Hei Iocobus!
Melkoisen tutulta kuulostaa kertomuksesi varsinkin puolisosi suhde lapsiin ja hänen yrityksensä kontrolloida sinua. Itselläni asiat ovat kuitenkin erilailla sikäli että itse olen äiti, ja jotenkin ajattelen että äidin on luontevampaa hoitaa lapsia enemmän (tai sitten tämä on parisuhteessani päähän istutettu ajatus). Joka tapauksessa lasten hoitovastuu on lähes aina minulla kun vain olen kotona. Viime aikoina mies on "joutunut" olemaan lasten kanssa enemmän. Aiemmin mitkään sopimukset lasten hoidosta eivät toimineet, mies vältti kaiken sen suhteen. Meillä ei mies ymmärrä että lapset eivät ole aikuisia, vaan asiat pitäisi vaan osata opettelematta. Ja jos ei osata niin läksytys on tiedossa. Hän on aina etusijalla ja usein rinnastaa itsensä lapsiin. Minua ja tapaani tehdä asiat hän pyrkii jatkuvasti kontrolloimaan ja jos en suostu niin riita on tiedossa. En koe osaavani tehdä mitään oikein.

Olen ajatellut miehen olevan epävakaa, mutta tutustuttuani paremmin rajatilapersoonaan se tuntuu sopivan paremmin. Varsinkin splittaaminen on meillä päivittäistä. Pohdin paljon myös tuota lasten parasta tässä tilanteessa, usein koen että olisin onnellisempi ilman häntä ja niin lapsetkin. Mutta se päätöksen teko... vaikeaa on vaikka tai koska lasten tulevaisuus on vaakalaudalla.

Jaksamista sinulle ja toivon että käyt kirjoittamassa lisää.

Hei Lissu, kiitokset vastauksestasi. Huomasinkin toisesta ketjusta että tilanteesi on hyvin samanlainen. Äidin roolissa on tosiaan luontevampaa pitää perheen langat käsissään miehen usein ollessa se töissä käyvä osapuoli. Tähän ei usein ulkopuolisetkaan mitenkään reagoi, koska näin on menneisyydessä aina ollut. Raskaaksi se menee viimeistään siinä vaiheessa kun molemmat käytte töissä tai jos itse päädyt töihin miehesi jäädessä kotiin. Itselleni oli todella raskasta myös se kun molemmat olivat kotona. Työssäkäyvät tietävät että lomilla tapellaan kaikista eniten. Puolisoni vanhemmilla on hyvin samanlainen suhde kuin teillä. Oma teoriani on, että puolisoni onkin samaistunut äitinsä sijaan dominoivaan isään koska näki äitinsä liian heikkona esikuvakseen. Puolisoni pitää aina äitinsä puolia ja suhtautuu häneen holhoavasti, mikä on tosi nurinkurista. Samaan aikaan hän kuitenkin odottaa sekä äidiltään että minulta samaa palvelua mitä on lapsuudessaan. Isänsä kanssa hän ottaa yhteen, mutta silti palvoo. Sekä hänen äitinsä, että isänsä antavat hänelle periksi raivarin tullessa joten periaatteessa puolisoni on jopa dominoivampi kuin isänsä. Olisi kiva kuulla miten näet sinun puolisosi vanhemmat? Onko mitään yhtäläisyyksiä tms.

Poden vähän huonoa omatuntoa, etten edes yritä parantaa tilannetta vaan mietin suoraan avioeroa. Helpoin ratkaisu tietysti olisi kun roolit selkeytyisivät, läheisyys palaisi suhteeseen eikä tarvisi itse olla koko ajan niin kireänä koska olen pettynyt häneen äitinä ja vaimona. Yleensä ihmiset ehdottavat, että puhukaa puhukaa ja puhukaa. Se toimisi varmasti normaalin ihmisen kanssa, mutta ei tällaisen luonteen joka ei kestä mitään kritiikkiä vaikka kuinka rakentavasti sitä yrittäisi antaa. Se pikemminkin aina vaan tekee ilmapiiristä kireämmän kun toinen tuntee että häntä arvostellaan. Sitä on vaikea nähdä suhdetta parantavana asiana. Toinen mitä ehdotetaan on, että "kasvata pallit ja pistä akka kuriin". Siihen suuntaan olen nyt hieman yrittänytkin mennä, mutta se on vaan niin luonteeni vastaista että tunnen kadottavani itseni siinä. En halua olla mäkättävä, komenteleva aviomies. En halua myöskään antaa lapsilleni sellaista esikuvaa. Heistä ei saa kasvaa alistuvia, eikä dominoivia. Alistumalla taas annan silloinkin väärän miesmallin.

Jostain olen lukenut että rajatilapersoonat ovat empatiataitojensa ja tunne-elämän hallintansa osalta jääneet taaperon tai leikki-ikäisen tasolle. Se pitää kyllä puolisoni suhteen täydellisesti paikkansa. Olen muunmuassa todistanut raivokohtausta jäätelötötteröstä jota hän ei halunnut ja vääristä pizzatäytteistä. Odotankin milloin lapsemme menevät hänestä henkisessä kehityksessä ohitse. Rajatilapersoonilla ei yksinkertaisesti vain ole aikaa tai resursseja huolehtia muiden ihmisten tarpeista koska omat ongelmat ovat niin suuria ja vievät kaiken energian. He tuntevat kaiken (varsinkin negatiivisen) potenssiin kaksi verrattuna normi-ihmiseen.

Olen jonkun aikaa kirjoittanut päiväkirjaa konflikteista, keskusteluista ja tilanteista mitä on syntynyt. Tavallaan sairasta palata lukemaan noita tekstejä ja suuttua kaikesta aina yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta en kuitenkaan halua unohtaakaan, kuten olen tehnyt viimeiset 10 vuotta. Eniten satuttaa kaikki epäreilu kohtelu mitä lähisukulaiseni ovat saaneet osakseen. Moni heistä ei halua meille edes enää tulla koska eivät vaan tule toimeen vaimoni kanssa. Hän ei jätä epäselväksi että he eivät ole tervetulleita. Usein jättää tervehtimättä, menee toiseen huoneeseen, näyttää naamaa jne. Hänen vanhempansa tietysti voivat tulla milloin vain ja minun kuuluu olla paikalla kestitsemässä ja huolehtimassa lapsista. Olen huomannutkin, että ei kannata puhua ollenkaan kummankaan vanhemmista koska se johtaa aina riitaan. Jos vaikkapa puhumme siitä miten hänen vanhempansa ostavat aina lapsille kaikkea ja olemme samaa mieltä että ei tarvisi ostaa niin paljon, se kääntyy siten että minä hyväksikäytän hänen vanhempiaan vaikka olisi varaa ostaa itsekin. Melkein aina kun olemme jossain hänen vanhempiensa kanssa, olen ollut hänen mielestään epäkohtelias ja osoittanut mieltäni. Tuo laistaminen ja vastuunpakoilu lasten ja kodin hoidossa ei todellakaan ole se ainoa juttu, vaan yleinen epäoikeudenmukaisuus. Säännöt minulle ja minun sukulaisilleni ovat täysin erit kuin hänelle ja hänen sukulaisilleen. Luulen, että hän rajoittaa arvosteluaan minua kohtaan aika paljon koska olen hänen kulissinsa. Hän varmasti haluaisi arvostella ja moittia vielä enemmän. On kiva tehdä facebook-päivityksiä missä on kynttiläillallisia, tapahtumia, omakotitaloja, autoja ja lapsia. Minun vanhempia hän sen sijaan ei tarvitse mihinkään, joten heitä kohtaan voi antaa palaa ja haukkua täysillä välittämättä minun tunteistani.

Avioliitossa pysymisen puolesta puhuu se, että eron jälkeenkin kuitenkin kasvattaisimme lapset yhdessä. Se tarkoittaisi, että olisimme tekemisissä melkein yhtä paljon kuin tälläkin hetkellä vaikka osoitteet olisikin erit. Riidanaiheita varmasti löytyisi enemmän ja minä olisin avioeron takia syyllinen kaikkiin hänen elämänsä ongelmiin. Lapsille huono juttu.

Olisi kiva kuulla jos palstalta löytyy joku, joka on päättänyt pysyä alistavassa suhteessa. Kaatuiko suhde myöhemmin, olisiko pitänyt lopettaa aiemmin vai saiko suhteen pelastettua? Mitä lapset ovat sanoneet asiasta kasvettuaan isommiksi? Pystyitkö elämään onnellista elämää kumppanisi vaikeasta luonteesta huolimatta? Mikäli pystyit, miten? Voisitte myös jakaa tarinoita avioeron seuraamuksista.

Vastaavasti jos itse olet narsisti tai rajatila/epävakaa persoona, miten toivoisit kumppanisi yrittävän parantaa teidän molempien ja lastenne elämää? Tiedän, että pitäisi ymmärtää ja olla kärsivällinen, olla pitkä pinna eikä saisi hylätä sairasta ihmistä, mutta jos vaan omat voimavarat eivät moiseen riitä?

Tämän päivän teemana ajattelin kysäistä onko täällä ketään joka on ottanut eron narsistisesta tai rajatilahäiriöisestä ihmisestä ja jolla on yhteisiä lapsia hänen kanssaan. Vielä enemmän kiinnostaisi mikäli päädyitte vuoroviikkosysteemiin eikä yksinhuoltajuuteen kuten yleisin skenaario on. Onko exänne selvinnyt lasten kanssa, onko hän pystynyt kasvamaan ja ottamaan vastuuta enemmän lapsista kuin liittonne aikana? Vai lykkääkö hän lapset sinulle aina tilaisuuden tullen tai syyttääkö hän sinua mikäli lapset eivät käyttäydy hänen haluamallaan tavalla ollessaan hänen luonaan (väittää että et pidä tarpeeksi kuria)?

Miten ruokahuolto, läksyissä ja leikeissä auttaminen, vaatteet, harrastukset yms ovat onnistuneet? Millä fiiliksillä lapset ovat tullessaan takaisin sinun hoitoosi?

Hei,halusin hieman kommentoida omaa perhetilannettani. Minä olen eronnut kaksi vuotta sitten ex-miehestäni ja minulla on kaksi lasta hänen kanssaan. En osaa sanoa onko ex-miehelläni mikä persoonallisuushäiriö mutta hän on täysin empatiakyvytön,pitkävihainen ja tunteeton. Hänen henkinen kiusaamisensa sairastutti minut ja hajotti avioliittomme. Olen tästä kertonut aiemmin täällä. Surullisinta on se,että hänen henkinen kiusaamisensa jatkuu edelleen. Hän ei puhu minulle sanaakaan,ei suostu tulemaan mihinkään yhteiseen kokoukseen esim.perheneuvolaan,lastensuojeluun tai päiväkotiin. Hän ottaa nykyisen naisystävänsä mukaan kaikkialle,esim.lastemme tarhan tilaisuuksiin ja jopa virallisiin keskustelutilaisuuksiin mutta minun kanssani hän ei tule mihinkään koska minä muka valehtelen kaikille viranomaisille.

Hän on haastanut minut lukemattomia kertoja käräjäoikeuteen ja nyt viimeksi hän teki valituksen hovioikeuteen. Hän on korkeasti koulutettu ja käyttää asemaansa häikäilemättömästi hyväkseen. Hän ei edes halua ymmärtää miksi sairastuin vaan hän pitää minua huonona äitinä,luuserina,hulluna ja valehtelijana yms. Yhteiset lapsemme ovat hirvittävässä ristiriidassa meidän välissämme. He eivät ymmärrä miksi isä ei puhu sanaakaan äidille ja tekevät vääriä johtopäätöksiä. Molemmat lapset oireilevat voimakkaasti ja voivat huonosti mutta kukaan sosiaaliviranomainen ei puutu tilanteeseen koska lapset eivät ole ns."välittömässä vaarassa".

Joudun avuttomana seuraamaan tilannetta missä lapseni voivat huonosti ja heidän henkinen kehityksensä vaarantuu enkä voi tehdä asialle mitään. Olen yrittänyt kaikki mahdolliset keinot saada apua lapsilleni ja itselleni. Minun "syntini" oli,että sairastuin rankan perhetilanteen takia. Olen toipunut mutta silti kannan syyllisyyden ja epäonnistumisen taakkaa harteillani. Ja kun vastassa on yhteiskunnallisesti "virheetön" korkeasti koulutettu lääkäri ex-mieheni niin joudun altavastaajaksi. Tässä maassa voi haastaa toisen oikeuteen kerta toisensa jälkeen jos rahaa riittää. Ja laki ei velvoita molempia vanhempia osallistumaan samaan kokoukseen vaan jos toinen haluaa olla tulematta niin hän voi sen tehdä. Minulla on usko loppunut,että saisin jostain enää apua. Jos lapseni sairastuvat heidän isänsä henkisen kiusaamisensa takia niin en voi sitä estää.

En halua masentaa teitä muita mutta olen oppinut,että jos parisuhteen toinen osapuoli on persoonallisuushäiriöinen niin eron tapahtuessa tilanne voi mennä sietämättömäksi. Lastensuojelun ja perheneuvolan henkilökunnan pitäisi muka olla asiantuntijoita huomaamaan jos toinen vanhemmista on luonnehäiriöinen ja kiusaa toista vanhempaa. Minun tapauksessani naisvaltainen sosiaalipuolen henkilökunta on ainakin täysin vedätettävissä ex-mieheni taholta. He ovat kerta toisensa jälkeen "todella pahoillaan" minun puolestani mutta tilanne pysyy samana. Kukaan ei kyseenalaista sitä,että onko ex-mieheni edes sopiva huoltajaksi vaikka hän kieltäytyy kaikesta yhteistyöstä kanssani.

Nyt odottelen seuraavaksi mitä hovioikeus päättää minun ja lasteni asioista. Olen todella yksin tässä asiassa ja tulevaisuus näyttää masentavalta. Jo se,että perhe hajosi ja lapset asuvat eri osoitteessa on hirveä asia. Mutta tämä ex-mieheni loputon kiusaaminen ja haukkuminen on todellakin sietämätöntä. Yritän ajatella positiivisesti ja saada voimaa muista asioista mutta välillä mietin tätä ihmissuhteiden mielettömyyttä.

Voimia kaikille!

Olen tässä viime päivinä pyöritellyt mielessäni nyt sitä strategiaa, että pyrkisin muuttamaan itseäni määrätietoisemmaksi, vaativammaksi enkä katsoisi sormien läpi niin helpolla vaimoni käyttäytymistä. Olen huomannut itsestäni sen piirteen lasten kanssa ollessani että annan periksi ehkä liian usein ja liian helpolla ja tuon vian korjaaminen olisi varmasti tulevaisuutta ajatellenkin järkevää. Lapset onneksi myös kasvattavat ja opettavat vanhempiaan eikä aina vain toisinpäin.

Tilanne ainakin menee reilulla tavalla jos kerron vaimolleni mikä hänen käytöksessään mättää ennen kuin jätän eropaperit. Silloin hänelle ainakin on annettu mahdollisuus. Ihan varmasti riitoja ja tappeluita luvassa, mutta niitä meidän suhteessamme on riittävästi muutoinkin. Vaimoni varmasti kantelee käyttäytymisestäni vanhemmilleen ja ystävilleen, mutta en jaksa sille laittaa paljon painoa enää. Hän haukkuu minua vanhemmilleen muutoinkin ja heillä ei ole varaa kääntyä minua vastaan koska pelkäävät minun jättävän heidän tyttärensä.

Kuten aina, eniten pelottaa miten mykkäkoulu ja riidat vaikuttaa lapsiin. Myös vaimoni itsetunto on niin herkkä, että hän takuulla ottaa marttyyrin asenteen ja säälii itseään kun minun mielestäni hän ei osaa tehdä mitään oikein, jos vähänkään yritän tuoda tasa-arvoa suhteeseen.

Esimerkiksi eilen lasten mentyä nukkumaan, jäin katsomaan hetkeksi elokuvaa. Vaimoni säntää huoneeseen ja huutaa "Etkö kuule kun lapsi itkee!?". Miten tuohon pitäisi oikein suhtautua? Keskustella siitä miksiköhän se on aina minun vastuullani mennä, mikäli hän kuitenkin kuulee lapsen itkun ennen minua? Siihen hän vastaisi jotain tyyliin "Olen ollut päivän töissä/olin juuri menossa suihkuun/menossa vessaan/laittamaan pyykkejä/olin syömässä" tms. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Aina joku tekosyy tai vähintäänkin joutuu neuvottelemaan kumpi tekee mitäkin monta kertaa tunnissa. Eihän nuo isoja juttuja ole, mutta kuormittaa henkisesti.

Kateellisena luen kirjoituksia ihmisiltä, joiden parisuhteissa se osapuoli tekee tietyn kotityön tai auttaa lasta kumpi vain ehtii ensin.

Hei Locobus, Lissu ja Aamu,

Luin tämän ketjun viestit ja paljon on tuttua juttua. Olen elänyt hyvin vaikean miehen kanssa jo yli 15 vuotta ja meillä on yksi yhteinen lapsi. Hänellä ei ole diagnoosia, eikä hän suostu hakeutumaan ammattilaisen juttusille. Olen itse aikojen saatossa tullut siihen johtopäätökseen, että mieheni kärsii jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä, ja eniten näyttäisi sopivan tämä epävakaa/rajatila.

Helppoa ei ole. Suuren osan aikaa asiat tuntuvat menevän ihan hyvin, mutta sitten jokin ihan mitätön asia saa mieheni tolaltaan ja riita saattaa tosiaan venyä monen päivän mykkäkouluksi ja toisinaan myös erolla uhkailuksi (miehen puolelta).

Se tässä onkin niin ihmeellistä, kun aina tuntuu että "kriisi" tulee puskasta, vaikka kyllä sitä pitäisi osata jo odottaa. Ja onhan sitä aina tullut elettyäkin jotenkin miehen mielenliikkeitä peläten. Sitten jossain vaiheessa, kun asiat menevät hyvin riittävän kauan, unohtaa, että toinen on sellainen kun on. Ja tekee virheen ja PAM! Sitten alkaa taas alamäki.

Minusta on melko turha antaa yleistäviä neuvoja kenellekään, että kuinka vaikean ihmisen kanssa eletään, koska epävakaan persoonallisuushäiriönkin sisällä on montaa eri tasoa. On niitä jotka reagoivat hyvin voimakkaasti ja huutoraivoavat ja ovat vaaraksi muille ja itselleen ja sitten on niitä, jotka enemmän kääntyvät itseensä ja kärsivät hiljaa. Ja sitten on siltä väliltä. Mieheni on jotain tältä väliltä. Välillä hän yllättää minut ja ei suutukaan.

Locubus etsit neuvoa ja tietoa ja muiden kokemuksia. Olet vaikeassa tilanteessa lasten kanssa. En osaa sinua neuvoa, mutta oma kokemukseni on se, että epävakaan ihmisen kanssa eläminen sairastuttaa lopulta myös sinut. Ei sitä vain jaksa. Miten voisi jaksaa? Ei ihminen ole mikään kone, jolta voi vaatia, että nyt toimit näin ja nyt noin. Ja sitten vaihdetaan sääntöjä ja vielä kerran ja lisää.

Olen kyllä yrittänyt, mutta mikään ei näytä auttavan. Olen yrittänyt niin hyvällä kuin pahalla. Olen käyttänyt suoraa suostuttelua, hieman kierompaa lähestymistapaa, pyytänyt apua suvulta, ystäviltä.

Mikään ei ole auttanut. Jos persoonallisuushäiriöstä kärsivä ei itse halua hoitoa ongelmaansa, on sitä kenenkään muun turha yrittää tuputtaa. Kun ei kelpaa, niin ei kelpaa. Ja kuten ketjussa jo aiemmin mainittiin, niin vaarana on myös se, että terapia ei tehoa tai epävakaa valehtelee tai muuntelee totuutta omiin hämäriin tarkoitusperiinsä.

Yhdessä vaiheessa luulin jo onnistuneeni. Mieheni oli saanut psykologin puh.nron ja hän lupasi mennä terapiaan. Sitten aika kului ja noin vuoden päästä hänellä oli ääni vaihtunut kellossa ja hän julisti, ettei hän mitään terapiaa tarvitse, ja että hän osaa nyt itse kontrolloida käytöstään. (Hän siis myöntää, että hänellä on ongelma. Kai se on jo alku, mutta laiha lohtu monen vuoden taiston jälkeen)

Minulle on ilmaantunut monenlaista fyysistä oireilua pitkittyneen stressin takia.

Olen yrittänyt lähteä tästä liitosta, mutta en ole siinä toistaiseksi onnistunut. Olen lopenuupunut ja haluaisin vain elää rauhallista perhe elämää ilman jatkuvaa pelkoa turhista tyhmistä riidoista.

Olen myös yrittänyt erilaisia strategioita mieheni kanssa. Jotkut ovat ehkä jotenkin toimineet, mutta eivät ne aina toimi. Ei keneltäkään voi vaatia niin paljon psyykkistä kanttia, että jaksaisi aina olla skrappina arjessa sen suhteen mitä sanoo ja millä äänenpainolla, osaako ostaa kaupasta juuri oikeanlaista murkinaa, pysyä kauniina ja viehkeänä ja seksikkäänä ja ties mitä, olla iloinen ja aurinkoinen ja hyvällä tuulella ja ja ja. Aina jokin puuttuu lopulta.

Apua olen saanut harrastuksista ja siitä että olen keskittynyt omaan itseeni ja omaan onneeni. Olen myös yrittänyt unohtaa, että hän on epävakaa. Joskus se toimii, joskus ei. Ongelma on myös se, että kun hän on tyytyväinen minuun, löytää hän vikoja lapsestamme.

En usko, että voin elää mieheni kanssa maailmantappiin. Ainakin tuntuu, että hinta on siihen liian kallis. Joko se olen minä tai hän. Hieman niin. Ei minulla ole mitään vastauksia.

Toivotan jaksamista teille omiin taistoihinne. Ajatelkaa itseänne ja lapsianne. Joku näistä ongelmista aina lopulta maksaa.

Ainiin, olen yrittänyt myös saada mieheni vanhemmat heräämään ja auttamaan miestäni. Kuten puhumaan hänelle siitä terapiasta jne. Se on ollut täysin turhaa. Ensinnäkin mieheni äiti on hissukka, jolla ei ole mieheni isän mielestä tarpeeksi kanttia ottaa osaa vastaavanlaisiin keskusteluihin. Kertoo aika paljon appiukosta. Appiukko itse on myöntänyt, että juu ongelmaahan on ja että terapia ehkä voisi olla hyvä idea, mutta jotenkin lopulta kaikki on kääntynyt minua vastaan ja ihan loppupelissä se olen ollut minä, jolle on suositeltu terapiiaa 🙂

Paras tuki ja turva ovat olleet omat vanhempani, ystäväni, lapseni ja harrastukseni.

Luulen, että jos minä itse joskus todella sairastun, ettei mieheni ole silloin kykeneväinen minua tukemaan. Hän tuskin tulee toimeen omien tunteidensa hallinnan kanssa. Silloin kun terveyteni on ollut siinä tilassa, että en ole jaksanut enää edes ruokapöytää kattaa illalla, olen mieheltä saanut vain syytöksiä. Minun pitäisi olla vahvempi ja taistella väsymystä vastaan ym. ns. potku persuksiin. Voisipa hän joskus potkia itseään takapuoleen samalla tapaa.

Äh, vaikeaa ja surullista. En osaa neuvoa, mutta keskusteleminen muiden samassa jamassa olevien kanssa auttaa. Se antaa hieman etäisyyttä omaan tilanteeseen. Voimia!

Nyt täytyy sanoa että voimia teille joilla on hankala puoliso, mutta epävakaus, hmm, itselläni on diagnoosi.

Olen AINA ollut hurja tekemään, kun siivoan teen sen tehokaasti ja HYVIN, en vetkuttele vaan asiat pitää tapahtua nopeasti ja HYVIN. Harvoin kukaan muu samaan pystyy, ja siinä olen saanut opetella, en antanut miehen tehdä mitään koska se teki väärin, nyt terapian ansiosta osaan jo ottaa lungisti, ihan sama miten ne pyykit on viikattu kunhan menevät kaappiin.

Pelkään jättämistä, pelkään sitä enemmän kuin on normaalia, pelkään menettäväni esim lapset, koska siihen ei ole järkevää syytä, pelkään nuoremman kuolevan nukkuessaan, pelkään kaikkea ja paljon. Uusia ihmisiä, tilanteita, puheluita virastoon.

En jaksa kauaa mitään, aloitin opiskelun innoissani 2kk myöhemmin se oli tylsää ja sontaa.. Aloitan harrastuksen, lopetan, aloitan terapian, en saa pidettyä käyntejä... Pitkäjänteisyys puuttu epävakaalta ja kyky toimia pitkäjänteisesti. Se voi vaikuttaa laiskuudelta, sitä se ei ole, tekisin koko ajan, kunhan ei tartte tehdä samaa... Jos imuroisin hitaasti kyllästyisin ennen loppua ja lopettaisin.

Kun olen surullinen, olen sitä sitten tuhatta ja sataa, olen usein surullinen. Oli vaihe jolloin sain raivareita, miehelle, Tunsin että maailma on täysin sontaa, mikään ei suju, kaikki on minua vastaan, kasvoin kai sen yli. Epävakaus rauhoittuu monesti iän myötä. Joo mun tunteet vaihtelee 20 kertaa päivässä, mutta osaan antaa niiden jo tulla ja mennä, mies tietää kun olen hiljaa, hän tekee samoin, kysely "onko kaikki hyvin" on typerintä mitä voi tehdä, pieni kosketus "olen läsnä" on parasta.

Pelkään etten riitä, mieheni petti minua, kappas vaan enhän olekaan ollut aina turhaan peloissaan... Mutta jos kysytte mieheltäni että onko elämä epävakaan kanssa vaikeaa luulen että hän sanoo että yhtä vaikeaa kuin kenen tahansa naisen kanssa 😋

Mun perusluonnetta ja narsisti isän oppeja on se että kaikki pitää tehdä prikulleen, opittu tapa, siitä voi oppia myös pois. Kyllä sitä tulee pikkutarkaksi jos virheistä tuli turpaan :/ Laiskaa minusta ei saa tekemälläkään, eikä välinpitämätöntä, ajattelen aina liikaa muita, kaikki menee mun edelle. Lupaan kaikille ja kadun luvattua mutta pyrin pitämään luvatun...

Hei Hymnitaas,

Olen ilahtunut, että kirjoitit ketjuun. Minua ainakin auttaa, kun luen miltä epävakaus tuntuu ja miten se kehenkin vaikuttaa. Toki jokainen on yksilö, mutta tuo täydellisyyden tavoittelu ainakin on hyvin tyypillistä myös minun puolisolleni. Hän kasvoi perheessä, jossa isä tyrannoisoi kaikkia, eikä osannut antaa lapselleen rakkautta. Kaikessa piti olla paras.
Jos mieheni johonkin ryhtyy, hän tekee sen viimeisen päälle eikä melkein esim. nikkaroidessaan puurtaa yömyöhään asti, että tulee valmista ja niin täydellistä kuin mahdollista. Hän ei ymmärrä minun suurpiirteisyyttäni ollenkaan, vaikka tosiaan iän myötä olemme oppineen kumpikin olemaan tallomatta toistemme varpaille näissä asioissa.

Se ei silti estä, että mieheni saattaa esim. raivostua silmittömästi, kun ei löydä sukkiaan, jotka minä olen laittanut pyykkikoriin. Itse asiassa hän on suuttunut itselleen, koska olemme myöhässä, koska hän ei onnistunut nousemaan sängystä ajoissa. 😋

Mutta ehkä vaikeankin/epävakaankin kumppanin kanssa voi elää. Ei ainakaan pääse kyllästymään. Jaksan uskoa, että terapiasta on apua ja hyötyä. Se kannattaa, jos haluaa elää "ei normaalimpaa" mutta seesteisempää ja vakaampaa elämää.

Sanoisin, että epävakaan kanssa elävän on parasta olla itse vakaa ja tietyllä tapaa kova, jotta ei itse säry. Pitää myös olla uskoa siihen, että kriisi menee ohi. On myös osattava vaatia itselleen kaikki mahdollinen onni, minkä elämä voi antaa. Ihan missä tahansa parisuhteessa on turha laittaa omaa onneaan toisen harteille, se on ihan jokaisen oma vastuu.

Hyvää viikonloppua ja parempaa mieltä kaikille!

Pääpiirteitä varmaan yhdistävinä tekijöinä epävakaassa persoonassa on:

-hylätyksi tulemisen pelko, KYLLÄ
-"tunneihon" puuttuminen (ilmenee juuri niin että kaikki tuntuu ja lujaa) JEP
-epävakaa on yleensä vaaraksi vain itselleen. KYLLÄ en ikinä satuttaisi muita, en koskaan ikinä, itseni kyllä vedin naruun selvinpäin.
-epävakaus "puhkeaa" yleensä trauman/traumaattisen lapsuuden seurauksena kuten itselläni pahin vaihe oli hengenvaarallinen synnytys, miehen pornoaddiktio, muutto ja kaikki samaan rytinään 2kk sisällä.
-musta-valko ajattelu JUU tämä on vahvaa, joka tai, ei mitään siitä väliltä, arvatkaas onko helppoa käsitellä petetyksi tulemista. Ei voi rakastaa ja pettää...
-Tyhjyyden tunne KYLLÄ ihan käsinkosketeltava ontto olo...
-todellisuuden hämärtyminen, no nyt petetyksi tultuani ajattelen että mies leikkii varmaan jotain tutkijaa että kuinka sekaisin mut saa, järki sanoo että tämä asia on näin, mutta koko epävakaus huutaa miljoonaa muuta vaihtoehtoa...

Myös minäkuva on epävakaa täällä, parhaiten ehkä sen kertoisin niin että en oikein tiedä mikä ja kuka olen, en näe peilissä selvää ihmistä, vaan blaaah sumeaa, jotain, mistä ei saa kiinni. Huomasin jopa seksuaalisuuten heittävän, säälittävän naisen sijasta aloin fantasioimaan olevani alistava mies, en sietänyt miehen kosketusta koska tuli jotenkin gay olo, kuitenkin miesten välinen seksi tuntui kiihottavalta, jes I'm very weird

😳

Olen kovasti sitä vastaan että täällä diagnosoidaan omia kumppaneita erilaisiin häiriöihin, se tuntuu olevan muotia, ei voi olla enää vaan pahoja tai kusipäisiä ihmisiä, vaan kaikilla pitää olla joku häiriö, kun sitten on niitä joilla oikeesti on elämään rankasti vaikuttanut, nyt onneksi hallinnassa oleva ongelma.

Meidän suhde oli kevään mittaan parantunut, aloin pitää huolta itsestäni, aloin tuntea itseni taas naiseksi, kävin kampaajalla, katsoin peiliin... Sain tyhjyyden tunteen hallintaan, aloin tuntea iisimmin... Sitten on niitä kuspoja ilman diagnoosia ja ilman häiriötä jotka vaan repii toisen vereslihalle, ihan vaan koska eivät osaa ajatella tekojensa seurauksia ja hei itsekäspersoonallisuus häiriötä ei vielä ole, se on opittu, äitin lellimä poika joka on saanut aina kaiken, selvinnyt elämästä ilman kummempia vastoinkäymisiä... Siitä kiittää ja kumartaa puoliso, joka ottaa aina liikaakin toiset huomioon, eikä enää vuosien jälkeen tyydykkään pelkkään antamiseen vaan huomauttaa että suhteessa molempien tulisi saada jotain, eikä vain että toinen antaa...

Silloin itsekäs poika menee ja etsii itselleen patjan...

Suurin osa tänne kirjoittavista etsii neuvoja/tukea. Kukaan ei yritä virittää diagnoosia kenellekään. Ongelmana persoonallisuushäiriöisen kanssa elämisessä on se, että he harvoin osaavat etsiä itse apua ongelmaansa. Siihen tarvitaan rakastavaa ja vakaata kumppania, mutta esim. epävakaan ihmisen kanssa elävän on toisiaan vaikeaa olla rakastava ja vakaa. Siihen vaaditaan paljon voimia ja esimerkiksi tukea muilta samassa liemessä olevilta.

Epävakauttakin on montaa tasoa. Toisilla se on vaikeampaa ja toisilla vähemmän. Osa osaa hakeutua terapiaan itse. Entä ne, jotka eivät? Annetaanko heille automaattisesti pahan ihmisen diagnoosi?

Tietenkin puolisoiden tekstien ja kokemusten lukeminen on vaikeaa niille, jotka epävakaudesta kärsivät, mutta ehkei niitä kannata ottaa henkilökohtaisesti. Eihän syöpäpotilaitakaan voi laittaa kaikkia samaan koriin.

Jokainen on yksilö. Hyvää päivää kaikille ja jaksamista!

Epävakaalle eittämättä pitäisi olla rakastava, ymmärtävä ja kannustava, mutta toisaalta taas sanotaan että sellaiselle persoonalle täytyy omalla käytöksellään osoittaa miten sinua kohdellaan. Täytyy vetää selkeät rajat ja kaikkea ei tarvitse sietää, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.

Esimerkiksi tänään yritimme saada pienempää lasta nukkumaan monen tunnin ajan. Aina kun lapsi rauhoittui, oli kuitenkin minun velvollisuuteni kantaa hänet sänkyyn ja tietysti oli aina minun vika kun lapsi ei sinne suostunut jäämään. Pilasin kuulemma hänen pitkällisen rauhoittelutyönsä (hän katsoi tv:tä lapsi sylissään). Lopulta sanoin, että ehkä sinun pitäisi viedä pienokainen sänkyyn koska minä en hommaa osaa. Puolisoni vastasi, että jos en vie, niin hän laittaa vauvan lattialle ja jättää siihen. Hän pisti lapsen lattialle, sammutteli tv:n ja valot ja alkoi nukkumaan sohvalla. Ihan normaalia perheäidin käytöstä? Samaa välinpitämättömyyttä näen muissakin vaikeissa tehtävissä, kuten esimerkiksi lasten syöttäminen (hän vihaa sitä koska se vie paljon aikaa, lapset sotkevat, joutuu siivoamaan, lämmittämään ruokia yms, monta vaihetta). Jos minä en anna ruokaa, niin ei siitä huolehdi silloin kukaan muukaan. Joskus olen testannut mitä tapahtuu jos menenkin "lakkoon" ja vaikkapa en laita vanhempaa lasta nukkumaan. Ensin ei tapahdu mitään ellei lapsi pidä poikkeuksellista melua. Sitten alkaa kuulumaan kommentteja lapsen suuntaan "pitäisikö sinun mennä nukkumaan?" ja "Oiskohan aika jo mennä nukkumaan?". Seuraavat kehoitukset hän osoittaa jo suoraan minulle "Eikö tuo X pitäisi jo laittaa nukkumaan? Kello on jo paljon". Noita tulee niin monta kunnes oma pokkani pettää ja alan suorittamaan tehtävää kun ei voi antaa lapsenkaan liian väsyneeksi mennä. Ruokapuolta hän tuskin aluksi edes huomaisi tai tajuaisi, joskus hän on laittanut lapset nukkumaan ilman iltapalaa, antanut pelkät iltamaidot. Ei hän hirvittävän hyvin edes tiedä paljonko tai mitä lapset syövät ja milloinkin. Sama juttu öisin, en halua antaa lapsen itkeä joten pomppaan aina ensimmäisenä lohduttelemaan tai viemään maitoa. Jos lapsen itku herättää vaimoni kunnolla, hän yleensä säntää huoneeseen raivoamaan. On raivonnut muunmuassa sairaalle lapselle, joka heräsi koska oli räkää ja yskitti. Eikö tuossakin normaali äiti menisi ennemminkin rauhoittelemaan, lohduttamaan ja auttamaan vaikkapa nenäliinan tai lääkkeen kanssa tms?

Tuo oli yksi sellainen hetki, milloin oikeasti teki mieli nostaa emäntä seinälle, mutta onneksi tunne meni nopeasti ohi. Lasten vanhempien pitäisi olla yhtenäinen rintama eikä antaa lapsille ristiriitaisia signaaleja, mutta itselläni ennemminkin tulee usein olo että haluan lohduttaa, puolustaa ja suojella lapsia heidän äitinsä käytökseltä.

Miten tuossa tilanteessa voi olla ymmärtävä ja rakastava? Eihän sekään ole rakastavaa käytöstä jos aina vain alistuu ja tekee kyseenalaistamatta kaiken mitä toinen haluaa sinun tekevän vain jotta hänelle jää enemmän omaa aikaa ja saa nukkua enemmän? Toisaalta vastaanpaneminenkin kuluttaa henkisesti ja lapset joutuvat seuraamaan jatkuvaa valtataistelua. Voisin kuvitella, että myös lapset saattavat jossain vaiheessa alkaa myös tuntemaan itsensä taakaksi jos vanhemmat aina vääntävät kumpi joutuu laittamaan heille ruoat, vaatteet, kylpyvedet, laittamaan potalle, viemään päiväkotiin tms. Silloin he luulevat että isi ei halua tehdä noita asioita vaikka kieltäydyn niistä pelkästään siksi että äitikin oppisi kantamaan vastuuta ja jotta parisuhde olisi tasa-arvoinen ja voisi näin ollen jatkua. Saa varmasti lapset tuntemaan itsensä tosi halutuiksi.

En mitenkään halua olla tekopyhä, koska toki itsekin usein väsyneenä raivoan ja kiroilen lasten kuullen kun vaan hetkellisesti palaa käämit. Joka kerta hävettää ja harmittaa sitten jälkikäteen, koska aika harvoin näin pienet lapset (1-2 v) mitään ihan ilkeyttään tekee.