itsemme likoon, tulisi meidän kääntää kaikki kortit, mitä kirkolla ja uskolla on tarjottavana. Mitä se tarkoittaa?

Uskova, joka ei kuitenkaan usko, on kuin janoinen, jonka edessä on lasillinen raikasta vettä, mutta joka mieluummin kuihduttaa itsensä janoon, kuin tyydyttää janonsa tuolla vedellä.

Jokainen meistä joutuu aivan itse tekemään sen ratkaisun, antaako tuolle vedelle mahdollisuuden janon sammuttamiseen vai ei. Itse päätin kokeilla, kun en lääkäriinkään halunnut mennä. Sillä tiellä ollaan eikä penniäkään ole tarvinut kenellekään pulittaa. Tuo kirjakin kun satiin ilmaiseksi silloin hääpäivänä, mutta mahtaneeko jäädä useimmilla avaamatta koko opus?

Aiheesta sanottavaa:

Mistä löytää se ihminen, johon rakastui? Kuinka kaivaa hänet ja persoonansa sen paskan alta, jonka henkinen sairaus on lappanut päälle? Mä olen jaksanut vuosia avomieheni fyysistä ja henkistä sairastelua, joka vei häneltä ensin sosiaalisen elämän, sitten työkyvynkin.

Olen jaksanut uskoa parempaan ehkä jo liian kauan. Alan uupua jos yhtään tutkiskelen omaa oloani. Jos taas vain porskutan menemään ajattelematta tunteitani tai voimavarojani, pelkään että ratkean jossain pisteessä.

Hyvinä päivinä jaksan, huonoina en kovin hyvin. Pakolliset hommat on hoidettava, työ ja lapset, pihahommatkin osin. Seksiä ei ole kuin tosi harvoin, mutta olen itsekin niin väsynyt etten oikein osaa kaivatakaan sitä. Olisi väärin hajottaa perhe siksi että toinen on sairas. Missä menee se raja, kuinka paljon puolison tulisi jaksaa? Pitäisikö olla kiitollinen vain kaikesta siitä vähästäkin avusta ja hyvästä, jota puoliso jaksaa antaa? Onko minun tehtävä olla joku vitun kuoliaaksiymmärtäjä? Moraaliini ei mahdu pettäminen eikä perheen rikkominen. Olen kristillinen ihminen vaikken naimisissa olekaan.
🙄

Masennus suhteessa on tosi vaikea asia, niin kuin itse sairauskin. Puolisoni ollessa todella masentunut ja ihan toimintakyvytön minä sanoin lopulta, että joko hän hankkiutuu hoitoon (=terapiaan) tai tämä oli tässä. Oli lupaillut, lupaillut, mutta ei mennyt, pelkät lääkkeet eivät riitä. Kun tajusi että olin tosissani meni hoitoon, revittiin kalliit rahat jostain sen maksamiseen ja tilanne on nyt parempi kuin osasin koskaan kuvitella. Hän on parantunut, ainakin toistaiseksi. Minulla taas puolestaan on fyysisen sairauden takia ollut hyvin vaikeat ajat ja hänellä paljon vastuuta, että vuoroin vieraissa 😉, mutta sitähän rakkaus joskus on...

Mutta, jos toinen on masentunut, voi minusta vaatia että hän yrittää parantaa tilannettaan. Kaikkea ei tarvitse kärsiä, ja tilanne voi parantua 🙂