Tutustuin liki 1,5 vuotta sitten avioeroprosessin keskellä olevaan mieheen. Vaimo oli lähtenyt yhteisestä kodista, miehen kertoman mukaan päätepisteenä jo puoli vuotta jatkuneille viikonloppumenoilleen, joiden takaa paljastuivat irtosuhteet ja taakse jäivät mies sekä 2 alle kouluikäistä lasta sekä tuliterä omakotitalo. Itse 11 vuotta sitten eronneena ja teini-ikäisen yksinhuoltajana nousi heti varoitusvalo vilkkumaan, vaikka mies vaikutti todella ihanalta. Ajattelin, että keskelle kenenkään eroprosessia ei ole hyvä mennä tai polttaa vielä näppinsä. Mies kuitenkin vakuutteli, että ero oli väistämätön, sillä heillä oli jo 3 vuotta aiemmin ollut lähellä ero ja yhteiseloa jatkettiin vain lasten takia.

Tapailimme silloin tällöin ja yritin pitää vähän välimatkaa vedoten siihen, että hänen on selvitettävä mennyt elämänsä, ettei tule loppupelissä lisää sotkua ja soppaa. Mies oli kuitenkin sinnikäs ja pommitti minua puheluillaan ja halusi tavata. Pitkään tapailimme silloin tällöin ihan istuskellen puistonpenkillä ajatustenvaihdon merkeissä ja tunsin olevani todellakin ensi kertaa samalla aaltopituudella toisen ihmisen kanssa. Suhde syveni ja aloimme seurustella muutaman kuukauden tapailun jälkeen.

Kuinkas kävikään? Kun ex sai tietää meistä, alkoi öiset uhkailuviestit minulle ja ilmeisimmin humalassa kirjoitettuina. Mies kyllä sai ne loppumaan, mutta sitten alkoi ex ruinata takaisin. Omakotitalo oli jo myyty ja omaisuus jaettu naisen tahdon mukaan. Nainen alkoi vedota lapsiin ym. Mies kuitenkin ilmoitti, ettei tunne enää mitään häntä kohtaan ja yhteiseloa on turha jatkaa. Tähän mennessä naisella oli jo puolen vuoden sisällä toinen miespuoleinen asuinkumppani kierroksissa. Sitten alkoikin kirisitys lasten tapaamisilla. Lastenvalvojalla vaati lapset itselleen, mutta miehen on vuorotyöstään huolimatta oltava lasten kanssa vähintään puolet kuukaudesta jopa niin, että ryntää hakemaan heidät muutamaksi tunniksi luokseen vuorojen välillä . Lisäksi sai miehen heltymään muhkeisiin elatusmaksuihin.

Tätä on eletty nyt vuoden päivät ja ei kuukautta ilman yllätystä, kun on kyse lasten tapaamisista. Muutoksia tipahtelee ja nyt kun olen jo ottanut kantaa, että pitäisi näistä sopia ja neuvotella, ennen kuin tehdään muutoksia, on mies kohdistanutkin vihansa ja raivonsa minuun. Olen kuulemma hankala ja ties mitä muuta nimittelyä olen saanut osakseni. Olen yrittänyt olla rauhallinen, mutta vieteri on pian viritetty äärimilleen. Ymmärrän, että lapset tarvitsevat isää ja säännöllisiä tapaamisia, mutten purematta niele sitä, että ex saa sanella muutokset ja sotkea kaikkien kuviot. Mainittakoon, ettemme asu miehen kanssa yhdessä minun toivomuksestani ja samoin olen halunnut, etten tulisi vielä lasten elämään, koska ero on aina rankkaa lapselle. Nyt olen neuvoton, kun olenkin joutunut likasangon osaan. Jakaisin mielelläni ajatuksia toisten kanssa ja kritisoidakin saa, jos näyttää, etten näe metsää puilta 🙂