Heippa!

Minulla on ehkä eniten auttanut lukeminen. Olen lukenut todella paljon alaan liityvää kirjallisuutta ja sitä kautta olen oppinut ymmärtämään paremmin tunteitani ja toimintaani.

Minullakin on ollut vähänlaisesti näitä keskustelukumppaneita, mutta onneksi edes yksi, oma äiti, mutta häntäkään ei voi kuormittaa liikaa. Mies kyllä kuuntelee, mutta hän ei osaa vastata yhtään mitään. Onneksi edes kuuntelee. Välillä aina tarkistan, että onko hän nukahtanut kesken kuuntelun 😴, kun hän ei sano edes niin, joo , ahaa tms, on vain hiljaa. Sitten kun pyydän, että sano nyt edes jotain, niin hän kysyy, että mitä hänen pitäisi sanoa, että ei hän osaa sanoa yhtään mitään. Ja sitten minä jatkan monologiani...

Tänne tukinettiin voi kirjoittaa myös ja saada myös henkilökohtaisen tukihenkilön, siitäkin voi olla sinulle apua, ainakin minulle on ollut.

Voimia sinulle 🙂🌻

Hei! Kuulostaa kyllä tosi järkyttävältä,ei ihme jos ns.lapsuuden illuusio on hämärän peitossa.mulla on kanssa insesti tausta ja mulle tärkeintä on siitä puhuminen.mun miesystävä tietää ja mä saan puhua sille sillon kun haluan.se häipyy aina välillä omalle aunnolleen kun haluan ajatella asioita rauhassa.minun pyynnöstä.minun ajatus selviämisestä on olla sellaisten ihmisten seurassa jossa asiasta voi puhua tai että ne ihmiset hyväksyy ja tietää asiat,ne rakastaa mua semmosena kun olen.oon kanssa käynyt terapiassa tämän asian takia ja edistynyt mielestäni hyvin,ehkä se on siitäkin kiinni kuinka paha kokemus hyväks käytöstä on?Delfins on semmonen järjestö josta voit ja ehkä olet kysynytkin apua.Koulu kiusaaminen ja työpaikka kiusaaminen,yleensä kaikki kiusaaminen kuulostaa ja varmaan tuntuu tosi julmalta.😟!haluaisin jotenkin lohduttaa mut puhuisin sinuna miehelle,onko semmoisella miehellä virkaa joka ei kuuntele.ei ihmiset ole robotteja,tunteetomia koneita jotka junan veturin tavoin vaan puuskuttaa eteenpäin.Paljon voimia sinulle ja hyvää kevättä!🙂🌻

Hei, ja kiitos palautteesta "uupunut kameli" ja "räävä".
Se Suomen Delfins vinkki oli hyvä, odottelen tukihenkilön saamista sitä kautta. Toivottavasti järjestyy pikaisesti.

Tämä akuutti vaihe tuntuu kaikkein tuskallisimmalta, tai mistä minä tiedän mitä kaikkea vielä on tulossa! Tuntuu niin uskomattomalta, että kaikki kammottavat asiat ovat olleet tiedostamattomina vuoskymmenet.
Nyt ne pitäisi saada "huutaa" ulos kaikelle maailmalle, mutta häpeä tukkii suuni. Tuntuu kuin tuska räjähtäisi sisälläni, repien kaiken olemassa olevan riekaleiksi! 😯🗯️

Kiitos myötäelämisestä, haluaisin uskoa, että olen toipumisprosessani askeleen verran edennyt, ja toivottavasti löydän oikean reitin.
Oli ilo huomata, että näinkin ne polut voivat risteytyä ja meitä matkaajia, jotka etsimme identiteettiämme, on paljon ja voimme hetken kulkea toistemme rinnalla, tukien ja lohduttaen toisiamme. Kiitos! 🙂🌻

Hei taas!

Nyt vasta minulle on selvinnyt, kuinka paljon meitä lapsuudessa hyväksikäytettyjä on. Useat meistä ovat perustaneet perheen ja saaneet lapsia, olemme eläneet vastuullista arkea, puolisoina ja lastemme vanhempina.

Mutta.... nyt haluaisin tietää enemmän siitä, miten nämä ikävät ja mahdollisesti joillekin kovinkin traumaattiset kokemukset ovat vaikuttaneet teihin. Oletteko sinut niiden kanssa niin, että ne eivät mielestänne vaikuta enää ihmissuhteisiinne? Jos mielestänne vaikuttavat, tai ovat vaikuttaneet, niin miten? Asia tuntuu olevan melkoinen tabu - miten murtaa siitä se sinetti, joka määrittelee asian salaiseksi?

Olisiko mahdollista, että löytyisi niin urhoollinen mies, jonka vaimolla on lapsuudesta traumaattisia kokemuksia, uskaltaisi kertoa omista tunteistaan ja perheen selviytymisestä.
😴 herätkää, asia on tärkeä varmaan monelle muullekin!

Hei, teille kaikille ihanille ihmisille! 🙂

Aktivoin vielä kerran tämän viestiketjun, josko mahdollisesti saisin kommentteja kokemuksistanne 1 - 2 vuotta kestävistä pitkistä terapioista (mahdollisesti kelan korvaamista).

Tilanteeni on tällä hetkellä omasta mielestäni hyvin hallinnassa. Olen lopettelemassa kriisiterapiaa ja lopettanut ahdistuslääkityksen. Lääkkeen lopettamisesta tosin tuli muutaman päivän kammottavat vieroitusoireet.
Kävin vielä eilen psykiatrin konsultaatiossa ja keskustelimme mahdollisesta pitkäkestoisesta terapiasta.

Nyt olen monen avoimen kysymyksen edessä. 😐

Kannattaako lähteä syvällisemmin käsittelemään yli 50 vuoden takaisia traumaattisia asioita? Lähinnä lapsuuden vuosia kestänyt hyväksikäyttö, jonka olen täysin dissosioinut viime kevääseen saakka.

Onko kellään teistä kokemuksia, joita voisitte jakaa?

Itse mietin lähinnä sitä, miten jaksan sitoutua taas prosessoimaan niitä asioita ym. Terapia on yleensä aika intensiivistä, 1-2 istuntoa viikossa. Kuinka paljon olette kokeneet saavanne pitkistä terapioista hyötyä itsellenne ja elämäntilanteisiinne?

Kiitos jo etukäteen, olen iloinen kaikista pienistäkin vinkeistä, jotka auttavat saamaan uutta näkökulmaa pohdintoihini. 🙂👍

Hei vaan!

Kukaan ei ole vastannut ketjusi aktivointiviestiin... Vieläköhän sinua kiinnostaa kirjoitella?😑❓

Olen itse aiemmin suurten kriisieni jälkeen ja aikana ollut terapiassa kolmisen vuotta, ja nyt olen aloittanut traumaterapian. Aikaisemman terapiani apu oli pääasiassa siinä, että jotenkin jaksoin elää eteenpäin. Nyt, kun masennukseni ja vointini ei ole parantunut, mutta olen sen verran voimissani ’henkisesti’, voin käsitellä menneisyyttäni niin, että syy pahaan olooni löytyisi. Tai, edes palasia siitä. Ainakin aikuisuuden muistissani olevat traumat voin purkaa.

En vielä tiedä, mitä kaikkea käsittelemällä ’löytyy’, mutta jo terapian alku on saanut minut pohtimaan kaikkea mahdollista menneisyydestä. En muista paljoa mitään alle 10-vuotiaasta, mutta tiedän silti lapsuuteni ’tosiasioita’. Minulla ei ole mitään suuria traumoja lapsuudessa (ainakaan tietääkseni). Traumani ovat aikuiselämästä. Silti ajattelen lapsena opittujen mallien ohjaavan minua reagoimaan masennuksella ja ahdistuksella vaikeuksiin. -Paha oloni myös ajaa ’tekemään mitä vain’, että edes jotain selviäisi ja voisin vielä jonain päivänä voida paremmin. Muuten olen umpikujassa☹️. Tunteet, jotka olen ’haudannut liian tuskallisina’ toivottavasti tulevat puhumisen myötä pintaan ja voin ne tuntea ja sitten päästä eteenpäin.

Mielestäni ’kannattaa lähteä syvällisemmin käsittelemään yli 50 vuoden takaisia traumaattisia asioita’ etenkin kun sinulla on lapsuudessa vuosia kestänyttä hyväksikäyttöä. Muuten se saattaa vaivata sinua koko loppuelämän, ajattelen. Ainakin tunnetasolla ja alitajuisesti. -Toivottavasti joku kokemuksia omaava voisi täällä kertoa, miten on jaksanut prosessoida vaikeita asioita pitkään. Minuakin se kiinnostaa.

Toivotan viisautta päätöksiisi!☺️

Hei Malina ja kiitos vastauksesta!
Kyllä minua vielä kiinnostaa kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia muiden kanssa. Yksinään on tylsää ja turhauttavaakin pitää ketjua ’liikkeellä’, jos ei synny vuorovaikutusta. 🙂

Kerroit meneväsi traumaterapiaan, se alkoi kiinnostaa ja etsin netistä lisää tietoa. Olisiko siitä minullekin apua? Ehkä voisit joskus kertoa lisää kokemuksistasi siitä. 🙄

Itsellänikin on tunnepatoutumia. Ihmiset yleensä ihmettelevät kuinka olen rauhallinen ja seesteisen oloinen, mutta eivät valitettavasti tiedä kuinka sisälläni myllertää ja välillä on melkoinen tunteiden kaaos. Joskus olen miettinyt sitä kuinka pelottava ja hallitsematon se tilanne on, kun nämä patoutumat alkavat purkautumaan. Siksikin se pitkä terapia arveluttaa.

Toivottavasti vielä joku jaksaa kertoa lisää kokemuksistaan vaikeiden asioiden prosessoinnista. Meitä on jo kaksi, joita asia kiinnostaa!

Tämä viestiketju on tosiaan aivan turhaan jäänyt uudempien alle.

Minulla itselläni on kokemus lapsuuden hyväksikäytöstä, jonka muistin vasta tämän kevään masennuskauden aikana. Muistini oli varjellut minua ja asia muistui mieleeni, kun rupesin kirjoittamaan lapsuudestani kuvausta. Kaikesta siitä, mitä muistin. Olen aina ihmetellyt, miksi muut muistavat hyvin lapsuutensa tapahtumia, mutta minä en. Kirjoittaessani en ajatellut ulkoasua tai muita muotoseikkoja, annoin sanojen vain ilmestyä paperille. Ja siinä se sitten oli. Asia, jonka olin tiennyt, mutta en muistanut. Seksuaalinen hyväksikäyttö.

Se selitti minulle monta asiaa omassa käyttäytymisessäni ja elämässäni. Muun muassa sen, miksi minun on vaikeaa puhua kenellekään pahasta olostani. Minäkin peitän tunnemyrskyt tyynen ja vahvan ulkokuoren alle. Mieluiten vielä hymyillen. Lisäksi masennuskaudet alkoivat hieman tuon hyväksikäyttö-tapauksen jälkeen. Noista kausista en muista juuri mitään. Kausia on ollut tasaisesti 12-vuotiaasta lähtien, tietyn syklin mukaan. Senkin tajusin vasta tänä keväänä.

Pitkäkestoinen terapia olisi varmasti oiva apuväline, mutta itse en vielä ole valmis siihen lähtemään. Asia on minulle vielä niin tuore, että haluan ensin itse käydä sitä läpi. Terapia on kuitenkin edessä jollain aikataululla. Kunhan kerään ensin rohkeutta keskustella asiasta lääkärini kanssa.

Voimia kaikille kohtalotovereille!

Kiitos viesteistä!🙂🌻 Nyt vasta luin ne, anteeksi!

Aloitin kesäkuussa terapian traumaterapeutilla. Puhun puolitoista tuntia viikossa vaikeita asioitani ja terapeuttini tekee muistiinpanoja. Niitä asioita sitten käydään läpi uudelleenkin. Vielä en tiedä millä tavalla siitä on minulle apua 'kaikenkaikkiaan', mutta ainakin minulle on tarpeen puhua vaikeista kokemuksistani. Lapsuudesta en tosin muista paljoa mitään, joten en tiedä miten siellä olleita 'traumoja' voisi käsitellä. Jotain 'oletuksia' on tullut mieleen viime vuosina. Jotkut tunnereaktiot voimakkuudessaan saavat 'tietämään', että joku taustalla oleva juttu on se, mistä voimakkaat tunteet johtuvat. Hiljan esim, tajusin miksi mieheni ulos koneiden pariin haalareissa työhönmeno (siis vapaa-ajalla, kun voisi olla kanssani) saa minut vihaiseksi😠. Lapsuudessa menetin isän pikkusiskolleni (vajaat 2v minua nuorempi, hauskempi ja tempperamenttisempi kuin minä, enemmän isää vaativa, jne), ja sitten isä oli aina töissä (metsässä, pellolla, koneiden parissa, jne) enkä koskaan saanut isäni huomiota🤕. Sitäkin (siis 'isättömyyttä') nyt olen surrut ja siitäkin ollut vihainen silloin, kun suutun kun mieheni on usein ennemmin koneiden (tai formuloiden tm.) kanssa kuin minun kanssani. Toki varmaan ihan oikeutetusti olen myös mieheni käyttäytymisestä vihainen ja surullinen. - Kerron mielelläni lisää kokemuksistani terapiasta, kunhan niitä kertyy. Paljon on mielestäni tullut esiin ja tuntemuksiini jo nyt. Esim. kerran pyörälenkillä itkin tosi syvää itkua juuri vanhempieni pienen tytön tarpeiden näkemättömyydestä, itkin sitä että olin jäänyt niin paljoa vaille😭. -Joitakin vuosia sitten sain sisältäni vastaukseksi kysymykseen 'kuka minä olen?' sanat 'olen muodoton, nimetön ja sisällyksetön'. Kun pohdin mistä sellainen 'olemattomuuden' (em. sanojen kuvauksen mukaista ei ole ollenkaan) tunne voi olla tullut ja kun löysin samoihin aikoihin sairaalakuitin 15 päivän sairaalassaolostani 2v5kk:n iässä, tajusin että 'lakkasin olemasta', kun en ollut äitini ja perheeni kanssa. Itkin ja surin tätä asiaa, koin sieltä alkaneen hylätyksi tulemisen tunteeni (mitä olin tosi paljon kokenut koko aikuisuutenikin), ja jotenkin 'sain rauhan' sen suhteen, että helposti koen hylätyksitulemista. Myöhemmin olin samaisessa sairaalassa leikkauksessa, pyysin lapsuuteni sairaalapaperit ja voin taas surra lisää; olin ollut hiljaisenpuoleinen, minulla oli virtsatietulehduksen (mistä kehittyneeseen munuaistulehdukseen äitini isosisko oli kuollut 11-vuotiaana ja mistä äiti kyllä oli puhunut; myös aina käskenyt laittaa villahousut jalkaan ja kieltänyt istumasta kylmillä kivillä) lisäksi bronkiitti ja olin sairastellut reilut 3kk, silloin kuume oli ollut 39 useamman päivän kun minut vietiin sairaalaan. Näitä 'mietittyäni' rukouksessa sain 'kuvan', missä oli 'musta aukko', mihin menin ja sieltä palatessani olin muuttunut. Itkin mielettömästi😭! Myöhemmin sain opetusta, että lapsi saa äidiltään olemassaolemisen tunteen. Ajattelen sen jotenkin kadonneen sairaalaan 'hylkäämisen' seurauksena. Näiden asioiden tajuaminen on auttanut minua todella paljon☺️.

Minuakin on kutsuttu rauhalliseksi! Olisimmekohan jo lapsena opetelleet ja tosi taitavasti oppineet peittämään tunteemme ja näyttämään ihan jotain muuta vaikka 'sisällä myllertää ja välillä on melkoinen tunteiden kaaos'? Minä ainakin koen esim. ihan kokonaan opetelleeni peittämään heikon itsetuntoni; olen sen piilottanut niin hyvin, että vasta viime vuosina itse olen tajunnut että kenties itsetuntoni ei olekaan hyvä, kun on niin paljon sellaista käyttäytymistä ja ajatusmalleja, jotka kertovat heikosta itsetunnosta. Minulla 'patoutumat purkautuvat' yleensä yksinollessani, joskus mieheni läsnäollessa (mutta hän ei yleensä osaa ottaa niitä vastaan vaan liian herkästi puhuu päälle jotain itsestään, mikä minua ärsyttää; haluaisin toisen vain 'vastaanottavan' tuntoni ja ajatukseni ja KAIPAISIN sitä, että saisin lohdutusta, sylin ja lohduttavia sanoja). Olen jopa miettinyt, mistä saisin 'isänsylin', mitä minulla ei ole ollut. Tosin, en muista äidinsyliäkään, mutta äiti oli muuten valtavan huolehtivainen, joten siitä ei ole jäänyt traumaa.

Olisiko siis hyvä kirjoittaa kuvaus lapsuudesta? Mistä sait sellaisen idean? Minäkin olen ihmetellyt, miksi muut muistavat hyvin lapsuutensa tapahtumia, mutta minä en. Tosin, tyttäreni (nyt 18v) kertoi juuri tänään viimeksi, ettei muista lapsuudesta alle 8-vuotiaana mitään. Sitten kyllä tuli esiin jotain, mitä kuitenkin muistaa ekaluokalta. Tyttäreltäni kuoli pikkusisko hänen ollessa vajaa 3v, ja isä lähti täysin yllättäen hänen ollessa 4v5kk vain kuukausi sen jälkeen kun ukki oli kuollut yllättäen, mummi sairasti muistinmenetystä (ja tyttäreni pikkuveljensä ja minun kanssa kävi 'tosi oudoissa hoitopaikoissa' katsomassa), sitten äiti (eli minä) oli tosi huonosti jaksava sen jälkeen. Ei liene ihme, jos ei muista...

Millä tavalla seksuaalinen hyväksikäyttö kirjoittaessa tuli esiin? Muistitko sen siinä yhtäkkiä? Kertooko 'masennussykli' jotain?

Itse tiedän äitini kurittaneen meitä lapsia vitsalla. Muuta muistikuvaa siitä ei ole kuin se, miten näin hänen piiskaavan veljeni takapuolen ihan verille (veljeni koverrettua salin nojatuolin puiseen käsinojaan viirut), ja se miten olen kokenut täysin epäoikeudenmukaiseksi äidin suuttumisen/kurituksen (en muista mitä tapahtui) kun olin ollut naapurissa toisten lasten luona. Ja, kun mieheni kuritti tytärtämme takapuolelle läimäyttäen, olin aivan kauhuissani ja koin sen olevan täysin väärin (laissa kielletty silloin jo). Varmasti tunsin MYÖS lapsuuteni tuntoja. Varmaan tyttäreni muistamattomuuden yksi syy...

Teidän kokemustenne rinnalla omat 'juttuni' ovat tosi pikkuasioita. Toivon etten millään keinolla joudu muistamaan mitään teidän kokemaanne vastaavaa! Kuitenkin 'kaivelen menneisyyttäni', että voisin tietää mikä minulta aina vaan vie voimat (masennus), mikä minut saa voimaan näin huonosti (masennuksen lisäksi välillä pahaa ahdistusta), mikä minua estää elämästä (en tee paljoa mitään, en saa aikaiseksi, en ole pahemmin ollut työelämässä). Omat aikuisuuden traumani (kolmen lapsen kuolemat ja em. jutut) 'riittävät' kyllä syyksi, mutta jollain tapaa pitäisi pystyä nousemaan. Jos terapiassa käsittelen pääasiassa aikuisuuden traumojani, jos en löydä mitään 'vakavaa/pahaa' lapsuudestani, on terapia silti minulle välttämätön, koska voin niin huonosti.

Voimia ja rohkeutta selvittää ikävätkin asiat! Tulee sellainen olo, että olette jotenkin läheisiä, varmaan ymmärtäisitte minua hyvin!☺️ Kauniita syyspäiviä 🙂🌻 !

Kiitos teille, jotka olette osallistuneet ajatusten vaihtoon tässä ketjussa! 🙂🌻

Palaan vielä otsikon mukaiseen aiheeseen: mitä lapsuuden aikaiset traumat ja niiden prosessointi aikuisiässä konkreettisesti ovat vaikuttaneet perhe-elämään.
Ennen kuin traumat tulivat tietoisuuteeni, eli ennen kuin muistikuvia alkoi tulla, ne ovat vaikuttaneet kaikkeen käyttäytymiseeni elämäni aikana tiedostamattani.
Tiedostettuani minulle tapahtuneet asiat, ne ovat vaikuttaneet lähimpiin ihmissuhteisiini. Toivoisin muitakin luottamuksellisia ihmiskontakteja kuin pelkästään ammattiauttajia.

Kerron tämänhetkisestä tilanteestani. Mieheni ja lapseni tietävät asiasta otsikkotasolla. Tunnen valitettavasti, että he ovat avuttomia auttamaan, eivät kykene kuulumaan tukiverkkooni. Ovat varmasti huolissaan, mutta he ihan selkeästi loittonevat "vaikutuspiiristäni". Ehkä pelkäävät, että alan kertomaan jotakin ja pelkäävät omia reaktioitaan. En tiedä, koska ongelmistani ei saa kotona puhua, enkä ole ajatusten lukija. 🙄
Lähimmät ystävät, joille harvoille yleensä jotakin olen uskaltanut kertoa, ovat sanoneet etteivät ymmärrä.
Miten yksinäiseksi ihminen voikaan itsensä tuntea, vaikka hänellä on paljonkin ihmisiä ympärillään!

Lapsuuden traumoja voi olla paljon muitakin kuin hyväksikäyttö. Jos teillä joillakin on omakohtaisia kokemuksia, joita haluatte jakaa, niistä voi olla paljonkin apua sellaisille henkilöille, jotka ponnistelevat eheytymisen tiellä yksin ilman ymmärtäväistä tukiverkkoa tai vertaistukea.

Voimia syksyn viimoihin!

tulin vastavierailulle kurkkaamaan ja laittamaan vuorostani halituksia ja karvasääriltäni oikein märkiä pusuja.
jaa-a on minullakin lapsuudesta sellaisia traumoja, että yhä niitä kannan, mutta niistä en ole valmis edes kirjoittamaan niin kipeitä ovat. ja minun lapsuudessani ei mistään saanut apua ja nyt on jo liian myöhäistä....😞

Kiitos Dahliakukka vierailustasi ja karvasääriesi lämpimät pusut taidan välittää meidän ihan tavalliselle vitivalkoiselle maalaiskissallemme.

Ei minuakaan lapsuudessa ole autettu, koska en uskaltanut mitään kenellekään puhua ja ne vastuulliset, jotka tiesivät eivät ymmärtäneet ja välittäneet mitä pahaa tekivät.
Haluan kuitenkin vielä olla toiveikas ja uskoa, että ei kuitenkaan olisi liian myöhäistä yrittää eheytyä. Vai olenko liian optimistinen?

kirjoitinpas pitkän viestin, jonka ilkeä linkkikatkaisija taas imaisi...grrr... tai sitten se oli sensuuri, oli niin levotonta juttua....
laitanpas vaan lyhyesti sitten... mainitsit valkoisesta kissatasi ja minä haluan kysellä, että onko se pelkkää kaupunkilegendaa, että valkoiset kissat olisivat kuuroja?
hyvä, ettet ole luovuttanut toivosta. itse nakkasin kirveen kaivoon jo aikapäivää sitten ja siellä pysyy...😠

Kyllä minäkin olen jo monta kertaa ajatellut heittää hanskat tiskiin ja ajatellut, että saisipa aikaa käännettyä takaisin siihen hetkeen ennen kuin muistikuvia alkoi tulla.
Mutta eikö onnellisemman ja eheämmän elämän edestä kannata taistella kaikin keinoin? Joskus on tuntunut, että olisi ollut kovasti kirveellekin töitä. Tähän asti sitä on kuitenkin käytetty vain saunapuiden tekoon. 😎

Meidän valkoinen kissa ei ole albino, eikä punasilmäinen niinkuin ne ovat. Naapurissamme oli sellainen monia vuosia sitten ja se ressukka jäi auton alle, kun ei kuullut kunnolla.

kiitoksia, taas on sitten hiukkasen viisaampi kissarintamallakin.
en minä tiedä, mistä sitä voimaa taistella löytyisi? kun ei ole kuitenkaan sitä aivan aitoa elämänhalua jäljellä. kun minustakin mustan huumorin riisuu, niin aika raato jää jäljelle.