Hei
En tiedä miten aloittaisin. En ole ennen nettitukea/ tukinettiä käyttänyt. Nyt tuntuu ettei muuta mahdollisuutta ole, että saisin juttukumppania.
Mieheni sairastaa pakko-oireinen häiriö nimistä psykiatrista sairautta, tunnetaa myös nimeltä pakkoneuroosi. Olemme olleet 10 vuotta yhdessä ja olen alusta asti tiennyt että hänellä mielenterveysongelmia. Itsekin sairastin vakavan masennuksen 90 luvun puolivälissä niin että koulut jäi, luottotiedot meni, kodissa kapeat kujat josta mahtui kulkemaan, vessassa monen viikon roskapussit, itsetuhoiset ajatuksetkin kävi mielessä. Olin sairaslomalla pari vuotta, mutta samalla loppuvaiheessa jatkoin puuttuvat toisen opiskeluvuoden puuttuvat opinnot loppuun yksityisopiskelijana pikkuhiljaa, ja syksyllä -97 meninkin jo muiden kanssa viimeisen puoli vuotta normaalisti koulussa ja valmistuin v. 97 lähihoitajaksi (vammaistyö) .
Olin kuitenkin puhumassa miehestäni ja minusta. Niin olen tiennyt että hänellä on ollut mielenterveysongelmia , hän oli yrittänyt itsemurhaa -98 (oli sen jälkeen psyk.osastolla vajaan kuukauden) ja kun tapasimme 99 häneltä oli loppunut terapia, ilman mitään kontrollikäyntejä. pikku mutkia oli matkassa aina, mutta v. 2003 tuli ensimmäinen paha tapaus, jonka myötä alkoi uudelleen terapia, ja katsottiin että on hyvä että minä olen aina terapiassa mukana . Siitä selvittiin kunnes 2005 tuli seuraavan kerran ”mutkia matkaan”. Tuolloin hän oli sitten hoidosa osastolla ja hänellä diagnosoitiin pakko-oireinen häiriö. Diagnoosi oli tavallaan helpotus, tuli syy mistä joutuu pakon omaiset pelot, hänellä ne kohdistuvat varsinkin sairauksiin. Psykiatrin ja miehen mukaan syynä on lapsuudessa 7 vuotiaana tapahtunut onnettomuus, itsestä riippumaton, mies joutui koomaan ja opettelemaan koko elämän alusta. Tuolloin 70 luvun alkupuolella ei tunnettu vielä mitää kriisiterapioita, joten se tavallaan traumatisoi.
No, siitäkin selvittiin, mentiin samana vuonna naimisiin ja monta vuotta meni taas hyvin. Terapiassa on käyty kontrollikäynneillä.
Noh, tullaan tähän päivään. Tänä keväänä alkoi 10.6 uusi akuutti vaihe.
En tiedä mitä sanoisin… Tämä vaihe on kaikkien mielestä todella paha, pahin kaikista ikinä olleista.
Välilä on jo ”noustu” ylöspäin, ja on tuntunut että kehitystä tullut roimasti. Sitten nyt on ruvennut olemaan enenmän sellaisia toivottoman ahdistuksen päiviä, paria. Terapiassa käymme, niin mielenterveysvastaanotolla kuin psykiatrilla, ja kaiken saamme puhuttua. Siis miehen voinnista.
Mutta entäs minä
Minä olen välillä ihan LOPPU
. Voimakkaaseen ahdistukseen lääkäri on määrännyt miehelle niin diapamia kuin opamoxia, mutta sitten menee välillä niin kuin tänään että opamoxia menee 10 kertaa suositeltu annos ja pari pamia päälle
Minä olen kauhusta kankeana vaikka psykiatri on sanonut että tärkeintä on saada ahdistus pois eikä ole mitenkää kommentoinut kun ollaan kerrottu minkä verran meni.
😭
Nyt mie oon taas ihan kauhuissani . Itsetuhoset ajatukset kun hällä olleet koko tän jakson vahvana myös mielessä, niin pari tuntii sit otin lääkkeet omaan haltuuni ku tuntu et niitä menee kuin karkkia. Hällä jo kävely muutenkin huonoo ja nyt ku nappas reilusti opamoxia nii jalat menee alta , niin koira kun äsken pyys ulos käytin sitä minuutin verran ulkona kun mies ei päässy, niin sillä välin meni kuitenkin lääkejemmaani ja nappas lisää entiiä monta
No mie oon lähihoitaja et osaan seurata tilannetta mutta silti tää tuntuuu nii äärettomän raskaale taas
Mä en jaksa!
Moni tietty sanoo et mies osastolle mutta ylilääkäri, psykiatri on sitä mieltä että paras paikka on kotona, ja samaa mieltä ollaan miehenkin kanssa, aiemmalta osastojaksoltakin laittovat pois kesken kun enemmän tulee sieltä pelkoja kuin saadaan pois, eli turvallinen kotiympäristö toimii paremmin.
Helppiä, onko kellään samanlaista tilannetta.
Ainii, joku kohta sanoo että munkin on mentävä juttelemaan ammattilaiselle, mutta se ei nyt onnistu kun me ollaan 24 tuntia 7 päivänä viikossa kuin paita ja peppu, miehellä voimakkaat muiden ihmisten pelot nyt, vaikka yleensä erittäi sosiaalinen ja pidetty mies. Eli jos toinen menee sisältä ulos, molemmat menee .. vessassakin käydään yhtä aikaa .
Oisi ihanaa jos saisin välillä purkaa pahaa oloani vaikka täällä ja aion ottaa henkilökohtaistakin apua ..
Hei,
Luin tekstisi ja toivon niin, että olisi jokin ihmemasiina, jonka avulla sinulle voisi lähettää näin ruudun välityksellä voimia jaksaa.
Sinun jaksamisesihan on ei vain sinulle itsellesi tärkeää, vaan myös puolisollesi. Tuntuu niin käsittämätömältä, etei kukaan sitä edes kysy!!!!
Toivottavasti tänne kirjoittaminena uttaa edes himena purkamaan paineitasi.
Hei!!
Itse sairastan pakko-oireista masennusta.. Ihana lukea, että jaksat olla tukena, toivon todella, että jaksat hakea apua myös itsellesi. Silloin, kun aloin oireilla ensimmäisiä kertoja vakavammin, ei kukaan ymmärtänyt minua. Olin yksin, terapiaan pelkäsin mennä, ettei kukaan vaan pitäisi minua hulluna. Onneksi kuitenkin sinne uskaltauduin ja nyt olen elänyt "normaalia", "tervettä" elämää jo kohta 5 vuotta. Tottakai oireilen vieläkin, mutta todella harvoin, ja osaan pitää "sairauteni" kurissa. Suosittelen sinulle ja puolisollesi, että lueet kirjan: Kerrasta poikki, vapaaksi pakko-oireista ja rituaaleista. Kirja on auttanut minua paljon, etenkin tunnistamaan oireet, siitä milloin ollaan taas menossa huonompaan suuntaan, sekä "hallitsemaan" oireita.
Kun aloin tätä kirjoittamaan, niin halusin vain "nostaa hattua" sinulle, kun jaksat välittää ja tukea!!! Toivon, että saat itsekkin oikeanlaista apua ja elämä hymyilisi. Toivon että voitte nauttia elämästänne kaikesta huolimatta.
Toivon sinulle jaksamista ja voimia!!!
Milla