Hei Usvamenninkäinen!

Me olemme miehen kanssa käyneet läpi lapsettomuustutkimuksia ja hoitoja nyt viitisen kuukautta. Perustutkimukset eivät ole niin fyysisesti niin kauheita, vaikka stressaavatkin ja juoksemista, odottelua ja spekuloitnia on vähän väliä.

Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu, itse kun sain kuulla kärsiväni lapsettomuudesta (meillä vika kylläkin minussa, pcos), ei lähipiiristä tai ystäväpiiristä löytynyt ainuttakaan, kenellä olisi kokemusta asiasta tai aiheesta voisi edes keskustella. Kukaan ei tiennyt, miltä minusta/meistä tuntuu. Netin keskustelupalstat osaltaan ehkä ajoittain auttavat, mutta käytännössä vertaistukea on hankala etsiä. Itse olen saanut ajatukseni kasaan pitämällä blogia, jossa setvin lapsettomuuden aiheuttamia tunteita ja ajatuksia.

Vaikak koeputkihedelmöityshoidot ovatkin itselle täyisin vieras maailma, voin uskoa, miten hankalaa kyseistä aihetta on käsitellä. Meillä menossa clomifem kuuri, jonka sivuvaikutukset ovat omalla kohdalla melko häiritseviä.
Kestettävä se kuitenkin on, mikäli haluaa edes mahdollisuuden raskautua.

Tämän kaiken lisäksi ne tunteet, kun ystävät jakavat facebookissa yms. ultraäänikuvia tulevasta pienokaisestaan, jaetaan kuvia vastasyntyneistä, hehkutetaan vauvaonnea. Näiden asioiden johdosta olen itse pari kertaa itkenyt itseni uneen. Tämä aiheuttaa itsessä syyllisyyden tunnetta ja häpeää. Miksi ei voi iloita ystävien puolesta aidosti, miksi on niin heikko? Mihin se oma optimistisuus on hävinnyt. Stressi ja alitajuinen vetäytyminen tilanteista, joissa on vauvoja ja vauva onnea, alakuloisuus ja hoidot kieltämättä vaikuttavat arkeen ja iysetuntoon. Itse koen välillä vahvaa epäonnistumisen ja rikkinäisyyden tunnetta. Tuntuu, kuin olisin pettänyt mieheni. ja itseni.

Lapsettomuus on iso, arka ja henkilökohtainen asia, jokainen käsittelee asiaa omalla tavallaan, mutta fakta on se, että tuki tällaisissa asioissa on korvaamaton. Tärkeintä on, että tiedät, että et ole yksin näiden asioiden kanssa.
Lapsettomuus on yllättävän yleistä.

Kävimme vaimon kanssa IVF hoidossa ja raskaus onnistui toisella alkionsiirrolla. Lapsettomuudessa pahinta on epätietoisuus tulevasta. Kärsiikö, toivooko ja maksaako turhaan. Ja miettiä mitä on vielä valmis tekemään raskauden eteen. Jos etukäteen tietäisi, että tulee onnistumaan olisi valmis hyvillä mielin käymään sen kaiken läpi. Tuntuu pahalta, että ei pysty nauttimaan sellaisesta mistä kuuluisi voida iloita. Kun on tullut raskaaksi alkaa kova pelko raskauden jatkumisesta. Sitten kun on terve vauva, alkaa vähitellen ymmärtää, ettei ole enää lapseton. Se mielikuva istuu yllättävän sitkeässä.

Siitä pitäisi päästä eroon, että miettii kummasta lapsettomuus johtuu ja kenen syytä se on. Lapsen saanti ei tavallisestikaan mene tasan. Tavanomaisessakin raskaudessa miehen tarvitse kuin ruikkasta, jos sen niin haluaa nähdä. Tärkeää olisi, että puolisot pystyisivät tukemaan toisiaan. Molemmat puolisot kärsivät tilanteesta omalla tavallaan ja tätä tuskaa olisi hyvä pystyä jakamaan. Rankinta lapsettomuudessa ja IVF:ssä on se henkinen puoli. Hormonihoidon oireet ovat raskaita mutta ohimeneviä.

Kerroimme joillekin sukulaisille ja kavereille lapsettomuushoidoista mikä yleensä helpotti selvästi tilannetta. Asiaan osattiin suhtautua hyvin ja sai tukea ja sai ymmärrystä kun oli vaikea iloita toisten vauvauutisista.

Kiitos vastauksista ja onnea teille pikkuisesta Beren. Ihanaa huomata että kerrankin oikeasti koko sydämestäni tarkoitan onnitellessani 🙂. Oletteko Marikata yksityisellä vai julkisella?

Meillä perusutkimukset onneksi meni sinällään helposti, että verikokeilla ja muutamilla sisätutkimuksilla ollaan selvitty. Eivät edes munajohtimia alkaneet huuhtomaan (mitälie olikaan tutkimuksen nimi, kuulemma sattuu melkoisesti), kun ei inseminaatiota kannata yrittää. Se kuitenkin ärsyttää vähän, että kaikkia verikokeita ja spermanäytettä ei voitu ottaa kerralla, kun ne kuulemma täytyy kaikki ottaa kuitenkin ja aina täytyy odottaa kuukausi tai kaksi tulosten kanssa ennen kun mennään testaamaan lisää. Mutta onneksi ei olla neulakammosia kumpikaan ja onpahan ollut aikaa pudottaa vähän painoa ja saada epilepsialääkitykseni laskettua minimiin.

Mullakin on välillä todella syyllinen olo, kun en osaa iloita toisten vauvauutisista koko sydämellä tai pelkään näyttäväni tylyltä kun en mene hössöttämään kavereiden vauvoja. Varsinkin kun kaikki tietävät että olen lapsirakas ja tehnyt töitäkin lasten parissa vuosia. Teen myös paljon käsiöitä ja aina kun tuttavapiiriin on tulossa vauvoja tai joulun alla, saan ison tilauksen neuletöitä. Pikkutöitä on ihana tehdä kun saa käyttää suloisia värejä ja valmista tulee nopeasti, mutta erityisesti vauvanneuleita tulee usein väsättyä itku kurkussa ja lisäsuru tulee kun näen haalarin tai myssyn pikkusen päällä seuraavassa facepäivityksessä. Pieniä asioita, mutta kuitenkin kirpaisee. Enkä kehtaa kieltäytyä, kaikille on jo vuosia ollut itsestäänselvyys että minulta tulee neulomuksia joululahjaksi.

Lapsettomuus on yllättävän yleistä, mutta todella vaijettua valitettavasti. Me asumme pohjoisessa, pienellä paikkakunnalla ja täällä erityisesti kaikki poikkeava on hävettävää ja piilotettava. Ainoa paikka mistä olen kuullut saavan hyvää vertaistukea, on simpukka. Se on kuitenkin maksullinen ja jotenkin tuntuu, että jos maksan maksu olemme oikeasti lapsettomia. Typerää, tiedän, mutta ehkä en ole hyväksynyt asiaa vielä kokonaan. En ole halunnut kauheasti lähipiirille asiasta kertoa, koska en halua kyselyitä. Äitini tietää ja miehen vanhemmat. Olen sanunut ettei äidille puhu eteenpäin koska en jaksa kyselyitä. Olin kertomassa yhdelle ystävälleni, mutta hän alkoi puhumaan lapsettomuushoidoista niin negatiiviseen sävyyn, että jätinpäs sitten mainitsematta.

Taisin valita sanani vähän huonosti, pahoittelen Beren. En tarkoita vähätellä miehen roolia hoidoissa tai ylipäätään raskaudessa. Olen itse yksinhuoltajan lapsi ja ensimmäinen parisuhteeni oli väkivaltainen joten miehen tai isän rooli suhteessa ja perheessä on sinäänsä vielä opettelun alla. En myöskään syytä miestäni, oikeastaanhan tässä tilanteessa onnistumisprosentin pitäisi olla parempi kuin monessa muussa, ainakin näin olin ymmärtävinäni lääkärin puheista. Lähinnä kai pelottaa hoidot, niiden sivuvaikutukset ja kivuliaisuus. Pelkään myös epäonnistumisen mukanaan tuomaa uutta kierrosta ja pettymystä. Ehkä eniten kaipaisin mieheltäni tukea, hän jättää minut aika yksin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Välillä tuntuu, ettei hän ole yhtä täysillä mukana tässä, hän nimittäin valittaa valtavasti aina kun pitäisi mennä antamaan siittiöitä. Ehkä silloin ilmenee hänen oma ahdistuksensa tai ehkä häntä hävettää, en tiedä ja hän sanoo vain sen minkä luulee minun haluavan kuulla jotta lopettaisin aiheesta puhumisen. Kuitenkin hän on se, joka alunperin hoitoihin halusi. Järjesti ensimmäisen ajan ja soittelee aina lääkärien perään, joten kaipa hän on tosissaan mukana. On tosin käynyt mielessä, että tiesiköhän hän ongelmasta jo etukäteen, en ole kehdannut kysyä ja ei sillä tässä vaiheessa enää ole väliä. Olisi vain säästänyt minua pettymyksiltä ennen kun hoitoihin asti päästiin, silloin kun jokaisten menkkojen alkaessa pääsi itku. Enää en jaksa juurikaan pettyä, säästän pettymiset siihen jos ensimmäinen hoitokerta ei onnistu.

Hei,

Meillä lapsettomuushoidot jossain vaiheessa - meidän lääkäri on niin kiitollisen ihana, ettei kerro seuraavia vaiheita. Tähänmennessä on tehty tavalliset tutkimukset molemmille ja minulle lisäksi kohdun röntgenet ja MRI sekä kohdun tähystys, jolla varmistui adenomyoosi. Adenomyoosia hoidetaan nyt Zoladex-pistoksilla 3kk. Nyt on tuota hoitoa lähes 2kk takana. Lääkärin varoitteluista huolimatta oloni on ollut hyvä - ainoastaan kuumat aallot ja hurja nälkä ovat vaivaneet, joten ilolla otan vastaan tämän, jos se mahdollistaa tulevaisuudessa raskauden. Syyskuussa mennään takaisin kuulemaan mitä näiden hoitojen jälkeen tapahtuu. Itselleni on helpompaa,kun en tiedä. En voi googlailla, tai sillä ei ole väliä ja se on turhaa. En huoli tulevasta vaan voin keskittyä paremmin tähän hetkeen, tähän hoidon vaiheeseen ja pitää pääni kasassa. Lääkäri kertoo ajallaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Useimmiten kommentoin "millos teille?"- kysyjille, että ei ole ajankohtaista tai en tiedä. En koe velvollisuudekseni selittää lapsettomuutta, lapsihaaveita, unelmia ja toiveita ihan jokaiselle. Joillekin hyville ystäville olen kertonut sekä haaveista että hoidoista. Mutta vain niille, joiden tiedän suhtautuvan asiaan realistisestisen järkevästi eikä mentaliteetilla "voi ei, onko teillä vaikeaa?!?!?". En jaksa ruveta lohduttamaan ketään siksi, että meillä ei homma mene ihan niin kuin elokuvissa. Kipu, jota tunnen ystäväpiirin vauvoista on infernaalinen. Tunteet pinnassa ja se ei ole sitä, ettenkö olisi onnellinen heidän puolestaan. Ei heidän perheenlisäyksensä ole minulta pois. Se vain muistuttaa erittäin konkreettisella tavalla siitä, mitä minun on vaikea saada ja mikä toisille tupsahtaa kuin itsestään. Olen joutunut muutaman kerran sopertamaan sanan lapsettomuus, koska tilanne on ollut yksinkertaisesti niin outo. Sen avulla olen saanut ymmärrystä tunnekuohuilleni ja surulleni, joka on ollut näkyvää vaikka ilo olisi ollut normaalimpi reaktio. Rehellisyys ja avoimuus on ainakin miun kohdallani toiminut parhaiten, joskin tarpeellinen määrä itsesuojelua on myös hyvä muistaa. En esittele itseäni "sinä lapsettomana", mutta puhun siitä paljon avoimemmin kuin olisin uskonut aikaisemmin. Ja se helpottaa. Häpeä, epäonnistuminen tai syyllisyys ovat minun asialle antamiani leimoja - läheiset eivät ole noita leimoja minuun lyöneet. Päinvastoin olen saanut osakseni ymmärrystä ja empatiaa, rakkautta, välittämistä ja tarinoita myös toisten vaikeuksista.

Itse olin varsin epäileväinen koko vauva-asian kanssa hyvin pitkään. En ollut lainkaan varma haluanko ikinä lapsia. Perussairauteni takia en ollut varma uskallanko yrittää raskautta: raskauden mahdolliset vaikutukset sairauteen ja sairauden mahdolliset vaikutukset sikiöön, lääkityksen vaikutukset sikiöön...olin pelosta jäykkänä pelkästä ajatuksesta. Olen työstänyt asiaa pitkään ja jutellut monen ihmisen ja asiantuntijan kanssa. Riskiraskaus mahdollinen raskauteni tulee olemaan, mutta siihen on olemassa keinot, jolla sitä myös valvotaan ja seurataan. Todennäköisyys siihen, että raskaus menee hyvin ja lapsi on terve on huomattavasti suurempi kuin se, että jotain menee pieleen. Nyt, mitä pidemmälle prosessissa pääsen, sitä tärkeämmäksi se on muodostunut. Haluan meille pienen. Haluan olla jonkun äiti. Haluan, että voimme yhdessä jakaa vanhemmuuden. Tiedostan myös, että oma tarpeeni olla äiti on varsin itsekäs lähtökohta. Toisaalta, en usko olevani sen huonompi äiti, vaikka motiivini onkin se, että haluan nauraa yhdessä pienen kanssa tai pienelle tai ihmetellä maailmaa samassa tahdissa kuin pieni ihminen sitä oppii ymmärtämään. Luulen, että itselleni olisi varsin kova isku, mikäli nyt kävisi ilmi, että raskaus ei onnistu. Toisaalta olen realisti - en halua roikkua hoidoissa tolkuttoman kauaa. Vuosien löysässä hirressä roikkuminen ei sovi minulle. Roikun hetken. Haluan katsoa tämän kortin. Mutta mikäli ei rupea melko nopeasti jotain tapahtumaan, niin sitten haluan siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Suruun. Haluan surra sen surun pois. Rakentaa elämää ihan toiseen suuntaan. Mutta nyt elän vielä siinä unelmassa, että meille tulee vauva, hoitojen kautta joskus, ei niin kovin pitkän ajan päästä.