Lapseen kohdistuva väkivalta
Taas ollaan saman asian äärellä…
Muutaman kerran vuodessa meidän perheessä riita pojan ja isän välillä äityy niin pahaksi, että mies provosoi lasta riitaan ja lopulta käy käsiksi retuttaen käsivarsista mm ulos ilman vaatteita ym Tässä kohtaa minä ryntään paikalle viimeistään sanomaan ”lopeta!” jolloin saan vihat omaan niskaani lapsen lisäksi. Mun velvollisuus on kuitenkin puolustaa lasta, mutta mieheni sanoo minun puuttuvan hänen kasvatukseensa ja minun pilaavan lapset omilla näkemyksilläni.
Lapsi on vammainen eikä ymmärrä kaikkia ”sääntöjä” eikä määräyksiä. Jumittuu autistisena asioihin eikä pääse eteenpäin. Siinä sitten toinen oikein provosoi vieressä ja lietsoo lisää löylyä
Miten ihmeessä voin enää jatkaa?
Mies ei suostu puhumaan aiheesta koskaan, vaan syy on aina jotenkin muka minun?
En vaan tiedä kauanko on tarpeeksi… Missä menee raja?
Muuten hän on ihana isä lapsillemme. Tekee paljon heidän kanssaan ja osallistuu perushoitoon.
Minä vaan en taas jaksa. Onko kenelläkään kokemusta jakaa kanssani. Olenko ainoa joka painii asian kanssa, jatkaako avioliittoa ja toivoa, että tajuaisi lopulta toimivansa väärin? Vai jatkaako malli vaan toistumistaan vuodest atoiseen…
Itkun sekaisena kirjoitan taas, mutta tämä on ainoa paikka johon uskallan kirjoittaa ☹️😭😭😭
Eipä tuo nyt ihanalta isältä kuullosta.
Käy käsiksi vammaiseen lapseen jonkun tekosyyn avulla ja äiti luulee, että mies on ihana isä?
Ei ihanalta isältä vaikuta.
Uskon, että lapsi on tässä kaikkein vähiten syyllinen mihinkään, vammmaisuus ei ole hänen syytään, eikä se ole yksin sinunkaan syytäsi, yhtälailla, jos syyllisiä aletaan etsimään, niin syytä on miehessäkin, se 50%, se sattui teidän kohdalle näin, mutta lapsi on viaton.
Miehen on ehkä vaikea hyväksyä lapsen vammaa ja hän ei oikein, ehkä pysty hyväksymään lastakaan. Jos voisi jostain löytyä vertaistukea miehelle.
Vanhempien pitää suojella lapsiaan, ei käydä käsiksi, se on jo pahoinpitelyä.
Niin ei ihanalta isältä vaikuta, mutta, kun oikeesti on sitä!
Asiahan on tähän kärjistetty ja kuten sanoin pari kertaa vuodessa kilahtaa jokin... eli yli 300 päivää vuodessa on sitä normaalia perhe-elämää, jota en vaihtaisi pois.
Mutta ongelma on nämä raivokohtaukset jotka kohdistuu poikaan. Onko olemassa jotakin toivoa, jotakin mistä apua (mitä mies ei halua eikä luule tarvitsevansa) näiden hallintaan. Joku joka voisi kertoa, ettei ole normaalia.... 😑❓
Tukea kokemuksia olisin täältä kaivannut, en tätä 😞
No anteeksi, minä itse olen autistinen ja siksi otin itseeni tuo isän käytöksen.
Kun luulen ettei ole mitäään apua että autistiselle lapselle raivotaan.
Voisko vaikka perheneuvola auttaa teitä?
Tai on myös olemassa tukiperheita joiden kanssa voi käsitellä asiaa.
Ehkä sellainen olisi teidänkin lähellä? autisti-ja aspergerliitto osaa heistä sanoa tarkemmin.
Lapsi on aina lapsi ja lapsen (olkoon ns. normaali tai ei) ei pitäisi joutua kokemaan aikuisen taholta kohdistettua uhkaa. Kerroit äitinä itse, kuinka isä provosoi tilanteet siihen pisteeseen, että saa syyn kaltoinkohteluun. Se, että poikanne on autistinen, antaa miehestäsi kaikkea muuta, kuin hyvän isän kuvan, olkoonkin, että huonoja päiviä sisältyy vuoteen niin vähän.
Kerroit myös sen, ettei mies näe toimissaan mitään väärää ja soimaa sinua, kun menet suojelemaan lastasi. Eikö kaikki kertomasi puhu sen puolesta, että jos mies ei tiedosta itse ongemaa omassa käytöksessään, ei siinä voi myöskään tapahtua muutosta ?
Pahoitit aiemmin mielesi, kun miehesi moraalia toimia isänä kyseenalaistettiin. Kysyit tukea, esitit myös kysymyksiä, joihin kaipasit mielipidettä ja kun vastaukset eivät miellyttäneet, loukkaanuit. Kumpaa haet, oikeutusta miehellesi toimia niinkuin hän toimii vai oikeutta itsellesi pitää lapsesi turvassa ?