Kirjoitan otsikon kokeillakseni löytyykö Tukinetin lukijoista emäntiä?🙂🌻
Itse olen kolmekymppinen viljatilan emäntä, kaupunkilaislikka otti viisi vuotta sitten ”Menolipun maalle” ja sittemmin on tänne koitettu sopeutua.
Vertaistukea tämän roolin saappaisiin hyppäämisestä on kovin vaikea löytää – itsekin vasta nyt, viisi vuotta kylällä asuneena, löydän pikkuhiljaa ympäriltä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua ”kulissit alhaalla”. Kertoa mm. omasta masennuksestani😞
Yhteisössä, jossa kaikki tuntee toisensa, on perinteisesti osattava pitää ”kulissit kunnossa”… Onko muilla näitä samoja ajatuksia?
Enpä nyt tarinoi enempää, jos osoittautuu että yksin täällä citi-ihmisten keskellä olen ajatuksineni…
Hei!
Ymmärrän tilanteesi, vaikka itse tosin olen elänyt koko ikäni täällä maalla, noin kolmen tuhannen asukkaan pitäjässä. Itseäni on aina ahdistanut tämä kulissimeininki täällä maaseudulla. Mutta erityisesti se alkoi ahdistamaan ahdistuksen, masennuksen ja paniikkihäiriön myötä.
Olenkin nyt itsepintaisesti ollut särkemässä tätä hiljaisuuden myyttiä, silläkin uhalla että saan sen kylähullun leiman otsaani. Onneksi asumme anoppini kanssa eri paikkakunnalla, tiedän että hän olisi aivan kauhuissaan jos naapurit saisivat tietää hänen miniänsä olevan hullu. 🤔 Ihmiset ovat suhtautuneet yllävän hienosti kun olen kertonut sairastumisestani. Tosin uskon sen johtuvan enemmän siitä, etteivät oikein tiedä mistä on kyse..
Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuntuu siltä, että maaseudulla on enemmän yksin sairautensa kanssa. Ainakin meillä päin esim. vertaistukitoimintaa on todella vähän. Tai en tiedä onko ollenkaan.. Mutta jotenkin sitä vaan mennään eteenpäin, päivää kerrallaan.
Toivottavasti sinäkin löydät vähitellen tukea myös lähipiiristäsi.
Onneksi on olemassa tällaisiä foorumeja, missä voi keskustella pelkäämättä leimaantumista.
Itseäni on ainakin helpottanut todella paljon, kun olen huomannut että en ole ainut joka kamppailee mielenterveytensä kanssa.
Aurinkoa syyspäiviin!😎
Muuttaessani maalle "innokkaana pikku-emäntänä", luulin jotenkin sosiaalisen verkkoni seuraavan minua - missä ikinä asunkaan. Mutta näin ei käynytkään. 😑❓
Olen aina ollut näitä ihmisiä, joiden on hankala pitää yhteyttä lähipiiriin. Soitan jos minulla on asiaa, mutta muutoin ei tule "soiteltua". Tämä ajattelutapani on aiheuttanut kitkaa vanhempieni ja isovanhempieni taholla, jotka eläkeläisinä istuvat päivät pitkät puhelimen ääressä odottaen puheluani (ainakin siltä se tuntuu) ja voi sitä ärrinmurria, jos en ole viikkoon soittanut! Ei vain ole ollut asiaa. Päiväni täyttyvät työstä aamusta iltaan ja vapaa-ajan koitan viettää yhdessä puolisoni kanssa tai ladaten omia paristojani. En todellakaan ota ensimmäisenä vapaahetkenä puhelinmuistiota esille aloittaakseni "velvollisuuspuhelukierroksen" sukulaisissa...🙄
Viiden vuoden ajan tämä on johtanut erakoitumiseen. Olen erakoitunut lähisuvustani ja vanhasta ystäväpiiristäni. Ystävillekään en osannut "vain soittaa" höpistäkseni niitä-näitä ja vaihtaakseni kuulumisia ☹️
Viime kevättalvella olin viikon mielenterveyden kuntoutuskurssilla ja siellä tämä erakoitumiseni löi minua avokämmenellä vasten kasvoja! 😮 Kuinka en ollut sitä aikaisemmin huomannut?!?! Kiitos kurssille tästä silmieni avaamisesta! ...vaikka kurssin aihe oli kyllä ihan joku muu...
Nyt olen koittanut vähitellen aivopestä itseäni tarttumaan puhelimeen sekä syväluotaamaan keskustelutilaisuuksiani paikallisten "kanssasisarten", eli toisten maaseudun naisten kanssa. Täältä on löytynyt minulle kuuntelija. Omalta kylältä.🙂 Eli kyllä näistäkin ihmisistä löytyy laatua, kunhan vain osaisi etsiä!
Anopille on turha koittaa mitään puhua. Hän on kyllä ihan hyväntahtoinen "hölmö" - ei siis mikään ns. ongelma-anoppi ollenkaan. Mutta kulissit on pidettävä kunnossa ja sitkeästi! Luurangot ängettävä kaappiin ja ripustettava vielä vaaleanpunaisemmat lasit silmille! On siinäkin hänellä elämässä motto... 😟
jyväjemmari kirjoitti 25.09.2006 klo 15:32:
Kirjoitan otsikon kokeillakseni löytyykö Tukinetin lukijoista emäntiä?🙂🌻
Itse olen kolmekymppinen viljatilan emäntä, kaupunkilaislikka otti viisi vuotta sitten "Menolipun maalle" ja sittemmin on tänne koitettu sopeutua.
Vertaistukea tämän roolin saappaisiin hyppäämisestä on kovin vaikea löytää - itsekin vasta nyt, viisi vuotta kylällä asuneena, löydän pikkuhiljaa ympäriltä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua "kulissit alhaalla". Kertoa mm. omasta masennuksestani😞
Yhteisössä, jossa kaikki tuntee toisensa, on perinteisesti osattava pitää "kulissit kunnossa"... Onko muilla näitä samoja ajatuksia?
Enpä nyt tarinoi enempää, jos osoittautuu että yksin täällä citi-ihmisten keskellä olen ajatuksineni...
Tervehdys maatilan emännät!
Täältä löytyy myös yksi kaupungista muuttanut maatilan emäntä.Menin neljä vuotta sitten naimisiin lypsykarjatilan isännän kanssa. Lisäksi naapurista löytyvät mieheni vanhemmat, jotka "auttelevat" töissä päivittäin. Oma avioliittoni on kunnossa ja mies on mitä parhain ja ihanin, mutta asuminen ja eläminen täällä maalla kaukana kaikesta on ollut välillä kuin pahaa unta. Yksinäisyys on tuntunut raskaalta,kun elämä pyörii enimmäkseen työn ympärillä eli tuulettumaan ja ihmisten ilmoille päästään aika harvoin. Kaikkein raskainta on kuitenkin ollut mieheni vanhempien jatkuva kiusaaminen ja kaikkien hankkeidemme vastustaminen. Mieheni vanhemmat ovat todella suorasanaisia (heistä näkee ja kuulee, että eivät ole koskaan työskennelleet kodin ulkopuolella)ja tämä tarkoittaa mm. sitä, että välittömästi naimisiin mentyämme alkoi painostus lasten hankkimisesta.Kun en heti tullut raskaaksi, sain kuulla päivittäin ivaa siitä, että emme ilmeisesti tiedä, miten lapsia tehdään. Kun tulin raskaaksi, sain joka päivä kuulla, että tyttölapsia ei maalaistaloon sitten synnytetä. Fyysinen vointini oli koko raskausajan huono ja henkinen vielä huonompi. Sairastuin masennukseen, jota kesti kolme vuotta. Menetin elämänhaluni täysin ja olin kuin luuranko laiha, kun mitään ei saattanut syödä. Osaltaan masennuksen syntyyn vaikutti myös yksinäisyys, kun lähelläni ei ollut yhtään ainutta ystävää tai ihmistä, kenelle olisi voinut puhua asioista.Ihmiset (lähisukulaiset ja kaverit)pelkäsivät meitä, kun näkivät missä mennään ja miten piilossa elämänilo meiltä oli.Onneksi saimme neuvolan kautta apua; saimme lääkärin ja sairaanhoitajan kotiin välittömästi, kun tilanne valkeni neuvolan henkilökunnalle.Kerroimme mieheni vanhemmille avoimesti, missä mennään. He "ymmärsivät" tilanteen ja tämän jälkeen elämä on ollut paljon helpompaa. Tosin vieläkin monista ongelmista ja tilanteista saan syyt niskoilleni, kun olen niin "mielisairas".
Kaiken kaikkiaan tämä maalla asuminen on ollut elämäni kauheinta aikaa, vaikka olemme saaneet kaksi ihanaa yhteistä lasta (toin pienen tytön mukanani tullessani tänne). Minun ja mieheni rakkaus ei riittänyt suojaamaan meitä elämän kolhuja vastaan. Ihmisarvoni ja oikeus omaan elämään on täällä murskattu täysin ja kokoan pikkuhiljaa elämäni rippeitä, jotta voisin taas joskus elää täyttä elämää tulevaisuuteen uskoen.
Mielestäni tosiasioista puhuminen kannattaa ja ennen kaikkea ihmisellä on oikeus siihen. Eihän tämä elämä ole mitään teatteria, vaan todellisuutta, joka ihmisten on uskallettava kohdata. Haluan itse olla niin rohkea, että puhun ja kysyn asioista suoraan, koska näin monien kanssaihmisten elämäkin helpottuu, kun pahanolon voi purkaa jollekin.
Ja kun on ilon aika ihan oikeasti, niin tietenkin myös ilon jakaminen kannattaa. Jakaessa "suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu".😳
Tervehdys Sanna-äiti
...ja kiitos siitä kun jaksoit kirjoittaa 🙂
Herää kysymys, miksi miehesi ei suojaa ja puolusta sinua vanhempiaan vastaan? Miksi hän antaa vanhempiensa syövyttää elämäänne, perhettänne ja psyykkistä terveyttäsi?
Tiedän, että maalla löytyy näitä vahvoja, vanhoja isäntäpareja, jotka tekevät tilanjatkajan elämän helvetilliseksi. Ja että ulkopuolisen on helppo arvostella ja antaa neuvoja, mutta valitettavan usein lapsuuden kasvatustyö on tehnyt tehtävänsä ja nuori tilanjatkaja ei nouse kapinaan omia vanhempiaan vastaan.😞
Meidänkin naapurustostamme kohta 40-vuotias, vanhaksi pojaksi uhkaavasti jäävä isäntä laittoi lypsykarjan lahtiin ja muutti pois kotitilalta - kun isä ja äiti eivät vielä olleet suostuneet muuttamaan... Hän muutti naapurikuntaan ja meni ansiotyöhön. Puhevälit äidin kanssa meni, mutta nyt tämä nuorimies on nyt onnellisempi ja tyytyväinen aikaansaannokseensa.
Olisi pitänyt vain aiemmin herätä todellisuuteen äidin sättiessä kaikki tyttöystäväehdokkaat vuorotellen ulos ovesta - kelvottomia emänniksi...😝
Oletko koskaan todella harkinnut elämäsi muuttamista itsellesi parempaan suuntaan? Muuttavasi pois maatilalta, jos maalla asuminen on todella ollut elämäsi kauheinta aikaa? Kukin uskoo mihin haluaa, mutta minä uskon että elämme täällä vain tämän yhden kerran ja olemme vain itsellemme vastuussa siitä millaisissa olosuhteissa annamme itsemme elää.
Kuinka lapset ottavat tämän elämäntilanteen? Aistivatko he, että heidän äitinsä kärsii?
jyväjemmari kirjoitti 29.09.2006 klo 14:22:
Tervehdys Sanna-äiti
...ja kiitos siitä kun jaksoit kirjoittaa 🙂
Herää kysymys, miksi miehesi ei suojaa ja puolusta sinua vanhempiaan vastaan? Miksi hän antaa vanhempiensa syövyttää elämäänne, perhettänne ja psyykkistä terveyttäsi?
Tiedän, että maalla löytyy näitä vahvoja, vanhoja isäntäpareja, jotka tekevät tilanjatkajan elämän helvetilliseksi. Ja että ulkopuolisen on helppo arvostella ja antaa neuvoja, mutta valitettavan usein lapsuuden kasvatustyö on tehnyt tehtävänsä ja nuori tilanjatkaja ei nouse kapinaan omia vanhempiaan vastaan.😞
Meidänkin naapurustostamme kohta 40-vuotias, vanhaksi pojaksi uhkaavasti jäävä isäntä laittoi lypsykarjan lahtiin ja muutti pois kotitilalta - kun isä ja äiti eivät vielä olleet suostuneet muuttamaan... Hän muutti naapurikuntaan ja meni ansiotyöhön. Puhevälit äidin kanssa meni, mutta nyt tämä nuorimies on nyt onnellisempi ja tyytyväinen aikaansaannokseensa.
Olisi pitänyt vain aiemmin herätä todellisuuteen äidin sättiessä kaikki tyttöystäväehdokkaat vuorotellen ulos ovesta - kelvottomia emänniksi...😝
Oletko koskaan todella harkinnut elämäsi muuttamista itsellesi parempaan suuntaan? Muuttavasi pois maatilalta, jos maalla asuminen on todella ollut elämäsi kauheinta aikaa? Kukin uskoo mihin haluaa, mutta minä uskon että elämme täällä vain tämän yhden kerran ja olemme vain itsellemme vastuussa siitä millaisissa olosuhteissa annamme itsemme elää.
Kuinka lapset ottavat tämän elämäntilanteen? Aistivatko he, että heidän äitinsä kärsii?
Kiitos kannustuksesta jyväjemmari! Todella ihanaa, kun joku ymmärtää näitä maalaiskulttuurin varjopuolia.Näistä omista kokemuksista on niin hankala puhua, kun tuntuu, ettei kukaan usko, että tällaista voi tapahtua.
Kyllä vaan olen ajatellut asiaa, että voisin muuttaa maalta "ihmisten ilmoille". Minulla on onnekseni ammatti ja olen tottunut itsenäiseen elämään, että siinä mielessä ratkaisu voisi olla toimiva.Sen verran olemme kokeilleetkin asiaa, että asuin lasten kanssa kirkonkylällä pari kuukautta, kun remontoimme taloa. Silloinkin tosin oli pakko muuttaa vain siitä syystä, kun en kestänyt kuunnella appivanhempieni arvostelua remontin keskellä. Jouduin pakenemaan riehuvaa appiukkoani mieheni veljen perheen luo, jonka jälkeen en suostunut palaamaan kotiin ja niin vuokrasimme asunnon meille. Toki minulla oli henkisesti paljon parempi olo, kun sain olla rauhassa pelkäämättä koko ajan, että joku tulee kotiini hyppimään silmille. Kuitenkin psyykkinen paine oli niin valtava, että sairastin koko ajan myös fyysisesti ja olin niin kipeä, etten pystynyt lapsiani hoitamaan. Saimme ammattiapua tilanteeseen ja kaikki olivat sitä mieltä, että meidän on voitava palata kotiin. Olemme huomanneet, että juuri kukaan ei usko, että nämä kauheat kokemukset ovat totisinta totta eikä appivanhempieni käytös muutu, vaikka taivas repeäisi.
Elämä jatkui jollakin tavalla, mutta uuden raskauden myötä kaikki kärjistyi jälleen. Olin niin masentunut, etten jaksanut sängystä nousta, ja tätähän eivät mieheni vanhemmat sietäneet. Lisäksi monet muutkin lähisukulaiset täällä halveksuivat tilannettani kovin sanoin. Näin jälkeen päin ihmettelen, miten olemme tuostakin ajasta heiveröisesti selvinneet, kun emme saaneet omasta lähipiiristämme keneltäkään tukea. Mieheni pyöritti kodin arkea, ja tietenkin lapset vaistosivat tilanteen silloin ja ovat vaistonneet koko ajan. Yritimme saada lapsille päivähoitopaikkaakin sosiaalisin perustein, mutta sitä ei irronnut. Tosin en silloin masentuneena kyennyt kertomaan tilanteestamme. Olin aivan murtumispisteessä koko ajan. En jaksanut vaatia apua.
Mieheni on muutaman kerran laittanut vanhempansa selkä seinää vasten, että jos ei tällainen käytös lopu, niin meidän pihapiiriin ei ole asiaa. Mieheni on todella avoimesti kertonut vanhemmilleen, miten kovasti olen kärsinyt tästä elämästä täällä. Valitettavasti heillä ei ole empatiakykyä, että osaisivat asettua asemaani. Ja kyllähän minä tiedän, että tämä kaikki roska johtuu heidän omasta elämästään. Mutta appivanhempanikin ovat niin hyviä näyttelijöitä, että heidän epätoivoisesta tilanteesta ei varmasti tiedä kukaan. Ja kun ei omaa vihaa ja katkeruutta käsitellä, niin johonkin se paha olo on purettava. He purkavat vihansa minun ja mieheni harteille.Miestäni he puhuttelevat kuin koiraa, ja tähän olen puuttunut kymmeniä kertoja.
En ymmärrä, miten mieheni kestää tätä tilannetta ja jaksaa joka päivä kohdata vanhempansa.....?
Minä olen maalta alkujaan kotoisin ja työnperässä muutin kaupunkiin. Nyt miehen perässä takaisin maalle. Ystäviini olen pitänyt yhteyttä ja se on toiminut molemmin puolisesti eli soitellaan vuorotelleen. Nyt olen huomannut että maalla minun pitäisi olla se aktiivinen osapuoli. En halua tungetella ja jos minä olen ainoa kuka pitää yhteyttä niin annan asian olla. Ajattelen että eivät vain kehtaa sanoa minulle että olen häiriöiksi, en tiedä.
Kulissien ylläpito on malla aikamoinen taiteen laji. Itse en sitä jaksa tehdä ja kun puhun muille suoraan miten asiat on niin moni kertoo vasta sen jälkeen omista ongelmistaan. En ymmärrä miksi pitäisi valehdella että kaikki asiat ovat hyvin jos eivät ole.
Olen saanut myös hyviä ystäviä maalta joiden kanssa yhteyden pito toimii. Joten olen vain suosiolla sitten skipannut nämä ketkä eivät pidä yhteyttä. Ihmettelevät sitten vain muille kuinka en käy heillä kun käyn kävelemässä. Voisivat hekin sanoa että tule joskus kahville kun olet kävelyllä jos haluavat tai ehdottaa että mennään yhdessä. No, olen ajatellut että kukin tekee miten tykkää.