Terve,
olen joutunut hieman outoon tilanteeseen ja en oikein tiedä millä tavalla tilanteen ratkaisisi.
En ihan varmaksi osaa kuvailla edes ongelmaa, mutta selitän tilanteen niin sen perusteella ehkä osaatte tehdä omia johtopäätöksiä.
Elikkä, vanhempani erosivat noin 4 vuotta sitten. Ero oli riitaisa, ongelmia riitti, ja vanhempani eivät osanneet pitää riitaa heidän välisenä asiana, vaan jouduin veljeni kanssa useasti ristituleen, ja välikappaleeksi. Äiti haukkui isäämme melkein joka ilta, vuorotellen minä ja veljeni oltiin kuulemassa äidin katkeroituneisuutta. Noin puoli vuotta itse kestin tilannetta (olin se joka otti enemmän haukkuja äidiltä, koska puolustin usein veljeäni joka ei samalla tavalla uskaltanut/pystynyt ottaa sitä vastaan), jonka jälkeen muutin isäni luokse (hän oli löytänyt tilapäisen talon läheltä, eli ei tarvinnut isoa muutosta tehdä.) Aluksi kyse oli pelkästä kuukaudesta, jonka jälkeen muutin takaisin äidin luo.
Silloin äiti kertoi että hän oli vihdoin ymmärtänyt, kun oli kuullut asian erittäin monelta taholta, että isän haukkuminen lapsilleen vahingoittaa heitä. Olin pari päivää että ”JES, EHKÄ ELÄMÄ TAAS RULLAA”. Äiti kuitenkin keksi sen jälkeen että haukkuukin isän uutta naisystävää, ja tällä tavalla käsittelee omaa suruaan. Erosta oli tässä vaiheessa kulunut n. 8kk.
Noh, ajattelin että ”kestetään… kyllä aika parantaa haavat, myös äidillä”. Uskoin, että jossain vaiheessa hän ymmärtäisi mitä oli tehnyt minullle ja veljelleni (ehkä lähinnä minulle). Muutin kuitenkin lopullisesti isän luokse n. 3kk myöhemmin. Äidin mielipide tästä silloin oli että kun kerran olen sitä mieltä että haluan että isän naisystävä tulisi uudeksi äidikseni, niin muuta sitten.
Olin ällikällä lyöty, mutta kokemuksesta tiedän, että en saisi riitelemällä hänen mieltään asiasta muutettua, olin kuitenkin jo monta kertaa kertonut äidille että hän on ainoa äitini, enkä ketään muuta halua. Tähän päivään asti äitini ei vieläkään usko minua kun kerron tuon.
Tässä vaiheessa äitini oli löytänyt yhden uuden miehen. Olin varma että nyt ongelmat alkaisivat ratkeamaan, ja tilanne olikin parempaan päin n vuoden ajan, niin pitkään kun hän oli ns. rakkauden sokaisema, hän ei keskittynyt enään niin paljoa isän haukkumiseen, vaan keskitti energiat kivempiin asioihin. Reilu puol vuotta myöhemmin ongelmat tässäkin suhteessa esiintyivät, vuoden he sinnittelivät, kunnes erosivat. Sinnittelyn ajan ja sen jälkeen äiti alkoi taas nostaa esille katkeruuttaan isääni kohtaan, ja sama rumba alkoi taas.
Halusin koko ajan että äiti pääsisi isästä yli, ja että katkeruus hellittäisi, mutta puolentoista vuoden aikana ei parannusta ollut näkyvissä, ja sen takia aloin miettimään että äidin kannattaisi kääntyä ammatti-auttajan puoleen. Yritin markkinoida äidille usean eri tahon kautta (isovanhempieni, äidin uuden miesystävän, veljeni, muutaman äidin ystävän ja ehdottamalla että käytäisiin yhdessä). Aluksi se meinasi toimiakkin, sain hänet lopulta suostumaan että mennään yhdessä. Ongelma sitten tuli kun yritimme etsiä minne mentäisiin, en tuntenut ollenkaan että minne voisi mennä, en ollut varautunut siihen että hän suostuisi etukäteen, tai että jos suostuisi, niin hän voisi varata ajan. En itse osannut sitä tehdä, ja lopulta asia vain jäi…
Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä että äiti tarvitsisi keskustelua jotta voisi päästä katkeruuden yli. En kuitenkaan itse osaa auttaa, koska joka kerta kun asiasta keskustellaan, se päättyy siihen että suutun, ja en jaksa enään, kun äiti on jankannut samaa asiaa 3h verran, ja riitelyn aihe ei muutu, ei päästä eteenpäin. Olen jo liian monta kertaa niellyt ylpeyteni ja mennyt pyytämään anteeksi äidiltä että riideltiin, koska haluan olla väleissä äitini kanssa, vaikka tiedän että hän on asiassa väärässä.
Äitillä on erittäin kiivas luonne, ja härkämäisesti pitää kiinni omasta mielipiteestään kun hän sellaisen on tehnyt. Esimerkkinä tästä mm. Hän uskoo edelleen että haluan vaihtaa äitiä isän naisystävään, jonkin aikaa terapeutti yrityksen jälkeen hänelle kasvoi sellainen mielipide että halusin passittaa hänet hullujen huoneelle. Hän on vahvasti sitä mieltä että minulla ja veljelläni on oikeus tietää mitä ”pahaa” isä on tehnyt hänelle, tai hänen sanojen mukaan ”paskiainen” on tehnyt hänelle, ja hänen pitää kertoa koko totuus meille (minulle tulee kyllä hieman värikynä fiilis kun sitä on kuunnellu).
Elikkä, tilanteeseen joka sai minut menemään kynnyksen yli ja kysymään apua. On ollut helpompaa viimeisen vuoden ajan, kun ollaan veljen kanssa vain väkisin vaihdettu puheenaihetta kun äiti on isästä yrittänyt puhua. Kuitenkin tänään olin kertomassa mielenkiintoisesta tilanteesta jossa olin, kyseessä oli erilaiseen kulttuuriin tutustuminen, ja isän luona tapasin heidät. Äiti otti tästä nokkiinsa, päätin antaa olla. Vähän myöhemmin äiti kuitenkin möläyttää että toivoisi isän kuolevan pian.
Tämä oli minusta niin väärin ottaa asia esille lapsiensa edessä (vaikka olenkin jo 21v), tai ylipäätään missään tilanteessa, ja en halunnut antaa asian enään olla, vaan päätin yrittää kertoa hänelle että ei meidän kuullen tollaisia sano. Hän kuitenkin otti kipinää ja lopulta riita oli taas käynnissä ja puolen tunnin jälkeen en vain enään jaksanut.
Nyt uskon että ainakin jonkinnäköisen kuvan saatte tilanteestani. Tässä ei tosiaan ole kaikkea, mutta uskon että tarpeaksi jotta ymmärrätte.
Haluan auttaa äitiäni pääsemään ongelmasta yli, ja myös auttaa itseäni saamaan elämäni taas raiteilleen (vanhempien eron jälkeen erosin tyttöystävästä, ja minulla on tuntunut siltä että elämänlaatu on heikentynyt huomattavasti).
En tiedä enään mitä sanoa lisää… toivottavasti joku osaisi auttaa.
Hei!
Luin kirjoituksesi ja minua kylmää tuo joidenkin vanhempien ja tässä tapauksessa nyt äitisi lapsellisuus ja vanhemmuuden nurkkaan heittäminen. Sinä olet joutunut olemaan äidillesi niinsanotusti vanhempana, ei hyvä.
Toki olet jo itsekin aikuisen iässä ja vanhempien auttaminen on sallittua ja joskus suotavaakin, mutta ei se sitä tarkoita, että oma elämä sen vuoksi kannattaisi laittaa roskakoriin. Ei missään tapauksessa! Sinä näytät todella kärsivän tilanteesta. Äitisi ei ilmeisesti ymmärrä omaa osuuttaan erossa, tai ei ainakaan myönnä tai suostu katsomaan itseään peilistä. Kyllä toki erossa on aina kaksi osapuolta ja molemmissa on ne omat virheensä ja vajavaisuutensa. Lasten ei tosiaankaan pitäisi joutua eroavien vanhempien sanansaattajiksi tai välikappaleiksi tai terapeuteiksi.
Olet joutunut todella inhottaviin tilanteisiin. Sinulla on kaikki oikeus sanoutua irti moisesta!
Vanhemmat ovat lasta lähellä vaikutuksineen ja siksi tosiaan heidän olemisensa ja tekemisensä niin paljon vaikuttaa myös lapseen, varsinkin, jos vielä asutaan saman katon alla. Sinulle kyllä tekee nyt mieli suositella sellaista, että pysy kaukana äidistäsi, se on paras apu itsellesi. Ajattele itseäsi. Äitisi pitäisi ajatella sinua, miten sinä jaksat ja voit, tunnet. Hän opn hyvin itsekäs, kun toimii, kuten kerrot.
Sinulla on ollut hyvin järkeviä ehdotuksia, että äitisi tarvitsisi terapiaa tai keskusteluapua, se tosiaankin kuulostaa sille. Moinen voisi tuoda paljon hyvää hänelle. Toivoisi, että sellaisen piiriin pääsisi. Terveyskeskuksen kautta voi esim. päästä vaikkapa psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille jne. Sitten on nämä seurakunnan palvelut, perheasian neuvottelukeskus esim. sekä myös yksityiset perheterapeutit ja psykologit ym. Nyt kuitenkin äitisi kohdalla on niin, että kun sinä olet häntä yrittänyt saada hoitoon ja avun piiriin, olet todella yrittänyt häntä auttaa ja äitisi pitäisi vain kiittää sinua siitä, eikä vaivata sinua kaikella muulla, mutta jos hän itse ei apua halua, niin se on hiukan , että voi voi.
On oltava motivaatio avun saantiin, että siitä olisi mitään hyötyä, tai ylipäätään eihän ketään voi väkisin raahata terapeutin juttusille. Mutta äitisi on TODELLAKIN itse vastuussa itsestään, joten, jos hän ei hyväksy apua, niin hänet on parempi jättää rauhaan. Kantaa sitten itse seuraukset myös, eli jos hän käytöksellään ajaa sinut pois, niin saa sitten olla yksin. Hän on käyttänyt selvästi sinua hyväkseen, kun olet joutunut kuuntelemaan kaikenmaailman murheita ja kamaluuksia, mitkä eivät edes sinulle kuulu.
Ei ihmisen tarvitse minkälaista vain käytöstä sietää toiselta ihmiseltä. Ei, vaikka olisi lähisukulainen tai mikä tahansa. Jokaisella meillä on vastuu omista tekemisistämme ja sanomisistamme. Niinkuin sanotaan; niinkuin petaa, niin siten makaa. Kiltteys on hyvä piirre ihmisessä, mutta liika kiltteys syö ja satuttaa. Sinulla on oikeus ja velvollisuus huolehtia itsestäsi, rakastaa itseäsi terveellä tavalla. Ei kukaan muukaan jaksaisi sellaista riitelyä ja kamaluutta tilanteessasi.
Mutta sinulla on varmasti mahdollisuus hankkia oma tupa, oma lupa ns. Oma itsenäinen elämä. Onnea siihen 🌻🙂🌻
Hei vaikutat todella kultaiselta ja ymmärtäväiseltä lapselta jollaisen kuka tahansa äiti tahtoisi omistaa. Hienosti yritit auttaa äitiä vaikka se ei lasten asia pääasiassa olisikaan. - Olet tehnyt osasi ja yrittänyt parhaasi. Sinulla on oikeus molempiin vanhempiin, omiin mielipiteisiin ja aikuisena ihmisenä omaan elämään. Surullista miten vanhemmat sotkevat riitoihinsa lapset. - Keskittyisit omaan elämääsi ja jos tuntuu että tarvitset ulkopuolisen apua niin hae ja yritä korjata omalta kohdaltasi omaelämä. Niin vahvistut ja pystyt suojautumaan vanhemmiltasi. Surullista todella.
Itse olen eronnut lapseni isästä ja lapsi saa pitää itse yhteyttä isäänsä jos haluaa. Tosi asiat olen isästä kertonut mutten ole haukkunut. Lapseni nyt aikuisena oivaltaa jo itsekin missä on menty vikaan. - En pidä yhteyttä lapseni isään - ei ole niin mitään tunteitä eikä kiinnostusta, ei edes vihan, katkeruuden tai rakastamisen tunnetta - ei niin mitään. - Lapseni tuntee isän ja se riittääkin. - Nykyvanhemmissa on valistuneita äitejä ja isiä ja yrittävät olla ystäviä hampaat irvessä...minusta se on teeskentelyä ja inhottavaa. On parempi että riidat riidellään ja sanomiset sanotaan ja piste. On rumaa jatkaa asioiden vatvomista ja riitaa vuosikausia unohtamatta tai edes antamatta anteeksi. Muistamatta kuitenkaan sitäkään oliko tuossa toisessa ihmisessä mitään hyvää. Asioita voi katsella toisesta näkövinkkelistä ja kiittää noista yhteisistä vuosista ja siitä mitä aikaan on saanut, vai mitä. Lähteä omiin suuntiin, olla kiusaamatta itseään asioilla joita ei voi muuttaa.