Hei,
Olisiko ketään joka haluaisi keskustella oman kokemuksensa perusteella lapsettomuuden aiheuttamasta/vasta pahasta olosta? Luulin tämän aiheen jo sisässäni käsitelleeni ja hyllyttäneeni, kunnes tänä viikonloppuna mieheni sai minut täysin pois tolaltani tökkäisemällä aihetta kesken riitamme. Hänen kommenttinsa ”hyvähän sinun on kun sinulla ei ole lapsia” iski täysin vyön alle. Ensiksikin siksi, että olen koko pienen ikäni huolehtinut ja hoivannut TOISTEN lapsia… eli lapsettomuudesta huolimatta parisuhteissa harteillani on aina ollut tavalla tai toisella kumppanini lapsia. Toisekseen tässä parisuhteessa lapsettomuus on ollut hyvin pitkälti mieheni valinta. Hänen mielestään kun ei koskaan ollut oikea aika, ja nyt minun fysiologinen oikea aikani on kulunut lähes umpeen. Noh, tällä hetkellä parisuhteenikin aika tuntuu kuluvan umpeen. Mutta arvottomuuden tunne siitä, etten ole mitään muuta kuin typerä itseni ei siitä huolimatta häivy. Minulla ei ole itseni jatketta josta ylpeillä. Minulla ei ole ympärilläni niitä, jotka laittavat kädet kaulalleni. Tai jotka antaisivat uutta pontta kun elämä potkii päähän. Tai joiden kanssa voisi nauttia elämän pienistä iloista ja hullutella. Niitä jotka tulisivat uskoutumaan huolineen. En ole äiti, joten en ole mitään, en ole kukaan.
Kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla ivallisen kommentin ”kyllä sinäkin sitten kun sinulla on omia lapsia tiedät”… Tai kuten eräs ystäväksi siihen saakka kutsumani, kun olin lähettänyt hänelle lahjan ”kyllä huomaa, ettei sinulla ole omia lapsia, ensiksikin koko on aivan liian suuri, ja toisekseen ei lapsiperheessä sitä enää edes löydy tavaroiden seasta kun poika tulee siihen ikään”. Joten onneksi olkoon vaan, kun olet nyt sitten päässyt siihen sivaltelijoiden joukkoon sinäkin. Minä olen vain niin kurkkuani myöten täynnä perheellisten iskuja, aivan kuin he olisivat tehneet jonkun urotyön, josta heille ilman muuta kuuluu mitali jollei useampi, vain siksi, että he ovat voineet toteuttaa elämässään meidän jokaisen haaveen, eli ovat SAANEET lapsia. Ei tietenkään ole heidän vikansa, että olen aina valinnut väärän kumppanin itselleni, johon en ole voinut luottaa. Mutta olkoonkin niin, ettei ole sama asia pitää huolta toisten lapsista, mutta olen niitä minäkin paimentanut ehkä enemmän kuin moni joka saa ensimmäisen oman lapsensa. Joten en nyt aivan idiootti ole lasten ymmärtämisen suhteen. Mutta eihän kyse olekaan siitä, vaan on aina niin kiva näpäyttää, että lällällää minullapas onkin jotain mitä sinulla ei ole aivan kuten hiekkakentän laidalla konsanaan. Ja kuinka totta se onkaan, sillä en koskaan naisena tunne olevani mitään, koska en ole äiti.
Joten olisiko ketään juttuseuraksi joka kipuilee samojen asioiden kanssa?
Hei Jokujossakin!
Minä kuulun niihin onnellisiin, joilla on lapsia. Tiedän kuitenkin, ettei asia ole itsestäänselvyys. Tällä hetkellä varsin omakohtaisesti, jos niin voi sanoa, kun tyttäreni on lapsettomuushoidoissa.
Asia tuntuu kovin kovin kipeältä myös minusta, mukanaeläjästä. Avuttomuuden tunne on musertava, kun en voi millään tavoin auttaa.
Tiedän, että hänestä tulisi hyvä äiti, ehkä vielä tuleekin. Hänen kohdallaan hoidot ovat vasta aluillaan, eikä biologinen kello vielä tikitä aivan korvan juuressa. Tuntuu kuitenkin, että jatkuva toivominen ja pettyminen vievät kaiken aikaa voimia ja masennus ja ahdistus näkyvät kilometrin päähän.
Myös hän on kertonut ihmisten ajattelemattomista huomautuksista ja kuinka sellaiset voivat satuttaa.Joskus pelkään kuinka hän jaksaa lapsettomuuden uhan ja muiden vaikeuksiensa kanssa eteenpäin elämässään. Olen ehdottanut tukiryhmiä, terapiaa ja tällaisia keskustelupalstoja, joilla saa tukea "omiltaan". Hän sanoo miehensä ja ystäviensä olevan hänen tukiryhmänsä. Silti huolettaa...
Kuinka itse olet selvinnyt vaikeista ajoista? Mikä auttaa eteenpäin?
Voimia sinulle ja kiitos tämän viestiketjun aloittamisesta.
Hei.
Tiedän jollakin tavalla, miltä sinusta tuntuu.Olen itsekin lapseton ja haluaisin lapsia. Olen kuitenkin myös miehetön, mikä vaikeuttaa asiaa. Minulla on myös sairaus, joka vaikeuttaa lasten saantia, joten en voi olla ikinä varma, että tulenko saamaan tilaisuutta saada lapsia. Olen kuullut myös kommentteja: "eihän sillä voi olla raskasta, koska eihän sillä ole lapsiakaan". Samoin minua suututtaa vanhemmat, jotka eivät osaa arvostaa omia lapsiaan, jotka ovat saaneet. Minunkin korviini on juuttuneet "ystäväni" sanat: "kyllähän sinä saat lapsia kun vain tilaat spermapurkin, niin se on siinä".
Muista, että sinun oma ihmisarvosi ei perustu sille, onko sinulla lapsia vai ei, vaikka muut joskus niin antavatkin ymmärtää. Sinä olet arvokas ihan omana yksilönä omana itsenä ilman lapsiakin. Kommentit varmasti jäävät vaivaamaan, mutta yritä ne kuitenkin jättää omaan arvoonsa, koska kukaan muu ei voi tietää sinun omaa tilannettasi ja omia taitojasi kuin sinä itse.
Kiitti vastauksistanne Lasikupu ja Misery. Kiva että löytyy muitakin, jotka tietävät tuskan 🙂 Tai siis eihän se ole kiva, että muut kärsivät samasta jutusta, mutta on kiva saada vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia aiheesta.
Minun täytyy sanoa, että en voi ymmärtää, ettei edes mieheni, niin paljon kuin hän on nähnyt minun kärsivän asiasta, ole vielä oppinut, kuinka kipeää tämä tekee.
Kun olin aikuistumisen kynnyksellä, ajattelin aina, etten menisi koskaan naimisiin tahi hankkisi lapsia. Koin olevani aivan liian tasapainoton siihen. Jotenkin se ajatus ehkä jäi takaraivoon, sillä vuosiin ja jopa vuosikymmeniin en haikaillut toden teolla omia lapsia. Parisuhteeni eivät olleet onnellisia, ja toisaalta elin (osittain tietoisesti) aina huusholleissa joissa oli muita lapsia, sillä sekin auttoi lapsi-ikävään. Vasta nykyisen mieheni kanssa, kun olen ollut korviani myöten rakastunut, olen kokenut mitä on vauvakuume, vaikkakin olen yrittänyt pitää sitä loitolla... Minun piti lopulta painia kaksi vuotta sen ajatuksen kanssa, ettei minusta koskaan tule äitiä, ennen kuin sisimpäni alkoi hiukan rauhoittua.
Niihin aikoihin työmatkani varrella oli lastentarha ja ala-aste. Katsoin katkeruudella ja kateudella, kuinka vanhemmat toivat ja hakivat kullanmurujaan. Mietin, mikä minussa on vikana, etten ole pystynyt elämässäni tekemään jotain niin luonnollista kuin lapset. Mikä noissa vanhemmissa on parempaa, että he ovat siihen pystyneet. Kieltäydyin aina ajatuksesta, että tekisin lapsen vain itsekkäistä syistä. Tiedän, että on naisia, jotka lapsentuskassaan viis veisaavat onko lapsella isää. Tyyliin lapsi keinolla millä hyvänsä ja hintaan mihin tahansa. Mutta ajatus oli minusta liian itsekäs. Toisin kuin sinulla Misery, minulla oli miessuhteita, joissa olisin sitä voinut yrittää. En kuitenkaan kokenut, että se olisi lapsen elämän kunnioittamista.
Mieheni on lykännyt päätöstä yhteisten lasten hankkimisesta vuosikausia, koskaan hänen mielestään ei ollut oikea aika. Toki omalta puoleltanikin tiesin, että työni vei kaiken energiani monen vuoden ajan, ja tiesin, että jos haluaisin lapsia, en siihen moisella tahdilla pystyisi. Minun oli työ ja tuska huolehtia itsestäni ja miehestänikin. Ottikin päähän, kun joku päivä yksi työkaveri kysyi, enkö koskaan halunnut lapsia... tosin hän ei ollut läheinen työkaveri, joten hän ei nähnyt millaisia työpäiviä tein, eikä voinut siten ymmärtää, ettei aikatauluuni ja energiapankkiini mahtunut lasta. Ja aikanaan jouduimme tekemään abortin, koska meillä ei yksinkertaisesti ollut taloudellisia mahdollisuuksia pitää lasta. Hädin tuskin pystyimme elättämään itsemme pienillä tuloillamme. Kumma kyllä abortin tekeminen ei minua ole koskaan kaduttanut. Miehelleni se oli kovempi pala, ja on edelleenkin. Hän koki joutuvansa tekemään minulle suurta vääryyttä.
Mutta kun Lasikupu kysyit, miten olen selvinnyt... tiukkaa välillä tekee. Esimerkiksi kun yksi pitkäaikainen ystäväni sai ensimmäisen lapsensa, hän kirjoitti minulle pitkän kirjeen ylistäen äidiksi tulemisen riemua. Tunsin suunnatonta tuskaa, yleensä pystyn laittamaan omat ongelmani sivuun, ja nauttimaan toisten ilosta. Silloin en kerta kaikkiaan siihen pystynyt. Häpesin itsekeskeisyyttäni, mutta en voinut sille mitään, sillä aloin silloin jo aavistella, että minulla ei ehkä koskaan tulisi olemaan omia lapsia.
Toinen juttu, mihin olen törmännyt; joihinkin lapsiin olen yrittänyt pitää yhteyttä korvatakseni hiukan sitä suurta aukkoa elämässäni, etten voi seurata läheltä pienen ihmisen kasvua omaan elämäänsä. Vanhemmat ovat olleet niin kateellisia, että ovat tehneet sen sitten käytännössä mahdottomaksi. Näin jouduin katkaisemaan välini joihinkin lapsiin, joiden kanssa olin elänyt vuosia ja tietenkin kiintynyt syvästi. Se on ollut tuskaisaa, vaikkakin tiedän, että niillä vanhemmilla on omia ongelmiaan ja pelkojaan joutua lastensa hylkäämäksi. He pelkäävät "kilpailijaa". Mutta yhtä kaikki on tuntunut toivottomalta, ettei edes sitä pientä murua saa nauttia. Jossain vaiheessa hakeuduin töihin lapsiperheisiin voidakseni pysytellä tasapainossa. Koin, etten jaksanut yksinäistä sinkkuelämää, kun olin vuosia tottunut elämään lasten keskellä.
Sekin on vaikeaa, kun pitää tavata perheitä, joissa on vastasyntyneitä tai aivan pieniä vauvoja. En kerta kaikkiaan pysty ottamaan niitä syliin. Pelkään pakahtuvani tuskasta. Siitä huolimatta, että työpaikallakin houkuttelin tuoreita isiä tulemaan pienoistensa kanssa näytille (äitejähän ei yleensä tarvinnut yllyttää). Pystyin olemaan aidosti iloinen heidän puolestaan, mutta en sitten kuitenkaan pystynyt käsittelemään pienen tuhisevan nyytin läheisyyttä.
Mutta nykyisin pystyn jo katsomaan hymyssä suin, kun lapsiperheet leikkivät puistossa. Katseeni kiinnittyy varmaan liikaakin pieniin päivänpaisteisiin, sillä väliin tunnen vanhempien hätääntyneen ilmeen... eihän tuo täti vain aio mitään pahaa babylleni... Mutta kyllä - vihdoinkin pystyn katsomaan hellyttäviä lapsenkasvoja silmiin ilman tuskanviiltoa rinnassani. Joten hiukan on aiheen käsittely edistynyt. Mutta kuten alussa sanoin, en kuvitellut, että joku voisi saada minut yhäkin pois tolaltaan moisen vuoksi.
Hei lasikupu,
Halusin vain kysyä, jos satut tämän vielä lukemaan, onko tyttäresi löytänyt jo Lapsettomien yhdistyksen sivut? Sieltä voi lukea monia erilaisia tarinoita lapsettomuudesta ja tietenkin osallistua keskusteluun. Siellä on myös mittaamaton määrä tietoa asiasta ja vertaistukiryhmistä ym. 🙂
Hei Jokujossakin!
En tiedä, onko tyttöseni käynyt kyseisillä sivuilla. Emme aina tavatessamme tai puhelimessa puhuessamme käsittele näitä asioita. Aika ajoin ne tulevat esiin jomman kumman puolelta. Uskon hänen tarvitsevan elämäänsä ihan tavallisia juttutuokioita ja ihmissuhteita. Ja sellaisen toivon suhteemme olevan. Koen välimme luottamuksellisiksi. Vaikeuksineen hän kääntyy kyllä puoleeni, kun tarvitsee apua. Silti sydämeni pakahtuu tuskasta usein yksin ollessani.
Kerron hänelle sopivassa tilanteessa keromastasi sivustosta. Ja käyn myös itse siihen tutustumassa. Kiitos sinulle välittämisestä ja voimia ja iloisia hetkiä myös sinun elämääsi!