Ensimmäistä kertaa elämässä kirjottelen tällaselle sivustolle tai ylipäänsä millekään keskustelusivustolle. Nyt on vain sellainen olo, että haluan ulkopuolisten mielipiteitä tai oikeastaan toivon, että löytäisin täältä ihmisiä, joilla on samanlaisia kokemuksia.

Ongelmana on oikeastaan minun lapsuuteni, joka vaikuttaa parisuhteeseeni ja koko elämääni. En osaa vain päästä yli kaikista niistä asioista, joita lapsuudessa tapahtui. Minun äitini sairastui paranoidiseen skitsofreniaan minun ollessani n. 8-vuotias. Hän oireili varmasti pitemmänkin aikaa, mutten lapsen silmin muista kaikkea, miten asiat oikeasti tapahtuivat. Lapsi, kun ei näe asioita niin pahana, kun ne oikeasti ovat. Jonkun vuoden verran elämä oli äitin itkua, raivokohtauksia, itsensä viiltelyä, syyttelyä (syytti mm. että minä ja 10-vuotias siskoni halusimme hänen henkivakuutusrahat eli että halusimme hänen kuolevan). Monet asiat olin sulkenut pois mielestäni, kunnes nyt parinkympin toisella puolella olen siskoni kanssa asioita paremmin muistelleet. Viimeisimpiä hänen hirmutekojaan oli hetki, jolloin hän ilmoitti minulle tappavansa itsensä, lukitsi itsensä vessaan ja tuli ulos vasta, kun minä olin huutanut, kiljunut ja itkenyt ja repinyt melkein ovenkahvan irti. Isäni ei puuttunut asiaan: hän pakeni aina tilanteita autotalliin juomaan huolensa pois.

Äiti laitettiin pakkohoitoon minun ollessani 9-vuotias. Mielisairaalassa hän vietti pari kuukautta ja palattuaan oli täysin eri ihminen. Äiti oli se sama ihana äiti kuin ennen sairastumista. Mutta en silti kyennyt enää ikinä luottamaan äitiin. Vuosikausia ambulanssin nähdessäni, ajattelin, että nyt äiti on tappanut itsensä.

Itse selvisin ajasta perfektionismilla: saatoin imuroida koko talon monta kertaa päivässä, en pitänyt mitään tavararoita juuri huoneessani, etteivät ne keräisi pölyä, olin siis noin 9-vuotias. Koulussa oli pakko olla paras ja syömishäiriö tuli jo ennen yläastetta. Osaan vieläkin ruokien kalorimäärät ulkoa.

Sitten tuli poikakaverit. Luulin tosissani elämän parantuneen: perfektionismi katosi ja miehistä tuli elämän suola. Silloin alkoi tämä kierre: pidin yhden poikakaverin aina noin vuoden ja sitten ahdistuin ja pakenin. Aina toisesta suhteesta toiseen, en osannut enää olla yksin.

Viime vuonna katkaisin tämän kierteen ja päätin kohdata elämän yksin. Opin olemaan yksin ja jopa pidin siitä. Lopulta tapasin nykyisen mieheni. Olemme nyt olleet yhdessä 9 kuukautta. Ja mitä minä olen sinä aikana tehnyt: muuttanut hänen vuokseen toiselle paikkakunnalle, jättänyt kaverini, perheeni ja työni. Nyt olen yksin ja työttömänä oudolla paikkakunnalla ja olen ripustanut koko elämäni tähän mieheen. Olen tänä aikana lukenut psykolgiaa hyvininkin paljon ja ymmärrän, että olen läheisriippuvainen. Yritän paikata sitä hylkäämisen ja rakkaudettomuuden tunnetta, minkä äitini jätti minuun.

Mieheni on todella ihana ihminen ja voin aivan hyvin kuvitella tulevaisuuteni hänen rinnalleen, mutta nyt minulla on tullut taas sama tunne, mikä kaikkien muidenkin miesteni kanssa: ahdistun ja meinaan ottaa jalat alleni. Enkä tiedä onko siinä nyt kyse vain siitä, että pelkään, että minua satutetaan vai pelkäänkö perustaa perhettä ylipäänsä. Pelkään niin paljon muuttuvani vielä äidikseni.

En saanut lapsena tai nuorena minkäänlaista mielenterveydellistä hoitoa. Ensimmäisen kerran perheoloihini puututtiin vasta, kun olin 17-vuotias lukiolainen ja terveydenhoitaja kyseli sairaushistoriaa. Kerroin vain totuuden, jolloin sain lähetteen koulukuraattorille (jolla ei sitten tainnut olla minkäänlaista koulutusta peruspsykologiasta), joka tuumasi kylmästä käytöksestäni, että vaikutan hyvin päässeeni yli näistä ongelmista ja vaati minua muuttamaan kotoa pois, jos en itse lähtisi, niin sitten sijaiskotiin.

Tällä hetkellä välit vanhempiini ovat hyvin holhoavat: olen huolissani, mitä heille kuuluu, miten he pärjäävät. He nyt ovat kuitenkin kummatkin sairaita. Äiti kun päätti lopettaa muutama vuosi sitten lääkityksensäkin ja on alkanut pikku hiljaa yhä enemmän ja enemmän olemaan vainoharhainen kaikesta, isä on juoppo, kuten on ollut viimeiset 30 vuotta.

Vanhempani ovat minulle kaikilla tavoilla taakka. Äitiäni kohtaan tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset: välistä säälin häntä, välistä pelkään häntä, mutta enimmäkseen vihaan häntä. En osaa antaa hänelle anteeksi kaikkea, varsinkaan kun hän ei itse myönnä mitään tapahtuneen ikinä. Isääni minä rakastan hyvinkin pyytettömästi. Hän on tehnyt parhaansa ja yrittänyt tukea meitä (minua ja siskoani) aina niin paljon kuin pystyy.
Toisaalta äiti ei ole esimerkiksi ikinä sanonut rakastavansa minua enkä edes muista minä vuonna hän olisi minua viimeksi halannut.

Nyt ollessani yksin paljon, olen huomannut miettiväni näitiä asioita yhä enemmän ja enemmän, pelkääväni oman mielenterveyteni puolesta, kun aina ajoittain masennun muutamaksi päiväksi. En haluaisi toistaa samoja virheitäni koko ajan, mutta mietin koko ajan pitäisikö minun olla sinkku ja käsitellä nämä asiat nyt ensin vaikka jossain terapiassa (johon on tietysti näin työttömällä paljonkin varaa) ja sitten vasta etsiä parisuhdetta? Vai pitää mieheni rinnallani kaikkien näiden vaikeuksien läpi, vaikka on mahdollista, ettei uusi suhteemme kestäisi kaikkea sitä ja riskinä nyt olisi se, että tulisin kokemaan uuden hylkäyksen hänen puolelta?

En haluaisi muistaa koko lapsuuttani, muttei sitä voi pyyhkiä poiskaan. Mutta voiko siitä päästä yli? Voinko oikeasti pystyä elämään täysin tasapainoista elämää? Vai tulevatko nämä aina vain uudestaan ja uudestaan esille, halusitpa sitä vai et? Olenko minä oikeasti tuomittu elämään elämääni aina näiden masennuskausien kanssa, jotka tulevat vähintään kahden kuukauden välein? Pitää kuitenkin muistaa, että minulle on vielä alttius mielenterveyden sairauksille… Onko jollaki kokemusta tai hyviä neuvoja asiasta?