Taas pitää ihmetellä mitä ne ihmiset suustaan päästää...Vaikka viime päivinä meille on vakuutettu tiedotusvälineissä, että pappikin on ihminen ja erehtyy, miksei siis srk:n työntekijä.

Arkku ja hauta eivät ole niin kovin tärkeitä. Vaimosi ei olisi niissä kuitenkaan, vain kuihtunut kuori. Ymmärrän kaipuusi niihin, kaipaat jotain konkreettista. Silti tärkein vaimostasi elää sinussa, sydämessäsi.🙂🌻

Oletkohan jo valmis ryhmään? Jospa löytäisit ensin yhden ymmärtäväisen ihmisen, joka kuuntelisi, eikä niin kovasti haluaisi puhua itse. Tunnut kyllä vahvalta ihmiseltä, mutta ryhmässä olo on aika vaativaa. Kriisiapua luvattiin silloin tammikuussa heti sitä tarvitseville. Resursseja pitäisi löytyä. Ota yhteyttä mielenterveystoimistoon tai terveyskeskukseen. On aivan luonnollista käyttää näiden palvekuja tällaisessa tilanteessa. Jos on tuuria, löydät hyvän terapeutin ja kemiat synkkaa.

Miksi on kärsimystä ja menetyksiä? Siksi, että myös saamme paljon. Jos emme olisi mitään koskaan saaneet, meillä ei olisi ollut mitään menetettävää?

Mielestäni sururyhmä on surussa parempi apu,kun siinä on samaa kokeneita ,kuin yksityinen terapeutti ( esim. auttaa nopeammin ) . Vaikka siinä ei ehkä olekkaan Aasiassa kadonneitten omaisia . Mutta läheisensä menetystä siinä kuitenkin käsitellään . Ryhmässä ei tarvitse sanoa mitään ,jos ei halua .Jo toisten menetysten kuuleminen auttaa omissa tunteissa . Ei haittaa vaikka olisit sururyhmässä ja kriisiryhmässä yhtäaikaisesti .Myyrmannin pommiräjäytyksessä oli ainakin omaisille kriisiryhmiä .
Ei yksityistä terapiaa . Kriisiapu lienee paikkakuntakohtaista ? Itse tiedät kuitenkin ,mikä apu sulle on sopivaa .

On syntynyt koiravauvoja, viisi kerralla tuli ja minä olin kätilö. Kyllä tuli vaimoa ikävä mutta hengissä selvittiin. Vauvat, äiti ja kätilö voivat hyvin.

En kyllä yhtään ihmettele, että srk;n työntekijä ei saanut selvää mitä yritän selittää. En osaa sanoa ihmisille, että vaimo on kadoksissa. Niin minun pitäisi sanoa, eihän häntä ole kuoliaaksi julistettu. Vieläkö toivon?
Nyt olen laittanut sähköpostilla ilmoittautumisen ja papille soittopyynnön, jos ryhmä kokoontuu. Selitän sitten hänelle tilanteeni.

Miksi haluan ryhmään, siksi, kun haluan elävänä nähdä miehen joka jotenkin on hengissä selvinnyt vaimon menettämisestä. Haluan elävän mieslesken nähdä, muuten en usko, että tästä voi selvitä.

Mietin usein, että sanoinko sittenkään vaimolleni kaiken, teimmekö kaiken mitä halusimme? Montako kertaa sanoin, että rakastan sinua. En koskaan varmaan, olen suomalainen mies, oletin, että vaimo asian tiesi sanomatta. Muistinko aina hääpäivämme? Muistin sitten, kun illalla ihmettelin, miksei ruokaa ollut pöydässä.
Olinko huono isä, kun aina olin töissä, illat rakensin kotia. Pidinkö vaimoa ja poikaa sylissä, halasinko heitä tarpeeksi, sanoinko koskaan, että ilman teitä minulla ei ole mitään?

🙂🌻Onneksi olkoon perheenlisäyksestä!
Olin jo huolissani, kun sinusta ei kuulunut mitään, mutta sinulla on ollut kädet täynnä.

Minullakin on kokemusta siitä, että asioita ei saa puhuttua ulos ihan niin fiksusti, kuin itse haluaisi. Jotenkin odottaisi ns. ammattiauttajien tämän tajuavan, kun ovat paljon apua tarvitsevien kanssa tekemisissä.

Täytyy ihailla sinua, kun taas jotenkin ponkaisit eteenpäin. Kuulosti just oikealta syyltä mennä sururyhmään tuo halu nähdä oikea miesleski. Voipi siellä silti olla niitä naisleskiäkin...

Meillä uusi 5-v. koiranpoika alkaa viihtyä. Mahtuu jo toisen kissan kanssa samalle sohvalle. Ulkona seuraa isäntää, kuin hai laivaa...

Ukko, en lukenut kaikkia ketjun viestejä, mutta tuli mieleen, että onhan sinulla ihmisiä ympärillä tukemassa? Työkavereita, muita tuttuja, sukulaisia, lähiomaisia, edesmenneen vaimosi ystäviä ja vanhemmat...? Hae tukea ympäriltäsi, surusta ei monesti pystytä puhumaan, mutta kun moni suree yhdessä, selviytymiskeinoja löytyy varmasti. Löysin kirjoituksistasi monta syytä rakastaa yhä enemmän omaa poikaystävääni. Kiitos.

Muistakaa sanoa läheisillenne kuinka paljon heitä rakastatte. Kaikki eivät herää huomenna! ☹️

Voimia ukko 🙂🌻

Huhuu!?!😐
Missä on akaton ukko?
Joko kävit srk:n ryhmässä leskiä ihmettelemässä?
Mä oon aloittanut myös yhdessä ryhmässä - aika näyttää, onko apua.
Pistä nyt ees pari sanaa!

Olenhan minä täällä, älkää hermostuko, kiitos teille huolenpidosta. Kävin ryhmässä kerran ja totesin papin kanssa, että olen liian aikaisin tullut. Panin pilalle koko ryhmän, kun kaikki alkoivat muistelee katastrofia. Papin kanssa olen puhelimessa puhunut silloin tällöin.

Arki sujuu jo ihan hyvin, en kuole nälkää, pyykit pesen, koirat ja kukat hoidan. Naapureita käy kylässä, itse käyn töissä, töiden jälkeen yleensä käyn joka päivä katsomassa vaimolleni arkkua. Niin, luitte ihan oikein, valitsen vaimolleni arkkua ja suunnittelen hautajaisia. Hautaustoimiston väki on minuun jo aivan kyllästynyt. Eivät onneksi sano, että eihän sinulla ukkoparka edes ole ruumista.

Olen niin kateellinen kaikille jotka ovat saaneet rakkaimpansa edes ruumiina takaisin. Lehdistä luen, että nyt voi alkaa surutyön, kun on omainen kotona. On minullakin osa vaimostani, mutta aina vaan jaksan toivoa, että vielä saan hänet hautaan laittaa. Vielä on tunnistamattomia, niin kauan minulla on toivoa.

akaton ukko? kirjoitti 30.01.2005 klo 16:39:

Parisuhde= tulin juuri leskeksi, Aasian otsikossa olen kertonut miten näin kävi.
Perheeni= minä, koiria iso läjä (omistan kennelin) ja kukkia, vaimolta perittyjä.

Asiamme= emme selviä ilman vaimon mäkätystä. Tulemme perheenä kysymään teiltä neuvoja miten jatkamme eteenpäin?

Syömme, juomme, ulkoilemme, minä käyn jopa töissä. Olemme robotteja, sisäinen kellomme kertoo milloin on aika syödä, milloin aika mennä nukkumaan. Minä olen laihtunut jo7 kg. Moni nainen olisi tietenkin tästä onnellinen, minä huolestunut, enkö syökään oikeaa määrää ja laatua. Lisään ruokaani hivenen kermaa, kimpaleen oikeaa voita. Niin vaimokin teki, tekemäni ruoka ei maistu miltään, en ole ihan varma olenko sen saanut nieltyä vai olenko antanut koirille?

Vanhimman koiramme joudun kohta lopettamaan, se vaan makaa ja odottaa vaimoa kotiin. Miten taas kestän uuden surun?
Yksi saniainen ikkunalla pudottaa kaikki oksat tai en tiedä mitä ne ovat. En tiedä kukista mitään. Sanon näin, yksi saniainen oksentaa koko ajan. Pitääkö minun sekin lopettaa?

Huomenna on tilipäivä. Minulla on laskuja, maksan ne, rahaa jää yli. Mitä sillä teen, minulla ole koskaan ollut omaa rahaa. Huomenna on vaimoni syntymäpäivä. Haudalle vien ruusuja, kenen kanssa syön kakkua?

Miten me jatkamme eteenpäin? Voimmeko luovuttaa ja todeta, emme selviä ilman vaimoa.

Kuules, ukko, samassa veneessä ollaan. Ainoa vaan että minun puolisoni ei kuollut, vaan löysi toisen miehen. En sinun suruasi mitenkään halua aliarvioida, koska tiedän senkin mitä kuoleman kautta tapahtuva ero on, mutta pakko sanoa se, että itse toivoisin, että ex avopuolisoni olisi kuollut, niin ei tarvitsisi mielikuvituksessaan kuvitella, miten hän rakastelee uuden "paremman" miehensä kanssa.

Et sinä mitään ryhmää pilannut. Älä luulekaan. Tsunamista oli niin kova uutisrummutus ja se tapahtui niin eksoottisessa paikassa ja lisäksi uhreja oli kerralla niin paljon, ettei mulla ainakaan järki tajua.
Ei ihme, että se vei pääosan. Luulempa peräti, että sinut unohdettiin siinä hötäkässä...

Se ruumis. Nyt tuntuu tärkeältä, silti vain särkynyt kuori. Minun äitini kuoli hukkumalla silmieni edessä, kun olin 6-vuotias. Vaikka näin kaiken, hukkumisen, turhat elvytysyritykset ja olin hautajaisissa, se oli pitkän aikaa mielestäni suurta huijausta. Uudessa kotikaupungissani seurailin kadulla naisia, jotka muistuttivat äitiäni. Uskottelin, että äiti kävelee siinä. Aikani seuraiktuani kiirehdin ohi ja katsoin kasvoja - pettymykseni oli valtava, kun näin vieraat kasvot äidin ilahtuneiden kasvojen sijaan...

Voisitko sen papin kanssa miettiä muistotilaisuuden järjestämistä?
Kävithän jo Maanvaivan neuvomalla surupaikalla. Voiko sinne viedä kukan? Jos voi, vie vaimosi lempikukka ja muistele siinä hetki häntä?

Ei minustakaan paljon jää, kun kuolen, sillä toivon tuhkaamista. Ruumiissa on niin vähän, vaikka elävässä ihmisessä oli kaikki.

Voimia sinulle!

Käyn joka päivä yhteishaudalla, sytytän kynttilän, puhun vaimolleni. Eihän se ruumis todellakaan ole tärkeä mutta olisin itse halunnut samaan hautaan vaimoni kanssa, kun joskus kuolen. Kai minunkin pitää sitten kadota tai eihän minulla ole ketään joka haudallani kävisi. Tuntuu hetkittäin vaan todella ahdistavalta, kun miettii missä vaimon ruumis on? Joskus herään keskellä yötä ajatukseen, että mitä, jos vaimoni onkin elossa? Näistä ajatuksista pääsisi pois, jos olisi ruumis?

Silent rage; et todellakaan taida tietää miltä minusta tuntuu. Enkä oikein ymmärrä miksi kirjoitit juttusi,melkein loukkaannuin, toivottavasti itseäsi helpotti?
Kun rakastaa vaimoaan vuosikymmenet, niin rakkaus on niin suuri, että mielummin hänet antaa toiselle miehelle kuin kuolemalle.

Hei ukko.Voit sie päästä samaan hautaan vaimosi kanssa jos niin haluat. Koska olet luterilainen, niin sitten joskus kun kuolet, niin pyydät, että saat polttohautauksen ja sitten pyydät, että tuhkasi laitetaan siihen yhteishautaan.( Tai ennen kuolemaa sun täytyy asiat jollekin läheiselle selvittää, tietenkin.) Ainakin näin olen tajunnut, kun luin netistä polttohautauksesta, että tuhkat saa laittaa mihin haluaa.
Tietenkin sun pitää ensin alkaa uskomaan, että vaimosi on siinä yhteishaudassa eikä jossain tuntemattomassa paikassa.

On se aika tärkeää mihin haudataan vaikka ei itse enää sitä näekään. Mulle oli aika kauhea järkytys, kun äiti kuoli ja se olikin ostanut jo isän kuolessa itselleen samaan hautaan paikan. En aluksi olisi halunnut käydä äidin haudalla ollenkaan vaan isän, kun inhosin äitiä vähän aikaa. panin silmät kiinni, että en nähnyt äidin nimeä hautakivessä. Nyt jo pystyn käymään kummankin luona. Sekin oli vaikeaa, on vieläkin kyllä,että äiti ei sitten mulle ostanut siihen samaan hautaan paikkaan. Aivan kuin ei haluaisi mua enää kuoleman jälkeen nähä. Tai mitä sitten tarkoittaa, kun ostaa vaan itselleen ja isälle paikan?

tää on henk.kohtaista Ukolle; mie sähelsin sähköpostin kaa ja hukkasin osoitteesi, voisitko kirjoittaa mulle. Olen ollut sairaalassa ja lomalla, siksi et ole kuullut musta. Koiranpentu voi hyvin.

maanvaiva kirjoitti 13.03.2005 klo 12:49:

Ainakin näin olen tajunnut, kun luin netistä polttohautauksesta, että tuhkat saa laittaa mihin haluaa.

Luulen, että olet lukenut vanhaa tietoa, Maanvaiva. Noin asia lienee ollut aikaisemmin.

Vuoden 2004 alussa tuli voimaan uusi hautaustoimilaki ( http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030457 ). Ks. sen 18 § ja http://www.minedu.fi/opm/kirkko/hautaustoimilaki2.html .

Minullakin oli omia ajatuksiani tuhkani sirottelusta. Nyt täytyy vain toivoa, että jaksan elää vuoteen 2007 asti. Silloin on oltava tunnustukseton hauta-alue (5 §, 28 §).

Urpo

Hei Akaton ukko!

Toivon sinulle aurinkoisia kevätpäiviä!🙂🌻

Olen masennusta sairastava nainen ja päiväni ovat välillä kovin harmaita.
Kirjoituksesi auttaa minua näkemään, miten hyvin minulla kaikki kuitenkin on.

Kennelliitosta saat varmaan tietoa koirien rekisteröimiseen ym. liittyen.
Olen koirafani, joten jos kiinnostaa vaihtaa ajatuksia koirista tai masennuksesta, lähetä sähköpostia: mariaanan@city.fi

”Vainajantuhkan sijoittamisessa lähtökohtana on, että sijoitustavan tulee olla pysyvä. Tuhka on vuoden kuluessa tuhkauksesta haudattava tai muulla tavoin sijoitettava yhteen paikkaan. Tuhkan sijoittamiseen on oltava alueen omistajan tai haltijan suostumus. Huomioon on otettava myös arvokkuus ja vainajan muiston kunnioittaminen. Tuhkan vastaanottajan tulee kirjallisesti ilmoittaa krematorion ylläpitäjälle, minne tuhka tullaan sijoittamaan. ”

Nyt Urpo en oikein tajua, miksi tuhkaa ei saisi laittaa mihin haluaa? Ainakin nyt luulisi, että hautausmaalla saisi laittaa siihen yhteishaudan johonkin nurkkaan? Miksi ei saisi laittaa omalle takapihalleen? Mie tajuan niin, että voi laittaa tuhkat mihin haluaa, kun vaan ilmoittaa sen paikan krematorion ylläpitäjälle. Mikä se on? Seurakunta ehkä? Eli käykö mikä seurakunta tahansa; luterilainen, ortodoksi?

Meillä on jotain vanhoja sukulaisia kuollut Helsingissä ja siellä olikin aika tarkkaa mihin vainajat haudattiin. Oli erikseen ort.hautausmaa. Täällä meillä haudataan kaikki samoihin hautausmaihin. Itse kyllä haluaisin tulla haudatuksi ort.hautausmaahan mutta en kyllä halua Hesaan asti lähteä. Miekin toivoisin, että laki muuttuisi niin, että eri uskontokunnat ja myös ei-kirkkoon kuuluvat pitäisi erikseen haudata. Tai onkohan sillä sitten enää kuoleman jälkeen

Mutta akaton ukko. Kannattaa sinun kuitenkin kysellä seurakunnastasi eri vaihtoehtoja. Sillähän se asiaa ratkeaa, vaikka ei tämäkään nyt sinulle vielä ole ajankohtainen. Sitten joskus, kun vaimosi julistetaan kuolleeksi, voit myös kysyä, että voitko hänelle ostaa hautapaikan ja laittaa siihen muistokiven. Sitten samaan hautaan siekin sitten joskus mahdut?

Kiitos vastauksistanne ja erityisesti Maanvaiva, olinkin jo huolestunut. Nyt jo nimet unohtuivat mutta joku oli koiraystävä ja hänelle vastaa, että toki tiedän kaiken Kennelliitosta , onhan meillä vaimon kanssa ollut kennelli jo vuosikymmenet. Itse olen nuorten koiranomistajien tukihenkilö ja pidän heille leirejäkin. Vaikeus on nyt se, että omistamme vaimon kanssa yhdessä kennelin ja tarvitsen vaimonkin nimen moneen paperiin. Olen hankkinut asianajajan, todella kallis heppu ja hän nyt hoitaa asioitani.

Paljon ajattelen omaakin kuolemaani, en itsemurhaa kyllä. Kaikkia sitä on aikaa miettiä, kun ei vaimo ole pakottamassa kotitöihin. Laiskaksi olen alkanut, löhöön kalsarit jalassa sohvalla ja haisen, sanoisi vaimoni.

Maanvaiva, vanhemmat yleensä ostavat hautapaikan vain itselleen, kun he ajattelevat, että lapset menevät naimisiin ja ottavat miehen ja saavat lapsia. Ei tarkoita, että lasta ei haluaisi taivaassa enää nähdä, sitä uskoo, että lapset elävät kauemmin kuin vanhemmat. Meillä sekään ei toteutunut. Poika on haudattu ulkomaille, vaimo on jossakin, silti uskon, että tapaamme vielä.