Hei !

Sinun pitäisi mielestäni kysyä siltä terapeutiltasi mielipidettä asiaan. Minä kysyin nimittäin parin vuoden terapian jälkeen, että joko olisin tarpeeksi vahva jatkaakseni itsekseni. Oli sellainen tunne, että olin puhunut asioista jo niin monesti, että aloin kuulostaa omissa korvissani toisinnolta.Hän oli sitä mieltä, että terapia riitti.

Kyllähän Sinä joka tapauksessa olet vastuussa omasta itsestäsi ja päätöksistäsi, teet niin tai näin. Terapeutin tehtävä on auttaa Sinua auttamaan itseäsi.Tukena voi olla kuka tai mikä hyvänsä, mutta itse on elämäänsä elettävä ja tehtävä siitä sellainen, että on itse tyytyväinen.

Voin näin melkein 5kymppisen kokemukseni syvällä rintaäänellä todeta omalla kohdallani noiden aikaisemmin elämässä kohdanneiden tapahtumien muistuvan kyllä mieleen aika-ajoin.Elämä vain tuppaa asettamaan kestävyytemme sietokyvyt koville koetuksille, kullekin omanlaiset ongelmat hoidettaviksi. Meidän tehtävä on vain selvitä noista ja kulkea eteenpäin.

Se , että lapsuus ja nuoruus ei aivan ole sujunut niinkuin olisi pitänyt, ei tarkoita sitä, että elämä ei antaisi toista mahdollisuutta . Sitä mennyttä aikaa ei kylläkään enää saa muutettua, mutta tulevalle voimme kaikki tehdä jotain.

Ainahan sitä sitten pääsee sinne terapeutille takaisin, ehkei samalle, mutta kuitenkin jonnekin tai tänne tukinettiin ym, foorumeihin.

tämä kuului siihen vastatkaa jotain osioon
t: kypsynyt

🙂👍🙂🌻

Kiitos vastauksesta. sen jälkeen olen yrittänyt ottaa vastuuta itsestänni enkä mennytkään nukkumaan.
Mun teraputti on ehottamasti sitä mieltä, että en ole saanut tarpeeksi vielä terapiaa, vähintäin se yksi vuosi vielä, ehkä enempi. lisäksi se on sitä mieltä ettei mulle riitä pelkkä net-tukeen kirjottaminen, sitäkin olen tehnyt jo vuosia, koska mie olen aika vähäpuheinen oikeassa elämässäni ja usein on käynyt etten ole viikkoon puhunu yhtään muuta sanaa kun ne mitä olen sanonut terapiassa.

Mutta aika hankala on alkaa elämää syntyneenä 20v, kun soitin ja kyselin itselleni uutta teraputtia. Kukaan ei ota tosissaan ihmistä jolla ei ole menneisyyttä eikä myöskään tietoa mistä tulee raha terapiamaksuun, kun en sitä tiedä itsekään. kai mun adoptiovanhemmat ovat maksaneet. nyt sitten pitäsi niiden nimi sanoo ja niillä onki eri sukunimi.

Olen ainoastaan nettukeen ja teraputille puhunut mun ukkitunteistäni ja siitä ajasta kun ukki kuoli. Koska oli hassuu muille alkaa puhuun ukista, kun muut puhui äidin kuolemasta. ja vaikka esmes jouluna mie muille kerron kuinka on paha olo, kun äitiä ei ole mutta teraputin kaa käymme ukin ja mummon haudoille ja siitä puhutaan. On niin paljon monia asioita joista olen tälle terpalle vaan puhunut. Ja en ehkä ihan tarpeeksi koska tämä tuntuu paskalta.

Hei nuori ihminen siellä jossakin!

Vähän on hakusessa, mikä se Sinun ongelmasi pohjimmiltaan on, kun olen itse seikkaillut täällä vasta vähän aikaa.

Terapeuttisi on varmasti ammatti-ihmisenä oikeassa, kun kehoittaa sinua jatkamaan terapiaasi. Mutta, jotta saisit siitä terapiasta itsellesi apua, täytyy Sinun olla ehdottomasti rehellinen. Nostat vain rohkeasti mieltäsi painavat asiat esiin; siitä ne sitten pikkuhiljaa alkavat ongelmat ratketa, jos Sinä vain haluat sitä.Aikaa noihin saattaa kulua vuosia, mutta mitä nopeammin päästään asian ytimeen, sen nopeammin pääsee tervehtyminenkin käyntiin.

Et voi pyyhkäistä tuota mennyttä aikaa "kartalta" ja lähteä etenemään ns. kesken elämäsi ,vaan se kaikki mennyt on kasvualustasi ja noista ongelmistasi selviämällä saat itsellesi varmuutta tulevaa elämää ja aikuisuutta varten. Kukaan ei ole seppä syntyissään, elämänkoulu johon olet astunut jo hyvin nuorena ei ole mikään helppo juttu.Et kuitenkaan ole sillä tiellä yksin, vaan meitä on miljoonia ihmisiä.Kaikkien on opittava elämään täällä ja tulemaan toimeen niillä eväillä, mitä kukin on saanut.

Jonkun sinua on täytynyt tukea tähän asti.Adoptiovanhemmat kenties. Jos nyt sitten olet ns. puilla paljailla tultuasi ns täysikäiseksi, niin tuo sosiaalitoimisto tai kela ovat varmasti paikkoja missä pitäisi käydä.Oletko kysynyt/ saanut tuolta net- tuesta ohjeita jatkoon. Olitko vielä opiskelemassa vai mitä teet.. Oletko hoitanut asunnnon vuokra ja asumistukiasiat ym.

Itselläni on lapsia jo aikuisina ja olen pyrkinyt Heitä maailmalle saattelemaan siten, että olen ollut aina tukena. En taloudellisesti niinkään vaan opastamassa asioiden hoitoa. Siitä huolimatta, vaikka keskimmäisen" heitin pellolle" ristiriitojen päätteeksi, kun oli 18v. eikä sopinut meidän kodin säännöt. Järjestelin asunnon, asumistuet ym. hoidettiin kalusteet ja astiat, muutot. Vein syömistä jääkaapin täytteeksi välillä ym.

Kaikki vanhemmat vain eivät toimi niin ,ei oma äitinikään silloin joskus, kun itse sain kenkää kotoa :16v, raskaana ja kylmästi vaan;ota kamppeesi ja lähde, äläkä tule takaisin!Jotta siitä opetuksesta jäi se hyvä puoli, että minun lapsillani on ollut koti ja vanhemmat turvana, vaikka on ollut erimielisyyksiäkin.

Ikävää, jos turvarinkisi ei toimi, mutta olet jo kuitenkin 20 ??. Nyt sinun pitää huolehtia itsesi kuntoon ja etsiä elämääsi uusi turvarinki. Oma perhe: puoliso ja lapset, ystävät onko heitä?

Tässä tällä kertaa; Jaksamista ja Onnea elämääsi tv Kypsynyt

🙂🌻

Terve , mun pohjimmainen ongelma on että olen jäänyt kehityksestä jälkeen, vaikka olenkin 20v, en sitä ole vaan olen kai jotain 18v. mie olen ollut jo murrosiässä aikunen, mutta sitten kun äiti kuoli, taannuin. Lisäksi olen sillä tavalla pösilö, että en yksin selviä ennen kun mulle asiat opetetaan ja joku vielä kattoo että teen jotenkun miten sovittu. Olen omissa maailmoissani jos mua ei muut herättele tähän maailmaan välillä. Opiskelen amk ja Norjan yliopisto, mulla on koulunkäyntiavustaja ja vammaistuki jotain 180 euroa kuussa. en saa opintotukea, mutta asun nyt ihan velattomassa omassa talossa enkä saa mitään asumistukea enkä myöskään saisi sossusta mitään. Tuolla 180 eurolla pyrin ostaan ruuat itselleni ja koirilleni ja kissalle, koulumatkat ja ehkä kirjatkin. muut laskut hoitaa edunvalvoja jostain mun perinnöstä. Mutta luulen kyllä, että loukkaisin mun kuollutta sukua aika pahoin, jos niiden työllä hankkimat rahat tuhlaisin päähäni eli terapiaan. koska se ei ole varma sijotus mitenkään. Mie ikään kuin olen saanut elämääni kunnon sapuskat mutta järki jäänyt vähän vähemmälle.

Ei ole kyse siitä ettei mun perhe ja suku mua auttaisi sekä rahallisesti että muuten. Mutta olen päättänyt että selviän yksin, siitä on kyse. Mutta en ottanut huomioon että terppa lopettaa, enkä ees ole aatellut että se jotain maksaa. koska siitä pidin, aattelin että maksakoon joku. mutta tuo ajatus ei sitten toimikaan mahdollisen uuden kaa.

Ehkä siinä on iso ongelma ettei mun mieltä paina oikeastaan mikään jos joku ei osaa johdattaa mua kertoon asoita jotka painavat. Kun mun on hankala olla, olen vaan itsekseni ja kohta yritän itsemurhaa. Sitten kun teraputti on puhunut onkin löytynyt joku hankala asia mikä on ottanut päähän. lisäksi mun teraputti lukee mun kirjotukset tänne ja net-tukeenki. jo vuosia on mennyt niin, että se on tietänyt mun tunteet ennen kun terapia alkaa koska on lukenut täältä, sitten olemme vaan ikään kun jatkaneet kirjottamista mutta tehty se puhumalla. Ja mie en haluaisi nyt kelleen aivan uudelle kertoa kaikkea enkä saasta vieköön ees tietäsi mistä alottasin sen kaa.

Hei maanvaiva, pahoittelut jo nimimerkin valinnastasi.

Ihan ensiksi haluan sanoa, ettet kirjoituksesi perusteella vaikuta yhtään pösilöltä etkä jälkeenjääneeltä.

Toiseksi, otan osaa äitisi menettämisen vuoksi. Saitko silloin itkeä äitisi kuolemaa rauhassa ja saitko myös lohdutusta tai traumaterapiaa? Muistatko miltä sinusta silloin tuntui? Sanottiinko sinulle että reipas poika kyllä se siitä (toivottavasti ei)?

Koska kannan huolta omista lapsistani elämäntilanteeni takia, olen perehtynyt aika paljon läheisriippuvuuden problematiikkaan, johon olennaisena osana kuuluu tavalla tai toisella vanhemmuuden puuttuminen lapsena joko esim. alkoholismin vuoksi, niin miksei yhtä hyvin kuoleman vuoksi. Oletan terapeuttisi tietävän aiheesta.

Yritä jaksaa etsiä uusi terapeutti nykyisen terapeuttisi avulla. Mielellään joku, joka on erikoistunut tapauksiin, joilla on kaltaisesi historia. Et maininnut isästäsi mitään, joten olet ilmeisesti jäänyt aika paljon vaille omia vanhempia muutenkin.

Siteeraan Irene Kristerin kirjasta Haavoittunut vanhemmuus (kirja kertoo nimenomaan lapsuudesta johtuvista vaikeuksista, mutta vanhemmuuden näkökulmasta) seuraavan kappaleen:"Olen vuosien varrella nähnyt, mitä tapahtuu ihmisille, jotka määrätietoisesti hoitavat itseään. Se todella kannattaa. Olen sanonut joillekin, että ottakaa vaikka lainaa, jotta voitte hoitaa itseänne. Jotkut ottavat lainaa uutta autoa varten ja ajavat silla sitten muutaman vuoden. Me joudumme kulkemaan itsemme kanssa lopun elämäämme".

Mitä tulee otsikkoosi, siihenkin siteeraan Kristeriä: "Kysymys ei ole menneisyyteensä jäämisestä vaan siellä käymisestä. Siellä on tarpeellista käydä, mutta sinne ei enää kannata jäädä asumaan."

Eli mitä Kristeriin on uskominen, niin se että saisit kokemasi tuskat elettyä ja itkettyä turvallisen terapeutin kanssa uudelleen, voisi olla alku uuteen kasvuun aikuiseksi.

Jos sinulla on edunvalvoja joka valvoo SINUN etujasi, käytä ne rahat itseesi. Pliis. Olet niin nuori vielä ja täynnä mahdollisuuksia. Jos äitisi voisi olla mukana tässä keskustelussa, hän olisi kanssani samaa mieltä.

Hei taas!

Sinulla on ollut terapeuttisi kanssa hoitosuhde, mutta se päättyy. Taidat tuntea menettäväsi myös samalla läheisen ihmisen, johon olet voinut tukeutua.Kuten olet joutunut luopumaan jo monesta aiemmin. Haluaisit tulla toimeen yksin; Mietithän sitä, miten saat itsesi kulkemaan eteenpäin elämässäsi?

Tuo muutto omaan asuntoon tuo itsenäisyyttä, mitä olet ehkä kaivannut.Nyt sitten yrität pitää itsesi "hereillä" ja potkia itseäsi eteenpäin,. Yritä löytää elämääsi iloa. Aikamme on rajallinen,olethan sen jo saanut kokea, mutta kukaan menettämistäsi läheisistä ei toivoisi Sinun olevan surullinen, vaan haluasivat auttaa sinua elämään ainutkertaista elämääsi.

Olen tuon Boan kanssa aikalailla samaa mieltä, että kannattaisi satsata niitä rahoja kyllä itseesi ja hyvinvointiisi, jos sinulla on siihen kerran mahdollisuus.Surutyösi vie voimasi, tarvitset siihen tukea. Seuraava terapeutti voi hyvinkin olla mieleisesi ja pysyä auttamaan sinua eteenpäin.Hyvä, että sinusta pidetään huolta.

Voithan aina antaa terapeutin tutustua Sinuun ennen terapiaa, tarjoamalla aikaisempia potilastietoja tai näitä kirjoittamiasi asioita täällä tukinetissä, aivan kuten enenkin olet tehnyt. Pääasiahan olisi, että pääset tervehtymään, mikä se ongelma sitten onkaan kohdallasi.

🙂👍 tsemppiä sinulle opiskeluun t:kypsynyt🙂🌻

Kiitos paljon vastauksista, autatte paljonkin selvittämään tilannettani. olen nainen, siis. Kun äiti kuoli, ei kukaan todellakaan käskeny mun olla iso, ehkä siksi taannuinkin aika tavalla, kun sai olla juuri sitä mitä jaksoi, melkein vauva. Koska mun äiti sairasti päästänsä jo vuosia, niin olin silloin aikunen. Maanvaiva nimi on mun äitini antama, kun sille sitä aina välillä olin, en siitä nimestäni halua luopua, vaikka merkitys ei olekaan nyt sitä mitä se oli äidin antamana. isä kuoli kun olin 9v, siitä taas johtu äidin sairastuminen, ja vaikka mulla edunvalvoja en ole mikään sikarikas perijätär vaan ihan tavallisten suomalaisten työläisten omaisuuden perijä.

Siitähän mie tässä ehkä eniten aattelenkin, että olenko jo käynyt tarpeeksi paljon lapsuudessani tämän mun entisen teraputin kansa. Koetan saada kirjastosta tuon kirjan, ehkä löytysi vastaus onko jo tarpeeksi käsitelty lapsuuttani. Siihen pitäsi oikeastaan ekana löytää vastaus, koska jos olisin voisin ottaa uuden teraputin ja ollakin se ihminen vailla menneisyyttä. Että puhusin vaan nykysistä asioistani. Sitten ne asiat tuntuukin semmoisilta että mihin niihin tarvitsen teraputtia. Mistä muka sen kaa puhusin. Mulla on vaikeuksia paljonki elämässä, mutta ne näyttäsi olevan sellaisia, että voisin niistä puhua äitini tai isäni kaa ja edunvalvojan. Noin näyttäsi olevan.
Mutta sitten tulee hetki että olen tosi ahistunut ja aion just itteni tappaa, enkä osaa kelleen mitään sanoa. Sillon pitäisi kai olla terputti, koska silloin palaan menneisyyteni. Nyt näyttäsi olevan, että en olekaan käsittelyt tarpeeksi lapsuuttani. No milloin sitten olen?

Mie niin ootin kun yksin pääsen asuun etten koskaan mitään apua tulee keltään omaiseltani tarvitsemaan. Vaikka tavallaan oli ihan selkeesti sovittu että asun vielä vuoden ikään kun tuetussa asumisessa ja ne tukijat ovat mun adoptiovanhemmat. Mutta olin mielessäni aattellut, että näytän etten tarvihe kenenkään tukea. Nyt sitten tarvitsen.
Olen soitellut eri paikkoihin, kaikkiin on jonoja, noihin yhteiskunnan tukemiin. Nuorten psyk, polille pääsisin kai joka perjantai puhuun 45 min sairaanhoitajalle nyt heti mutta se kyllä vähän mietti että olisiko hänestä nyt paljon apua. Olisiko sanokaa se te? Sekin kyllä ehotti että antasin vanhempien ja vanhan teraputin hakea mule sopivan terapiamuoto ja antaisin maksujen mennä kuten aikaisemmin, etten ees tietäsi meneekö maksut mun perinnöstä vai vanhemmilta. Ettei tulisi tunnetta, että sijotan väärten toisten työllä hankkimaa omaisuutta, jos musta ei tulekaan mitään.

Mie suren mun teraputin lähtemistä ikään kun se kuoli, enkä voi ees sen haudalla käydä. kenenkään ihmiseen ei pitäsi noin kiintyä. Mun pitäsi ottaa itseäni niskasta kiinni, käydä sen luona vielä tämä kuukausi mitä voisin, sopia että voisin sille ees joulukortin lähettää. Mutta inhoan sitä niin paljon etten saata mennä. sanosin sille jotain mitä en ikinä saisi anteeksi.

Hei! Anteeksi - en tajua, mistä kummasta sain päähäni, että olisit miespuolinen!

Joka tapauksessa, osuit nyt itse asian ytimeen, jouduit olemaan aikuinen liian aikaisin ja ilmeisesti pitämään huolta välillä myös omasta äidistäsi. Käsittääkseni ydin "oletko käynyt riittävästi lapsuudessasi" on se, että oletko pystynyt käymään sen tuskan läpi niin, että saat palautettua itsesi siihen lapsen olotilaan ja samalla sulla on siinä turvallinen teraputti joka sinua osaa lohduttaa ja ottaa ne sun tunteet vastaan joita silloin aikoinaan ei ollut kukaan vastaanottamassa.

"Ettei tulisi tunnetta, että sijotan väärten toisten työllä hankkimaa omaisuutta, jos musta ei tulekaan mitään." Voi lapsikulta, parempaa sijoitusta et voisi tehdä. Olen naimisissa miehen kanssa, jonka olisi pitänyt tällainen sijoitus tehdä aikoinaan - vaan kun ei tehnyt niin nyt sitten etsitään kissojen ja koirien kanssa oikeanlaista terapiaa. Nyt vuosikymmenien jälkeen kaikki ongelmat ovat pompsahtaneet kertaheitolla pintaan ja siinä vasta setvimistä onkin. Miehelläni oli myös päästänsä sairas äiti.

Eli hommaa vaan paras mahdollinen teraputti minkä rahoillasi saat - ei pelkkä kuuntelijaa ja ymmärtäjä riitä, vaikka tarpeen varmasti sekin.

Lopuksi vielä, on ihan oikein surra kun joutuu luopumaan rakkaasta ihmisestä. Teraputtisi kyllä ymmärtää että olet vihainen ja tiedät itsekin, ettei hän pahuuttaan lähde, vaan hänellä on myös oma elämänsä ja mahdollisesti omia lapsia jne. Saat itsellesikin paremman olon, kun käyt reilusti hyvästelemässä ja toivotat hyvää jatkoa.

Pidän peukkuja sinulle, että asiat nytkähtävät eteenpäin! Odotan jännityksellä seuraavaa viestiäsi!

Hei!

Et ole saanut tai voinut käsitellä "vihaasi"lapsuudessa, kun olet tullut "hylätyksi" vanhempiesi sairauden ja kuoleman vuoksi niin nuorena. Vihan tunteen käsitteleminen ja oikeiden menetelmien oppiminen ovat jääneet. Sisimpääsi on patoutunut paljon negatiivisia tunteita ja tuntuu, kuin et osaisi päästää niitä ulos. Pelkäät esim , että sanot terapeutille jotain, mitä sitten tulet katumaan.

Terapeutin vastaanotto on kuitenkin turvallinen ympäristö Sinulle avautua ja antaa tulla ulos paha olosi. Se, että olet nyt terapeutillesi vihainen voisi auttaa käsittelemään noita aikaisempiakin patoutumia. Tuossa näkisin Sinulla todella hyvän mahdollisuuden oppia käsittelemään "vihaasi". Kun vain uskaltaudut menemään terapiaan. Yritäthän oman etusi vuoksi.

Tuossa tuo "viha"voi olla myös jokin muukin tunne, joita ihmiset kokevat normaalisti menettäessään jonkin Heille tärkeän ihmisen.🙂👍kypsynyt

Hei - täysin samaa mieltä kypsyneen kanssa 🙂 Se, miten ne padot sinusta saa purkautumaan, vaatiikin varmaan rautaista ammattitaitoa terapeutilta sekä paljon aikaa.
Selvästi huokuu myös läpi, että pelkäät pahoittavasi muiden mielen. Ilmeisestti olet joutunut aina olemaan jotenkin varuillasi - siis et ole voinut päästellä vihaa tai muutakaan ulos silloin kuin olisi ollut tarvetta, aivan kuten kypsynyt tuossa sanoi.

Voi kunpa tänne kirjoittaisi joku, joka olisi kokenut näistä kokemuksista vapautumisen terapiassa. Vointeja teille molemmille!

Kiitos taas vastauksista. olen tänään käynyt vanhalla terpalla ja tämä oli kyllä oikea ratkasu että pidin pari kertaa taukoa. Nyt osasin käyttäytyä sillätavalla etten rahjähnyt. Puhuimme hieman miltä musta tuntuu, että sitä inhoon ja melkein toivosin että olisi vaikka kuollut, että olisi ees hauta missä käydä. Kymmeniä kertoja pyysin anteeksi tuota tunnetta,. Mutta se on vaan tosiasia, että sen pitää muuttaa ja vielä mulla on monta kertaa aikaa käydä puhumassa tästä tunteesta. tai tämä kuukausi on aikaa, sitten se lähtee mutta voin sille kortteja lähetellä ettei kokonaan erota.

Lisäksi selvisi, että mulla on Kelan myöntämää terapiaa yksi kerta viikko vielä yksi vuosi jäljellä. Aimoastaan sen toisen kerran joutuu mie tai joku muu maksaan. sen selvitän edunvalvojan tai vanhempieni kaa, eikä se kuulemma ole mikään ongelma. Uuden teraputin ettii tämä vanha ja olemme viimisen viikon kaikki kolme yhdessä, niin ei ole niin vaikiaa olla uuden kaa.

Mun lapsuuden juttu käsittelyssä on vielä sekin hankalaa kun en oikeastaan kotona puhu äidistäni juuri ollenkaan, ainoastaan terapiassa. siellä puhun äidistäni tosi ilkeästi välillä,. Kotona on uusi äiti, asia on kyllä vaikea selittää. Mutta pääpointti on se että kun puhun äidistäni, niin samalla hetkellä inhoan aika tavalla uutta äitiänikin. Menee roolit sekaisin, enkä erota kuka on kuollut, kuka elävä äiti. Ikään kun tarvitsen ulkopuolisen apua jotta tajuaisin kenestä nyt puhun ja että kun terapiahetki on ohi ja palaan kotiin ja siellä on elävä äiti vastassa, niin se ei ole se äiti kenet juuri terapiassa haukuin. Niin kun tarvisin apua jotta osaisin nauttia tästä elävästä äidistäni. isästä ei ole sellaista vaikeutta koska en hirveästi muista ekaa isääni ja ne mitkä muistan on hyviä muistoja.

Ei oikein mitään selvää tuo juttuni. Elin hetken tunteesa että ei enää tarviihe muistaa koko kuollutta äitiä ollenkaan , ettei sitä ole ollut olemassakaan. en siihen ole kyllä mitenkään valmis. Haluan että mulla on ollut tuo toinenkin äiti, haluan kai ainoa sanoa, että mun eka äiti on kuollut, toka äiti elää. tuossa on mun syy miksi jatkan vielä terapiaa uuden teraputin kanssa.

Hei !
🙂🌻 Kiva kuulla, että Sinullakin asiat vähän ovat korjaantuneet. Sait voimia mennä terapiaan takaisin ja kuulit sitten noista järjestelyistäkin sitten.

Minulla tuli sellainen mieleen, että voisitko nimetä nämä äitisi vaikka etunimi-äiti. Sillätavoin ainakin tietäisit ja muutkin (terapeutti, nykyinen äitisi ym.) tietäisivät ketä äitiä aina takoitat puhuessasi. Meillä on käytetty noiden lasten sukulaisten kanssa välillä sellaista menetelmää, kun ollaan "uusioperhe" isiä, mummuja ja vaareja ym.sukulaisia kun on moneen lähtöön.

Ilonpilkahduksia toivon Sinunkin elämääsi 🙂🌻kypsynyt

Tänään mulla oli viimine terppakäynti, perjantaina on vanha ja uusi yhdessä. aamulla puhuttiin melkein kaksi tuntia ja mie aattelin ettei tämä niin vaikiaa ollutkaan. kun panin sen oven kiinni niin aivan kun musta olisi loppunut pattereista virta, en mitään jaksanut. Menin kotiin ja kysyin voinko tulla nukkumaan vanhempien luokse, sitten sain jonkun pillerin ja nukuin jonkun tunnin. Mutta sitten heräsin ja sen jälkeen olen vaan itkenyt, enemmän varmaan kun äiti kuoli.vaikka olen uudenkin pillerin saanut ei lopu itku eikä pysty nukkuun, kohta kai sitä joutuu sairaalaan kun ei jaksa enää itkeä. Jotensakin musta täysin väärin että kun löydän ihmisen kenen kaa on hyvä olla se joko kuolee tai muuten lähtee pois mun elämästä.

En mie halua uutta terapiaa, toista kertaa en halua tätä kokea, jos ees tästä selviän hengissä.

Mun yöllinen tekstini ei varmaha ole mitenkään julkasukelponen, olin väsynyt ja eikä lääke varmaan mitään auttanut. oli vain käytävä tuo juttu läpi koska se oli väistämätön tapahtuma. Mutta en ole ennen eronnut elävästä ihmisestä, mulla on ollut hyvin vähän ihmissuhteita. En osannut asiallisesti aikusmaisesta suhtautua mitä sitten taas hävetä.

Mulle tapahtuu selvä taantuminen aina kun jotain muka järisyttävää tapahtuu vaikka se ei ulkopuolisen mielestä ole mitään kauhiaa. Jos mun elämä olisi jokapäivä samaa, en ees tarvisi enää terapiaa. Mutta kun reagoin lapsellisesti, niin tarvitsen kai terppaa vielä vuosia jotta musta joskus tulisi aikunen.

Hei pitkästä aikaa!

Eihän sinun sitä pidä hävetä, että olet tunteellinen ihminen. Kyllä me "aikuisetkin" itkemme, kun on paha mieli menetyksien johdosta. Itke vain, se on ainakin minusta parempi tapa, kuin kovettaa itsensä maailman murheilta.

Kärsimyksesi , olkoon se mistä syystä milloinkin johtuvaa, tuntuu niin epäreilulta.Mutta sen tarvitset kasvaaksesi ihmisenä. Pikkuhiljaa noiden tapahtumien johdosta tulet lopulta saamaan varmuuden selviämisestäsi. Olethan kuullut sanonnat:"Mitä kovemmat kärsimykset, sen kirkkaampi kruunu" tai "Meille ei anneta sen enempää kärsimystä, kuin kestämme"

Jos aina pystyisi ajattelemaan asiat "järkevästi" ilman noita suuria tunteita, niin eihän noita ongelmia varmaan olisikaan niin paljon. Mutta ei ole helppoa päästä noista "tunteista"eroon.Silloinhan ei pystyisi nauttimaan siitä onnistumisen tunteestakaan, joka lopulta tulee myös Sinun kohdallesi.Saat nähdä, kun vain sitkeästi taivallat eteenpäin.

Tuossa muutoksessa on myös oleva mahdollisuus kasvuun, jos vain mietit kohdallasi, mikä se voisi olla ja alat kulkea sitten valitsemaasi tietä eteenpäin.En osaa sanoa, kauanko siihen menee.Itselläni se muutos tapahtui tuossa kolmenkympin vaiheilla, kun sain tarpeeksi tuota "kasvukipua" kärsiä ja otin oman elämäni omiin hyppysiin.Kaikki on mennyt paremmin sen jälkeen ja aina kun jokin "ongelma" tulee vastaani, tiedän selvittäväni sen jokin päivä, niinkauan kuin luoja suo.

jaksamista toivon Sinulle ja "halaus "kaupanpäälle 🙂👍 t: kypsynyt🙂🌻