Hei
Maailmani on romahtamaisillaan vaikka tämän pitäisi olla ihmisen parasta aikaa .
Olemme alta kolmekymppinen pari ja yhteistä matkaa on jo yli kymmenen vuotta, lapset on pieniä ja talot tehty jne..
Olemme vaimon kanssa aika erillaisia monessakin asioissa ja riitoja on ollut niin lastenkasvatuksesta kuin perheen kotiasioista, kun lapsiperheen arki on yhtä härdelliä.
Kriisejä on ollut aiemminkin mutta nyt vaimolla oli ihastus toiseen ihmiseen, jonka sanoo enään olevan vain ystävyyttä, mutta mua kohtaan tunteet on pikkuhiljaa hiipunut pois.
En voi ymmärtää sitä, tiedän että molemmilla on omat vikansa ja niistä on yritetty keskustella, tiedän että vaimolla on tunteet minua kohtaan jossain syvällä piilossa mutta tilanne on patoutunut pahoin.
Minä itken ja itken ja takerrun toiseen, tiedän että en tee siinä oikeen kun takerrun ja kerron rakastavani odottaen tietenkin vastakaikua, jota en kuitenkaan saa.
Suhteessamme ei ole mielestäni mitään oikeasti pahaa (ei väkivaltaa tai sellaista), olen kova tekemän kotiaskareita ja nyt tajusin että liiankin kova tekemään vaimon puolesta asioita, kerään omille harteilleni koko perheen asiat.
Pahinta mitä minä olen tehnyt kun olen ollut todella masentunut ja väsynyt, tokaissut että erotaan sitten kun ei tästä mitään tuu, ja se kaduttaa hirveästi, en tarkoittanut sitä oikeasti teki vaan mieli siinä tilanteessa se laukoa päin ja en kestä enään sitä taakkaa kun olen niin mennyt sanomaan 😭
Rakastan vaimoani ja perhettäni enemmän kuin mitään tässä maailmassa, olen laittanut asiat tärkeysjärjestykseen, koska aiemmin minun harrastukseni ovat menneet sen edelle mutta tajusinko sen sitten liian myöhään 😭
Syrjähyppyjä en ole harrastanut, yksi kriisi käytiin suhteen alkumetreillä vaimon puolelta mutta sen olen pystynyt antamaan anteeksi eikä se enään vaivaa mieltä, tosin siihen meni 5v ennenkuin siitä pääsi yli kokonaan, ajattelin että elämä paranee kun voi antaa anteeksi, nyt taas koko elämä romahti kuten silloin
On sellainen painostava tunne rinnassa että en tiedä jaksaako enään, tuntuu että olen täysi 0, onneksi lapset saa pitämään itseäni kasassa että heidän vuoksi kannattaa elää.
En oikein osaa kirjottaa tänne selkeästi kun sydän vuotaa verta vuotamistaan, olen ehdottanut pariterapiaa jnejne mutta nyt kun vaimo on sanonut että yritetään, tuntuu siltä että taas painostan häntä kun hän on lukossa, eikä itse saa sitä lukkoa auki vaikka haluaisi myös itse olen menossa niin lukkoon että 😭
Omasta mielestäni en ole ollut huono mies moneltakaan osalta ja siksi se tuntuukin näin pahalta, kun tuntuu että mikään ei riitä ei sitten mikään.. ennenvanhaan oltiin iloisia sentään pienistä elämän asioista että oli perhe ja ruokaa syödäkseen, nykyisin janotaan sitä ihanaa ensihuumaa ja kaikkea nautintoja eikä osata nauttia elämän oikeista iloista
Onko teillä muilla kokemusta parisuhde terapioista jne, onko niistä oikeasti mitään apua?
Toivottavasti voisimme vielä elää onnellista elämää perheen kanssa ja luottaa toinen toisiimme
Tarvittais nopeasti 😯🗯️
Hei Linoge!
Olet todella vaikeassa tilanteessa, se maailma joka on ollut sinulle turvasatama ja elämän keskipiste tuntuu tosiaan romahtavan. Tilanteesi kosketti minua koska olen elänyt saman tilanteen mutta vaimona jolle ei riittänyt mikään, ei hyvä mies, ei omakotitalo eikä ihanat yhteiset lapset. Kirjoituksesi voisi olla ex-mieheni kirjoittama.
Meilläkin oli niitä "tavallisia" erimielisyyksiä ja riitoja, yritettiin keskustella ja sovitella, sopeutua ja hyväksyä. Loppujen lopuksi jouduin kuitenkin toteamaan että tunteet ovat kadonneet, ero tuntui ainoalta järkevältä ratkaisulta. Mieheni eli avioliittomme alkuaikoina kuin sinkku, aina kavereiden kanssa menossa. Minä istuin yksin lasten kanssa. Vaikka mieheni muuttui ja paransi tapansa emme enää löytäneet takaisin toistemme luo.
Exäni on ihan ok mies, hyvä isä ja piti hyvin perheestään huolta. Vaikka itsekin eron aikana tavallaan syytin erimielisyyksiä ja riitoja jne erosta tunnen nyt että kyse oli siitä kuluneesta erilleen kasvamisesta. Eli ne vuodet kun lapset oli pieniä ja arki pyöri lasten ehdoilla annoimme keskinäisen yhteytemme katketa. Silloin tulee helposti turhia riitoja ja käännytään perheestä poispäin, mm kaverit ja pettäminen. Siitä johtuen emme kasvaneet yhdessä ja yhteen vaan kasvoimme erillemme emmekä korjanneet tilannetta ajoissa. Kun vihdoin havahduimme oli minusta liian myöhäistä. Mieheni olisi vielä halunnut yrittää, olisi ollut valmis kaikkeen. Minä en vaan nähnyt siinä enää järkeä kun yhdessäolo oli pelkkää pakkopullaa lasten takia. Vaikka loukkasin miestäni pahasti ja menetin itsekin paljon hyvää, en ole eroa katunut kertaakaan. Exäkin on päässyt taas jaloilleen.
Ymmärrän ettei kirjoitukseni varmaankaan lohduta sinua. Halusin kertoa tarinan "toisen puolen". Vaikka yrittäisi kuinka olla mieliksi ja rakastaa yli kaiken se ei syystä tai toisesta aina riitä toiselle osapuolelle. Se ei tarkoita että sinussa olisi vikaa, se ei myöskään tarkoita että kumppanisi olisi jollain lailla huono, olette vain ajautuneet vaikeaan tilanteeseen. Jos teillä molemmilla riittää tahtoa voi hyvinkin olla että saatte suhteenne kuntoon. Perustuksethan teillä tuntuu olevan kunnossa. Minulla ei ole kokemusta pari- ym. terapioista mutta ihan varmasti kaikkea kannattaa kokeilla.
Ehkä vaimosi ja sinun olisi hyvä käydä myös yksin juttelemassa asioista, selventämässä ajatuksia, toiveita ja odotuksia?
Hienoa että perheesi on sinulle tärkeä, olet valmis taistelemaan sen puolesta. Kävi teidän suhteen kuinka tahansa lapset ovat kuitenkin sinun suurin voimavarasi nyt ja aina. Oma eroni oli niin raskas etten sitä todellakaan toivo kenellekkän. Sydämeni pohjasta toivon että jaksat tsempata perheesi puolesta ja saatte suhteenne kuntoon.
Voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!!!!
Terve
Tutun tuntuinen tilanne sulla päällä nyt, joten kerron lyhyesti miten minä vuosi sitten tuosta lähdin nousemaan. Eli viime kesänä havahduin vastaavaan pisteeseen. Sitten piti miettiä selväksi se mitä minä haluan elämältäni ja siinä mietinnässä se perhe tuntui tärkeimmältä. Tämän tukinetin tukihenkilön neuvoja noudattelin. Perheneuvontaan ( siihen seurakuntayhtymän yhteiseen ja ilmaiseen )syksyllä mentiin. Työterveyslääkäriltä masennuslääkettä sain ja söin että olisin pystynyt selkeästi ajattelemaan ja nukkumaan. Ehkä joku 5 keikkaa siellä terapeutilla käytiin. Välillä tuli pahojakin takapakkeja, mutta pikkuhiljaa on päästy tasapainoon. Kevättalvella lopetin sen lääkkeen syönnin ja kyllä tässä porskutellaan nyt ihan "normaalia" elämää. On otettu sitä yhteistäkin aikaa emännän kans ja pystytty taas toisistamme nauttimaan niinkuin ennenvanhaan. Se mikä silloin vuosi sitten eniten minua kalvoi ja söi, oli se epätietoisuus vaimon tunteista minua kohtaan, mutta kyllä sekin nyt on helpottanut vaikkei sieltä mitään suuria rakkauden tunnustuksia ole tullutkaan. Eli jos tahtosi on liittosi eteen jotakin tehdä,aloita tekemään. Vaimosi voi jopa arvostaa sitä kun kerrot, että haluat jatkaa yhteistä taivalta ja sen eteen tehdä "töitä". Se masennus kannattaa kyllä "hoitaa" pois, koska se lamaannuttaa sinut ja heijastuu kaikkiin muihinkin samoin kuin sekin jos välillänne ei sykettä enään ole. Lapset varsinkin vaistoavat tilanteen helposti ja alkavat itsekkin oirehtia.
Tämä näin kiireessä lyhyesti. Perusviesti on se että kyllä sieltä voi viellä nousta ja eheytyä, mutta pitkähkö prosessi se on, mutta kenties välttämätönkin jatkon kannalta.
migi
Kiitos Migi ja Mari kertomuksitanne.
Jaksan silti uskoa että vielä tämä suhde saadaan kuntoon, eilen helpotti jo vähän kun vaimo sai puhelinajan
parisuhdeneuvojalle ja jutteli hänen kanssaan, ja hänellä oli oma halu varata aika ihan live tapaamiseen.
En vaan millään halua uskoa siihen että rakkaus voi kokonaan sammua, kaiken komemamme jälkeen.
Siihen taas en usko että sitä samaa mitä eka seurusteluvuosi oli tuskin koskaan palaa, mutta minun mielipide rakkaudesta on se että ottaa toisen huomioon ja välittää toisesta hyvinä ja pahoina aikoina.
Se vaan pitäis ymmärtää ja saada painettua kallooni että vika ei ole pelkästään minussa vaan molemmissa.
Ei meitä ole koskaan opetettu miten rakkautta hoidetaan ja sitä että kun lapset syntyy että pitää osata olla terveesti itsekäs ja hoitaa parisuhdettakin, olen saanut jostain väärän ajatusmallin että kun lapset on pieniä niille pitää antaa kaikkensa ja sitten myöhemmin on aikaa enemmän toisillemme, ja tämä ideologia minkä olen ajatellut olevan hyvä onkin kääntynyt totaalisesti minua vastaan 😭
En minä tahallani ole ajutunut tähän, en vain ole tiennyt "kun nyt ekaa kertaa elän" miten pitäisi elää.
Koko kesä on mennyt murehtiessa, en ole nauttinut enään mistään kesässä niinkuin ennen.
Vaikka sanotaan auringon paistavan risukasaankin, tuntuu että tämä minun risukasa on viimeinen paikka minne enään aurinko paistaa, vaikka onhan maailmassa paljon isompiakin murheita mutta ne ei tällähetkellä
tämän rinnalla tunnu enään miltään.
Hei Linoge!
Tilanteesi kuulostaa erittäin paljon samalta, kuin meillä. Pitkä liitto takana, lapset pieniä (nuorin 8kk) ja oma talo yms. Miehelle tuli kriisi
(masennus + ehkä 30-kympin lisäksi...)Nyt tämä elämä ei häntä enää tyydytä, jotain muuta pitäisi saada, ei edes itse tiedä, mitä se olisi. Mutta
mun seura ahdistaa, haluaisi saada vapautensa takaisin... Tuntuu pahalta, että ei voi kokea oloaan vapaaksi mun seurassa, vaikka olen
koittanut tehdä myös kaikkeni lasten eteen yms. että hän saisi harrastaa yms.
Käymme pariterapiassa (kirkon), olemme kait neljä kertaa nyt käyneet. Tilanne on niin lukossa, ettei sielläkään ole edistytty. Se hyvä siellä on,
että tulee puhuttua edes jotain ja vaikka tulisi kiivasta sananvaihtoa, ei voi lähteä (tai tietty voi, mutta ei mieskään ehkä kehtaa). Kotona on
helppo nousta sohvalta ja pamauttaa työhuoneen ovi kiinni.
Mä olen myös ollut todella ahdistunut ( tätä on kestänyt jo puoli vuotta),mies kulkee baareissa ja minä hoidan lapsia kotona. Olen rukoillut häntä
ajattelemaan lapsia, kestämään tilannetta vielä, mutta tuntuu, että turhaan. Itse koen ja pariterapiassakin sanottiin, että aika on nyt ainoa lääke
tilanteeseemme. Mä syytän myös tätä nyky-yhteiskuntaa, se ajatusmalli on tarttunut nähtävästi myös mieheeni, vaihtoon vain akka, kun tuntuu
pahalta.
En osaa sua lohduttaa, varsinkin, kun meilläkään ei ole helpotusta ainakaan siinä mielessä tullut, kuin itse olisin toivonut. Olen kyllä itse alkanut
nähdä avioliittomme uudessa valossa. Olen tajunnut, miten olen koko ajan miellyttänyt miestäni ja oma itsetuntoni on laskenut kuin lehmän häntä.
Olen alkanut pikku hiljaa ns. itsenäistyä, olen aiemmin hakenut avioliitosta kaiken sisällön elämääni, nyt tajuan, että täytyy olla itsensä kanssa
onnellinen, ennen, kuin voi olla tasaveroisessa suhteessa. Olen ollut ihan läheisriippuvainen. Silti sattuu ihan armottomasti vieläkin, olen niin
pettynyt mieheeni. Eikö meidän elämä hänelle tämän enempää merkinnyt?
Anteeksi, nyt vuodatan vain omaa tuskaani. Pariterapiaan kannattaa ehdottomasti hakeutua, koska puhuminen kannattaa pitkässä juoksussa
aina! Mutta avioliiton pelastamiseen tarvitaan se tahto. Meillä se tahto on vain minulla (jos kohta enää minullakaan), joten toivottomalta tuntuu.
Jos vaimollasi on halu korjata liittonne, niin edellytykset ovat hyvät. Mutta älä suostu enää palvelijaksi tai kynnysmatoksi. Se ei ole hyväksi
kenellekään.
Kerro, miten menee. Tänne kirjoittaminenkin varmasti auttaa selkeyttämään omia ajatuksiasi.
Kiitos Kuottarulla vastauksestasi, ja koita vielä jaksaa yrittää.
vähän saanut itsekkin päätä ylöspäin nostettua, mutta välillä romahtaa mieli maahan kun ajattelee tulevaa.
Eipä heitetä vielä toivoa kokonaan kumpikaan, aloin miettiin nyt kun lueskelin näitä kaikkia että jospa se oliskin jonkinsortin ikäkriisi vaimolla jota minä en ole tajunnut.
No anyway , kaveri lohdutti mua että kun on tarpeeksi suossa syvällä suossa niin sieltä on suunta vai ylöspäin 😉
Loppuviikosta pariterapeutille ensin yksin sitten toivottavasti yhdessä ja katsotaan mitä tästä tulee.
Ja jos loppujen lopuksi kaikki menee pieleen, tiedänpä sen että naista en enään ikikuunapäivänä ota uutta sydäntäni särkemään uudestaan 🙄
tervehdys..
tuttua tekstii.. olen ollut kymmenisen vuotta mieheni kanssa, meillä on kaksi yhteistä lasta jne.. mieheni petti minua ekan kerran noin kolme vuotta sitten. selvisimme siitä jotenkin, hakematta mitään apua mistään.. vuosi sitten mieheni jäi kiinni taas.. parhaan ystäväni kanssa.. no siinä meni ystävyys.. ja alamäki alkoi.. elin vain lapsilleni, ne piti mut kasassa ja kantoivat päivästä seuraavaan. halusin eron. mieheni muutti pois, itki takaisin luoksemme.. oli saanut selvyyden itsensä kanssa että haluaa meidät, perheensä, minut.. hän jopa suostui hakemaan apua mitä ei ollut aikaisemmin suostunut hakee. kävimme perheneuvolassa joitakin kertoja.. ja olen tyytyväinen että käytiin.. olemme löytäneet keskustelu yhteyden siellä, kun omassa päässä vaan pyörittelee asioita sitä vaan pyörii niissä samoissa asioissa. kun on joku ulkopuolinen, asiantuntija, huomaa ne erilaisia asioita ja seikkoja.. antavat vihjeitä ja ajatuksia ongelmistamme. suosittelen kaikille! mieheni ymmärsi ongelmansa, me ymmärsimme suhteemme ongleman.. emme ole huomioineet toisiamme arkemme keskellä. olen elänyt vain lapsille.. olen jopa unohtanut itseni.. emme ole kyenneet keskustelemaan asioista, se ei ole vaan onnistunut. nyt tiedämme että molemmin puoleinen keskustelu yhteys on kaiken a ja o parisuhteen toiminnassa ja että suhde vaatii työtä, kovaa työtä. on organisoitava arki niin että aikaa riittää itselleen, toisilleen, lapsille. se on oikeesti vaativaa jotta homman saa kunnolla toimimaan niin että kaikki ovat tyytyväisiä. tätä seikkaa me emme tajunneet ennen kuin kaikki pääsi pahaksi.. no nyt elämme yhdessä, kaikkien kokemuksien jälkeen. luottamuspula kalvaa suhdettamme aika-ajoin jonkun verran mutta yritämme senkin ongelman kanssa oppia elämään ja kerätä sitä luottoa takaisin. päivä kerrallaan..
aurinkoista kesän jatkoa kaikille..
🙂🌻
no niin nyt sitten tilanne on tämä, vaimo muutti muutamaksi viikoksi kokonaan pois kotoa.
itsetunto on täysin nollissa, pitäs vaan yrittää jaksaa hoitaa arjen asiat ja lapset, mutta eiköhän se onnistu.
kuulemma en ole enään mitään, se mitä olin vaalinut on kaikki murskattu toden teolla.
pariterapiaan taas tälläviikolla.
en jaksa uskoa että olen ollut niin huono kuin nyt saan tuntea, edelleenkin uskon että tämä on jokin kriisi vaimolla, haluaa vapautta ja omaa elämää, olen valmis antamaan sen avioliiton sääntöjen rajoissa, mutta mielestäni parisuhteessa ja perheessä minkä on perustanut ei voi pelkästään ajatella omia menoja ja omia haluja tai ainakaan laittaa niitä kaikkien edelle.
mitähän tästäkin vielä tulee, voimat on kyllä viety ja sitten vaan sanotaan että näytä että olet mies, laita haluamaan ja nosta selkä suoraan ja nosta itsetuntoa (helppoja ohjeita, mutta miten toteuttaa käytännössä)
millä ihmeellä tämän itsetunnon nostaa 😯🗯️
Hei🙂🌻 selviät kyllä. Olet ihannemies kun otat vastuun lapsista, perheen arjesta jne. Moni nainen hakee romantiikkaa elämäänsä muualta (kirjat, elokuvat, salasuhteet jne) kun he (luulevat)eivät sitä kotoaan saa. He eivät ymmärrä että se arkipäivän erotiikka on juuri sitä mikä kantaa ja on sitä oikeaa ja pettämätöntä.
Itse olen jäänyt yksin lapseni kanssa joka on jo aikuinen. Pärjäsin hyvin ja en voi valittaa tänäänkään muuta kuin että olen kovin sairastellut fyysisesti jne. Elämä on ollut rankkaa ja vähän aikaa sitten muistelin aikaa jolloin lapsi oli pieni, muistan etten kovin itkenyt edes siis jäädytin tunteeni. Se ei kuiten ole oikein mutta koin etten voi alkaa tunteilemaan ja elämään "pumpulissakaan", - lapsi tarvitsee normaalia arkielämää ja turvallista aikuista.
Nyt kun olin yksin jonkin aikaa ja tapasin nykyisen kumppanini huomasin kuinka tunteeni pikkuhiljaa heräilivät ja sain kuin uudestaan elää nuoruuteni (unelmani ja toiveeni), rakastuin. Myös se että otin tomerasti vastuun "perheestäni" on ollut hyvä asia vaikka se silloin tuntui todella raskaalta. Tänään olen kiitollinen ja onnellinen siitä "uhrautumisesta".
Toivon sinulle kovasti voimia ja iloista positiivista mieltä kaikesta kokemastasi huolimatta. Olet mies parhaimmasta päästä ja jos joku menettää se et ole sinä. Sen HÄN huomaa vielä aikanaan.🙂🌻
kiitos Pajukukka kauniista sanoistasi.
Yritän kestää kaiken tämän kaaoksen keskellä, eikä mulla ole muuta vaihtehtoa.
Toivon silti sydämmeni pohjasta että hän antaisi mahdollisuuden meille rakentaa suhdetta sellaiseksi että kaikilla on hyvä olla, ei elämä ole ruusuilla tanssimista kokoajan mutta siitä voi rakentaa, tarvisin vaan itseluottamukseni takaisin, tuntuu että olen anellut tarpeeksi.
Kaverit sanoo että anna eukon mennä että kyllä se kotiin palaa, mutta tuntuu niin vaikealta kun rakastaa.
En osaa heittäytyä välinpitämättömäksi vaikka yritän, tuntuu että hän toivoisi minun nakkaavan hänet pihalle, en vaan kykene siihen.
Olisin valmis tekemään lähes mitä vaan järjen rajoissa saadakseni asia kuntoon, mutta pidän järjenvastaisena hänen esittämiä ajatuksia muuttaa pois vaikka ulkomaille, en osaa ajatella sellaista kun rakennettu talo ja työt on täällä eikä minun ammatissa paljon töitä ole tarjolla muualla ja lapset haluan saavan kasvaa turvallisessa maaseutuympäristössä että sukulaiset ja tutut on lähelllä.
En ymmärrä miksi ei voitaisi olla onnellisia täällä, kun kaikki muut sanoo että on ihana paikka jnejne.
Huokaus
Päässsä pyörii kokoajan vaan mitä minä voin tehdä? ja ikävä painaa kiven lailla rinnassa, itkisin jos voisin mutta en voi edes itkeä lasten nähden.
🙂🌻 Niin se on, kokemuksena tietää vaan hän joka on kokenut saman. Vaikeaa on asioita, järjellisesti "antaa" toiselle niinkuin ne itse näkee hyväksi. Vanha kansa sanoo ei voi kauhalla vaatia kun on lusikalla annettu.
Ihminen on sellanen; kun saa mitä toivoo ja saa mistä on unelmoinut, - ei se enää kiinnostakaan vaan täytyy saada lisää.
Ihminen pettää itseään, ei osaa olla tyytyväinen ja onnellinen siinä missä on hyvä olla. On sokea sille kaikelle hyvälle jossa elää.
Pitää kaiken niin itsestään selvänä ja jopa halpana.
Minulle perhe oli unelmien täyttymyt mutta en koskaan saanut sitä, mutta sain ihanan lapsen ja itsenäisyyden, päättää omista asioistani, olla kuiten vapaa ja silti koukussa.
Minua kadehditiin kovin ja jopa henkinenväkivalta ja kiusaaminen kuului elämäni synkimpiin hetkiin.Olin onnellinen monesta syystä; olin terve, oli työpaikka, terve lapsi, koti ja kaikkea mitä saattoi toivoa, ystävät jne. Elämäni oli järjestyksessä. Se riitti muutamille katkerille jotka yrittivät pilata elämääni.
Aviopuolisoa en löytänyt enkä lapsia laittanut lisää. Kun kerran se jota rakastin oli otettu pois (toinen nainen ja kolmaskin) niin ei ollut helppoa rakastua uudelleen ja alkaa alusta, ymmärrän tuon hyvin kohdallasi. Ei tunteita toista kohtaan noin vaan reväistä irti ja aleta jonkun ka uudelleen.
Mielestäni omaat arvokkaan asian ja se on lahja kun voi rakastaa toista vaikka olisi pettynytkin ja onhan lapset arvokkain syy. Pidä kiinni siitä mitä sinulla on ja usko itseesi.
Toivon sinulle kovasti voimia ja kestävyyttä kamppailuissa. Toivottavasti naisesi ymmärtää sinun arvon ennenkuin on myöhäistä.
Kaverit sanoo ja neuvoo, sekin on koettu, mutta ei ne tiedä mitä sydämessä liikkuu. Monta kertaa piti minunkin vaieta kun ei enää sanoja löytynyt kertomaan omia toiveita, sitä mitä toivoin eniten maailmassa, mitä halusin.
Tänään kun lapseni elää omaa elämäänsä ja minä omaani (jonka rakentaminen kesti vuosia) voin katsoa hyvillä mielin,😉- eteenpäin🙂🌻.
Moi
Tilanteesi on aika sama mitä minulla oli viime talvena. Mieheni ilmoitti että haluaa erota ja ei enää halunnut mitenkään yrittää tehdä töitä suhteemme eteen. Hänellä ei ollut enää tunteita mua kohtaan.En voinut ymmärtää miten ne on voinut kadota 8 vuoden jälkeen tosta noin vaan. Toinen nainen siinähän oli mukana vaikka hän sitä kielsi koko ajan. Seurustelee nyt sit sen kanssa ja minusta on tullut katkera vanha akka🙄
Yritä saada mentyä parisuhde neuvojalle, vaikka yksin jos ei toista kiinnosta. Siellä saat tyhjentää pääsi ja ainakin minä viisastuin paljon siellä. Asioita mitä en tajunnutkaan että on hullusti näin aivan toisessa valossa.
Mielestäni on ihanaa että otat vastuun lapsista, mieheni vain lähti eikä miettinyt niitä ollenkaan vaikka nyt tapaakin niitä mielellään.
Kun on pieniä lapsia siinä väistämättä jää parisuhde toiseksi vaikka sitä ei saisi antaa tapahtua. Näin 8 kuukautta myöhemmin ymmärrän että sitä kahdenkeskeistä aikaa täytyy vain ottaa vaikka väkisin, ja vaikka suhde olisikin ajautunut sellaiseen tilanteeseen että ei edes kiinnostaisi enää. Vain yhteisellä ajalla voi löytää takaisin toistensa luo.
Toivottavasti asiat järjestyvät ja löydät elämänilon taas, minä löysin sen lapsistani ja tällä hetkellä asiat ovat aika hyvin vaikka yksin olenkin. Vaikutat sellaiselta mieheltä mitä ei kannattaisi menettää...toivottavasti hänkin huomaa sen.
kiitos Teille molemmille rohkaisevista sanoista
Minä jotenkin nyt kuitenkin uskon että vaimokulta saattaisi löytää vielä etsimänsä minunkin kanssa, en usko itsekkään siihen että pitkän yhteisolon aikana kaikki tunteet katoaisi, rakkaus varmaankin on kadoksissa ja sen myönnän, mutta uskon että se sieltä pienillä teoilla puhkeaa aivan uuteen loistoon, kun hän saa sen päätöksen tehtyä että yhdessä mennään kohti jotain päämäärää.
Pariterapiassa kumpikin on käynyt yksin kerran ja huomenna kaksin, terapeutti sanoi että arjen kaaokseen pitää tehdä selkeät jaot ja ottaa kaikille sitä aikaa, ja kovaa työtä tehdä molempien tämän eteen.
Sen se sanoi että se ei ole mitään tähtitiedettä se parisuhteen parantaminen vaan ihan yksinkertaisia arkisia asioita ja toisen huomioon ottamista.
Vaikka tässä onkin pari vuotta ollut melko myrskysää puolin ja toisin, ainakin minun puolelta eli sitä toista ei ole arvostanut ja muutenkin ollut pahalla tuulella, olisi vaan pitänyt huomata aikaisemmin että kiukuttelu kohdistu väärään henkilöön moneltakin osin.
Läksyni olen kyllä tässä oppinut totaalisesti ja toivottavasti toiseltakin puolelta löytyy sitä pohdiskelua missä on tehty väärin.
Luovuttaa en aio kyllä vielä 🙂🌻
hei, meinaisin rueta kirjoittaa tähän omaa tarinaa, sen paikka ehkä kuitenki toisaalla. Olen seurannut tätä keskustelua koska se liippaa niin läheltä omaani.
Yksi päivä mies laittoi mulle sähköpostin kautta runon. Sen haluan teidän kanssa jakaa.
Toivon
että löydät
mitä etsit ja
etsit sitä
mitä löydät
Mutta,
älä unohda
mitä olet
jo etsinyt
ja minkä
olet löytänyt
kirj.pilvilinna
väliraportti ☺️
Elikkäs eilen sitten oli yhteinen pariterapia jossa käytiin, ja yllätyin positiivisesti että saimmekin mahdollisuuden yrittää yhdessä ja korjata suhdetta uutten uskoon.
Tämä pariterapeutti oli tosi hyvä ja puolueeton, ja sen idoitten kautta löysimme tapoja millä pikkuhiljaa löytää se yhteinen sävel (ihan pieniä käytännön asioita ja ajankäytön järjestelyjä).
Itse puolestaan lupasin luottaa vaimooni ilman epäilyjä mistään suhdettamme vahingoittavasta asiasta, ja sen myöntämään itselleni että vaimolla ei tunteet palaa heti, vaan pikkuhiljaa pienin askelin kun yhteiselo muuttuu mukavampaan suuntaan ja tämä kaaos loppuu, jonain päivänä tulen kuulemaan sanat minä rakastan sinua, ja sen etteen teemme töitä.
pääpointti tässä on se että annnamme molemmat perheellemme sen mahdollisuuden.
itteä tässä pitää ottaa paljon niskasta kiinni ja alkaa ajatteleen tulevaa ilman menneiden haamuja.
Kiitos teille kaikille vastanneille tämä on ollut yks hyvä apu purkaa pahaa oloa.. KIITOS
🙂🌻
Hyvää syksyn odotusta kaikille
Laitan tähän ketjuun minäkin jotain. Taisi olla Kuottarulla, joka kirjoitti Pariterapiaan kannattaa ehdottomasti hakeutua, koska puhuminen kannattaa pitkässä juoksussa aina! Mutta avioliiton pelastamiseen tarvitaan se tahto. Meillä se tahto on vain minulla (jos kohta enää minullakaan), joten toivottomalta tuntuu. -Eli tahto tarvitaan molemmilla☺️! Ensimmäisen avioliittoni erovaiheessa perheterapiassa (missä olimme pienten lastemme takia) sekä mieheltäni että minulta kysyttiin, mikä oli prosenttiluku millä halusimme avioliittomme jatkuvan. Mies oli jo lähtenyt (toisen naisen luo) eikä halunnut jatkaa avioliittoamme ollenkaan, minulla taas oli korkea prosenttiluku (sanoinkohan jopa 100). Silloin pari- tai mistään terapiasta ei ollut hyötyä🤕. Mentyäni toisen mieheni kanssa naimisiin olin tietämätön hänen alkoholiongelmastaan, joka aiheutti pian avioiduttuamme todella ison kriisin; olemme olleet pariterapiassa (mitä ilmeisesti resurssipulan tai tilanteemme vaikeuden takia oli tosi harvoin, välillä jopa kolmen kk:n tauko), olemme olleet parempi avioliitto -kirjoihin perustuvissa parien ryhmissä (kahteen otteeseen kerran viikossa noin 3kk kerrallaan). Kaikesta tästä on ollut hyötyä☺️, jopa pariterapian vihaisista 😠 väittelyistä tilanteemme ollessa pahimmillaan. Kun emme kahdestaan voineet/uskaltaneet/osanneet käsitellä vaikeita asioita, voimme ulkopuolisen ihmisen avulla edes tuoda ne esille eli kuulla toisen ajatuksia. Ryhmissä taas olemme kuulleet ihan perusjuttuja miehistä, naisista, tarpeista, kommunikoinnista, jne. Jos viettäisimme 15 tuntia viikossa puolisomme kanssa, olisimme paljon tyytyväisempiä, jopa onnellisia😀! Sen olemme ihan todellisuudessakin kokeneet. Ainakin nainen (joka on kotona ja pääasiassa yksin) tarvitsee yhteistä aikaa! Mutta myös avioliitto onnistuakseen tarvitsee aikaa!