Masennus/ahdistuneisuus ja parisuhdekriisi -mikä normaalia...?
Minulla diagnosoitiin hetki sitten masennus, lievemmän puoleinen ilmeisesti kun suht pienellä lääkityksellä pärjäilen ja sairaalahoitoa ei ole koskaan tarvittu. Paniikkioireita on myös kovien stressikausien päätteeksi ollut.
Anyway.
Viime kesänä olin aika ikäänkuin ’sekasin’. Miesystävän naama alkoi jostain syystä kyllästyttää ja AJAUDUIN pikaiseen suhteeseen toisen kanssa. Tunsin syvää syyllisyyttä koko sen ajan. Yritin päästä eroon aiemmasta miesystävästä…samoin tästä ’uudesta’. Olin ajanut itseni pahaan loukkuun. Olin niin kiltti etten uskaltanut sanoa suoraan tälle ’uudelle’ tuttavuudelle..
…Lopulta päädyin taas yhteen rakkaani kanssa. Kestipä sitten pari kuukautta kun taas päissäni ihastuin – se jäi siihen hetken huumaan. Ehkäpä hain jonkinlaista läheisyyttä? mainittakoon, että molemmat ihastukset olivat minua huomattavasti vanhempia.
Sen jälkeen alkoi sitten todenteolla AHDISTAA ja hakeuduin lääkäriin. Ja nyt menee efexoria 75mg päivässä. Sivuoireet ovat laantuneet ja ahdistus on poissa 🙂 Eipä oikein itketäkään samassa määrin 🙂 ja pystyn jo paremmin keskittymään asioihin.
Ihmettelen kuitenkin, voiko masennus saada ihmisessä aikaan noin erikoista käyttäytymistä…Minä kun olen aina ennen ollut hyvin konservatiivinen enkä todellakaan sietäisi vastaavaa käytöstä muilta… Suvussani on esiintynyt huomattavan paljon masennusta/paniikkioireita. ONKO MUILLA VASTAAVIA KOKEMUKSIA? vai pitäisikö minun olla huolissaan……?
Parisuhde elämä alkaa tasottua myös…olen onnellinen että kaiken tuon typerän sekoilun jälkeen sain asiat hoidettua kuntoon. 🙂🌻
Hällä väliä-asenne? Toi sun teksti oli ku oisin ite kirjottanu. En salli pettämistä missään muotoa, itse jättäisin heti mieheni, jos hän olisi pettänyt. Mutta...
Itse petin, sain anteeksi, mutten ikinä voi antaa itselleni anteeksi. En voi kestää itseäni. Enkä edes tiedä miksi olen niin tehnyt! Välillä vain oloni on ihan liian levoton, että pysyisin nahoissani, että minua kiinnostaisi mikään saati että millekkään olisi mitään väliä. Ja juuri noina hetkinä (saattaa kestää viikkojakin) oma mies, kaverit jne on jotenkin ihan sama. Jos mieheni sanoisi tuolloin lähtevänsä, se ei tuntuisi minusta yhtään miltään. Toteaisin kai, että mene, ihan sama ja vauhti vain kiihtyisi. Ja kuitenkin, silloin kun olen minä, siis perusminä, itkisin viikkotolkulla eroamme.
Olen käynyt terapiassa nyt vuoden ja olen oppinut paljon itsestäni ja ympärillä olevista ihmisistä. Mutta paljon olisi vielä tekemistä, elämä yhtä vuoristorataa. Ja parisuhde koko ajan veitsenterällä kulkemista, vaikka en itse niin halua, eikä kyllä rakaskaan. Vain sen takia, kun tämä "ylifiilis" iskee päälle. Silloin en tiedä minä eikä miehenikään, että olemmeko seuraavana päivänä enää yhdessä, sillä toista kertaa en anteeksi saa.
Hain lääkitystä, en saanut, en kuulemma tarvitse. Ja olen maanisdepressiivinen, tai niin ainakin lääkärin papereissa. Itse tiedän sen, että kunnossa en ole. Mutta tsemppiä sulle jatkoon! Eiköhän me pärjätä!