SaraKoo kirjoitti 13.11.2015 22:42

Löytyskö vertaistukea?

Itse olen lapseton ja menin rakastumaan mieheen, jolla on lapsia. Nyt sitten olo on aika katkera. Mies on täydellinen. Haluaisin hänen kanssaan perheen, mutta hänellä on jo sellainen. En tässä vaiheessa pysty kuvittelemaankaan, että voisin asua saman katon alla vieraiden lapsien kanssa. Kuitenkin minä nyt jokatapauksessa rakastan tätä miestä ja haluan yrittää. Keinoja? Vertaistukea? Jotain? Miten se on mahdollista ? Onko se ? Mustasukkaisuuden ja ulkopuolisuudentunteet, lievittyykö ne ? Miten suhtautua lapsiin, ne on kuitenkin vieraita lapsia ja tulee aina olemaan vieraita lapsia ? Apua ?

Jollei sinulla ole kokemusta lapsiperheen arjesta, voi se tulla melkoisena shokkina. Mitä pienempiä lapset ovat sitä enemmän heidän kanssaan menee aikaa. Esimerkkinä pienten koululaisten ja tarha-ikäisen elämää: Aamulla herätys. Unisin ei halua nousta vaan huutaa. Aamupala jota pienin ei halua syödä vaan huutaa. Vessaan jonne pienin ei halua mennä. Pukemaan josta ei meinaa tulla mitään, kun pienin huutaa ja isommat keksivät tähdellisempää tekemistä. Olisi jo kiire töihin, kouluun , tarhaan. Lapset väittelevät ulos mennessä siitä kuka menee ovesta ensin. Tarha ikäinen itkee päiväkotiin jätettäessä. Muut menevät kiltisti. Kaahaat töihin ja sieltä pois kelloa tuijotellen. Lapsi pois tarhasta. Hän huutaa väsymystään ja kiukkuaa koko illan kotona. Ja huutaa. Isommat tappelevat keskenään. Äkkiä ruokaa pöytään. Autat läksyissä. Tiskaat. Pyykkiä pitää pestä viiden hengen edestä. Kaikki kamat levällään. Iltapala ja muut iltahommat. Nuorin on jo ihan närvi poikki väsymyksen takia. Lopulta kaikki saadaan nukkumaan ja siinä olisi pari tuntia aikaa aikuisilla kuherrella. Ellei ole hoidettavana jotain kouluun ja tarhaan liittyvää tai kotihommia jota viiden hengen taloudessa riittää joka illalle ja viikonloppuun. Kurahousut hajalla tai opelta viestejä, omia töitä jne. Loputonta hommaa. Tätä on joka ikinen päivä vuodesta toiseen. Ja tämä kuvaus oli siis aika lievä versio. Pahimmat päivät ovat sitä luokkaa että tekisi mieli paeta takaisin sinkkuelämään. Parisuhde jää aika vähälle huomiolle. Sitä vähemmälle mitä enemmän apua lapset tarvitsevat. Miten suhtaudut heihin ja tuollaiseen elämään, kun hoidat toisen naisen lapsia. Omat ovat aina eri asia. Haluaako ihastuksesi enempää lapsia vai onko kiintiö jo täynnä? Kestätkö sen että lapset saattavat haukkua sinua, purkavat mustasukkaisuuttaan yms. ja ex vaimo on kuvioissa mukana vuosia lasten myötä? Hyväksyykö ex sinut, jos ei niin voi haitata elämäänne aikalailla. Lapsiperheen elämä on melko rankkaa ja vie paljon voimia, parisuhteelle aikaa ei paljon jää. Siitä syystä niin moni pienten lasten vanhempi eroaa. Jos kaikesta huolimatta otat riskin ja ryhdyt uusperheen "äidiksi" niin toivotan onnea ja voimia. Itse en kyllä ryhtyisi siihen rumbaan. Eroamisen riski on suuri. Vierestä olen seurannut muutamaa vastaavanlaista tapausta ja ne suhteet ovat päättyneet, kun ei se lapseton osapuoli ole jaksanut sitä pyöritystä ja sivuun jäämistä. Lapsettoman tuoreen parin on helpompi hoitaa se kuhertelu vaihe rauhassa ja hankkia lapsia sitten jos siltä tuntuu.

Minulla on kokemusta kahdestakin uusperheestä. En voi suositella tätä kellekään. Koko uusperhe on niin uusi käsite tässä muodossa (ennen niitä muodostui leskeyden seurauksena), että mitään normistoa ei ole vielä olemassa ohjaamassa perhekuviota.

Jatkuva tunne on ulkopuolisuus ja se, että elämässä on liuta asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Meillä on nyt yritetty yhteistä lasta parin vuoden ajan (uskon, että se yhdistäisi tätä kuviota. Olen ollut kahdesti raskaana mutta saanut keskenmenon, ja huomannut jo alkuraskaudessa yhdistävän vaikutuksen). Olen jo vanha saamaan lapsia ja kun lasta ei lapsettomuushoidoillakaan kuulu, on sekin mahdollisuus kohta menetetty.

En tiedä miten pystyn elämään sen kanssa, että miehelläni on lapsia toisen naisen kanssa. En usko koskaan pääseväni siitä yli ja uusperheellisyys on yksi vaikeimmista asioista elämässäni.

Mutta, kuten sanoit, sitä kehen rakastuu ei voi valita. Jos päätät jatkaa, niin etsi vertaistukea ja lue uusperhekirjallisuutta.

Olen itse elänyt kaksi vuotta uusperhe-elämää mieheni ja hänen kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa. Itselläni ei ole lapsia mutta niitä kovasti haluaisin.
Uusperhe-elämä on kyllä ehdottomasti ollut yksi vaikeimmista asioista elämässäni. Se vaatii aikaa, vaivaa ja etenkin hermoja.
Itseäni harmittaa juuri nuo lasten ainaiset kiukuttelut. Välillä tuntuu että se kiukuttelu johtuisi minusta.. Mutta mieheni vakuuttaa että se on ihan normaalia tuon ikäiseltä. No hän nyt sattuu tietämään kun lapsia kun itse olen lapseton. Toinen harmittava ja tyhmäkin juttu on se, että joudun "kilpailemaan" miehen huomiosta. Olenkin jo luovuttanut asian suhteen ja mieheni antaa minulle aikaansa sitten kun ehtii...
Itse olen väsynyt siihen ettei meillä ole mieheni kanssa yhteistä aikaa juuri koskaan. Lapsilla ei ole paljon paikkoja jonne heidät saisi hoitoon ja jolloin me saisimme parisuhde aikaa. Saamme yhteistä aikaa noin 3-5 kertaa vuodessa...
Olen tässä viime kuukausina puhunut miehelleni yhteisen lapsen hankkimisesta mutta mieheni ei ole asiasta ollenkaan kiinnostunut. Hän on jo kuulemma lapsensa hankkinut ja kolmas lapsi toisi liikaa haasteita (mm. isomman auton hankinta, ruuan menekki ja muutenki rahallista menoa tulisi enemmän hoitomaksuineen ja muine kuluineen)
Asia vaivaa minua paljon enkä sen vuoksi oikein enää jaksa edes parisuhteeseen panostaa saatika miehen lasten hoitoon...
Itse huomaan suurimpana ongelmana koko uusperhe suhteessa sen että miehelleni lapset ovat tärkein asia ja minulle taas mieheni on tärkein... Ja onhan sitä sanottu että uusperheeseen asettuminen voi kestää jopa 10 vuotta.. jos suhde vaan kestää nii kauan...

Että jos olet uusperhe-elämään mennyt mukaan niin toivotan sinulle onnea. Helppoa se ei ole mutta kyllä niitä hyviäkin hetkiä on.