Kriisieni kautta olen oivaltanut, kuinka minulla on yksi ainutkertainen elämä, niinkuin meillä kaikilla. Sinullakin dahliakukka! Komiaa, että olet olemassa! Näillä palstoilla törmää moniin elämänkohtaloihin. Toiset taistelevat paremman huomisen puolesta - toiset ovat jaksamisen äärirajoilla. Toisilla elämänhalu saattaa olla hiuskarvan varassa. Ei ehkä näe enää mitään valoa tunnelin päässä. MUTTA..... täältäkin ja muilta selviytyjiltä olen ainakin itse saanut voimavaroja. Ensin vähäisiä toivon pilkahduksia siitä, että minäkin vielä joskus tästä kaikesta sotkusta selviän ja voin tuntea itseni arvokkaaksi ihmiseksi kolhuistani ja menneisyydestäni huolimatta. Pienin askelin eteenpäin, vaikka välillä tulisikin takapakkia eheytymisen karikkoisella tiellä. Tuskainen tie saattaa tuntua loppumattoman pitkältä, mutta pakotan itseni uskomaan, että joskus vielä voin todeta, että tämä kaikki on kannattanut käydä läpi. Musta huumori auttaa ja tarttuukin. Sitä emme anna pois, emmehän?

Paljon, paljon voimia kaikille ja taistelutahtoa käsitellä traumojaan!

ajattelin muutaman sanan naputella vastaukseksi. tai yleistä natinaa taitaa olla..
en tiedä, onko kukaan muu törmännyt sellsieen asiaan, että apua on vaikeaa saada? saatikka löytää joku joka sitten ottaa vakavissaan, et on hätä? ei esimerkiksi koulukiusaamisen arvet parane minulla sillä, et sanotaan, että siithän on jo niin ja niin kauan aikaa, unoha jo ne ja elä tätä päivää... tai isän pahoinpitely ja haukkuminen kauheilla nimillä, vain koska hänellä itsellä on paha olla ja olin hyvä uhri silloin.
pitäisi kuulenma ymmärtää ja jaksaa antaa anteeksi.
minäpä en jaksa, enkä edes halua. jos ainoalle lapselleen tekee ja sanoo mitä mieli tekee, niin jättää se sellaiset arvet, jotka pysyy.
minä piiloudun mustan huumorin taakse ja haen rakkautta ja hyväksyntää eläimilta. he ovat niin paljon aidonpia, kui ihmiset.
ihanaa viikonloppua kaikille😭

Tämä tuntuu olevan nyt enemmän meidän kahdenkeskeistä ajatusten vaihtoa, mutta parempi sekin kuin yksinään pohtiminen. Siitähän meillä on jo tarpeeksi kokemusta, vai mitä Dahliakukka?

Olen ihan varma, että useimmilla ihmisillä on jonkinlaisia lapsuuden traumaattisia muistoja, joita ei ole uskaltanut purkaa missään elämänsä vaiheessa. Esim. juuri koulukiusauksesta, jota on aina ollut ja tulee olemaan, vaikka nykyään siitä enemmän keskustellaan julkisesti kuin esim. 50 vuotta sitten. Minullakin on omakohtaisia kokemuksia siitä ja olen niitä alkanut käsitellä vasta nyt. Kukaan ei pysty sanomaan, miten paljon ne ovat vaikuttaneet itsetuntooni vuosien varrella. Itse tiedän, että ovat. Olen kärsinyt ujoudesta ja arkuudesta.

Kaikki nämä käsittelemättömät traumat ovat olleet tietynlaisia salaisuuden säilyttämisiä vuosikymmenten ajan. Ajatelkaa, miten paljon salaisuuden säilyttäminen sitoo ihmisen energiaa! Ei mikään ihme, että uupumus iskee!

Kerroit, että apua on vaikea saada. Näin varmaan onkin monen kohdalla. Pitäisi jaksaa itsekin olla aktiivinen avun hakemisessa. Mutta kaikki eivät jaksa, tai sitten ovat turhautuneet epäonnekkaiden yritysten jälkeen. MInullekin terveyskeskuslääkäri on, ensimmäisen masennukseni ollessa kyseessä, sanonut, että eikö ole häpeä jäädä sairauslomalle tällaisen asian takia? Menin jkl shokkiin ja lähdin siitä paikasta ulos ja autooni. Itkien ajoin kotiin ja jos olisi tullut riittävän iso rekka vastaan, päin olisin posauttanut. Elämäni oli silloin itsellänikin hiuskarvan varassa. Mutta onneksi rekkaa ei tullut vastaan ja voin täälläkin teille olla jakamassa kokemuksiani. Kun on käynyt riittävän pohjalla, nousee taistelutahto, että kyllä minä vielä teille kaikille näytän. Elän niin kauan kuin Luoja suo ja geenit antavat mahdollisuuden, vaikka kuinka yrittäisitte laittaa kapuloita rattaisiini!

Rentouttavaa viikonvaihdetta kaikille!

Hei kaikille!🙂🌻

Pikku viesti tähänkin ketjuun, ennenkuin oxepamin rauhoittava vaikutus auttaa uneen. Haluaisin enemmänkin jaksaa ja ehtiä pohtia kanssanne lapsuudentraumoja ja niiden vaikutusta aikuisuudessa... Minulta ainakin lähi-ihmissuhteessa (lue: suhteessa mieheen), ja sen ongelmien myötä myös suhteessani sisaruksiini, on niin suurta vaikeutta, minkä juuret löydän lapsuudesta tai silloin 'oppimattomissa' ihmissuhdetaidoissa. En tunnu tajuavan, miten niitä oppimattomia taitoja nyt voisin oppia, kun kohta tulee puoli vuosisataa täyteen; onko liian myöhäistä? Mistä ottaa aika kaikken oppimiseen, poisoppimiseen, toisen ymmärtämiseen kun hänkään ei ole oppinut jne, jne, jne??? Tuntuu niin usein siltä, että teemme toisillemme vaan lisää hallaa, mutta yritän jaksaa uskoa että 'hiomme toinen toistamme kauniiksi kiviksi tai jopa timanteiksi'! Muuten on vaikea nähdä kaiken kivun ja tuskan järkevyyttä...

Hyvää yötä ja kauniita unia. Ihanaa kun välillä saa nukkuessa unohtaa kaiken surun ja murheen, tuskan ja kivun, elämän vaikeudet.🙂👍

kevät ja malina... nythän meitä on kolme täällä. ja niin kauan, kuin meillä on toisemme, emme ole yksin.
itsellä alkaa kyllä olla jo lähtölaskenta. en minä jaksa enää. olen todella pahoillani!😭

Dahliakukka ystäväiseni, surullista kun olet noin epätoivoinen. Toivoisin sydämestäni, että voisimme ajatella itseämme arvokkaiksi ihmisiksi ja että ansaitsemme vielä jotain parempaa mitä meillä tällä hetkellä on. Sinä et ole yksin, muista se! Sinulla on ihanat kisusi, jotka tarvitsevat sinua jokapäivä. Kisut vuorostaan palkitsevat rakkautesi teot vilpittömällä kiintymyksellään. Ymmärrän kaipuusi pitkäaikaista lemmikkiystävääsi kohtaan. Surulle on vain annettava tilaa silloin kun sen aika on. Nytkin, jos siltä tuntuu! Ei surun tuntemiselle ole mitään määräaikaa, jolloin voisi sanoa sen olevan ohi. Se on tunne, joka voi tulla vielä vuosien kuluttuakin eteen.

Ystäväiseni, meillä kaikilla on myöskin tämä hetki ja huominen, jolta voimme odottaa jotain parempaa. Se voi epätoivon hetkellä tuntua kliseeltä, mutta ihan oikeasti haluan uskoa siihen. Parempaan huomiseen - meidän kaikkien osalta!

Voimia, tämänkin päivän jokaiseen hetkeen!