Läheisriippuvuus ja parisuhde
Olen lähes kolmekymppinen nainen ja ollut nykyisessä parisuhteessani viime kesästä lähtien. Emme asu yhdessä. Takana on useita parisuhteita, joissa kaikissa olen toteuttanut lapsuudesta tuttuja läheisriippuvuusteemoja.
Nykyisessä suhteessani olin erittäin onnellinen kesän ja syksyn, kunnes menetin jälleen kerran sen vähänkin itsenäisyyteni ja takerruin mieheen. Olin onnellinen pitkästä aikaa, monta vuotta kestäneen masennuksen jälkeen. Toisaalta ehkä sekin lienee sitä LR-käytöstä, että olin itsekin tosi (liian) kiva ja ymmärtäväinen toista kohtaan sen muutaman kuukauden. Tavallaan kaikki ongelmat elämässäni olivat jossain taka-alalla enkä murehtinut turhia. Muulloin kyllä mietin ja vatvon murheitani ihan liikaakin.
Nyt pinnalle on päässyt joitakin asioita, joita saatoin ehkä nähdä jo syksymmälläkin, mutta työnsin ne pois mielestä ja nautin siitä onnesta mikä silloin oli. Kynnyskysymyksiksi on nousseet käytökseni läheisriippuvuuden takia. Tunnistan, että teen väärin niin itseä kuin kumppanianikin kohtaan, mutta olen niiiiin alussa/jumissa paranemisen suhteen etten pysty hillitsemään ikäviä tunteita ja reagointia mitä mies saa minussa aikaiseksi. Tiedän, että käytökseni kumpuaa lapsuuden vaille jäämisestä ja kaikista niistä vanhoista haavoista mitä se on elämässäni saanut aikaiseksi.
Miehen kanssa yritän toisinaan olla kiva vaikkei siltä tunnu (väärin itseä kohtaan, koska alan miellyttää toista), yritän olla myös jäkättämättä koska koen sen olevan väärin. En vain tiedä miten ilmaista itseäni siten ettei toinen koe syyttelyä häntä kohtaan. Huomaan syytteleväni mielessäni häntä ja etsiväni syntipukkia ja onnellisuutta hänestä. En koe että mies osaisi tulla keskusteluissa vastaan tai hän tuntuu töksäyttävän jotakin mielestäni väärää. Olen kuin vereslihalla jo valmiiksi ja odotan tietynlaista käytöstä, huomiota ja hellyyttä häneltä. Kuitenkin jatkuvasti petyn koska odotan liikaa tai vääränlaisia asioita. Kontrollifriikkiys on myös ongelmani, haluaisin vaikuttaa kaikkeen koska muuten tunnen menettäväni sen vähänkin otteen elämään.
Tunnistan nämä monet asiat elämässäni, mutta olen silti voimaton ja osaamaton muuttamaan elämääni paremmaksi. En haluaisi luovuttaa parisuhteessa, mutta en tiedä kuinka paljon vastaantulemista toiselta saisi odottaa ja mikä taas läheisriippuvuuteni aiheuttamaa liikaa odotusta. Teoriassa tiedän jonkin verran läheisriippuvuudesta, mutta käytännössä olen aika pihalla, että miten toimia.
Lähinnä kait siis toivoisin neuvoja yrittääkö vielä keskustella miehen kanssa ja miten ja kuinka aloittaa se oman elämän eläminen, omien rajojen vetäminen. 😑❓
Hei, itsessäni saattaa olla jotain samaa, olen myös 30 v ja tunteet on syvät. Tilanteeni on tällä hetkellä eri, mutta näkisin, että sinun kannattaisi nyt opetella miten huolehditaan itsestä ja panosta omaan itseesi, oman itsetunnon kohottamiseen ja itsearvostuksen. Helppoa se on toiselle sanoa, kun itsekään en yhtään käytännössä osaa, koska tunteet. Mutta jos et ole vielä mennyt psykologille niin mene. Terveyskeskuksesta varaat lääkäriajan ja sitä kautta kerrot menneisyytesi vaikutuksista ja siitä, että olet sekaisin tavalla tai toisella? Saat kunnolla tukea riippuvuuteesi. Se voi väsyttää jos kaadat sitä mieheesi liikaa. Kerro miehelle myös että mitä sinulle on tapahtunut lapsuudessa että se saattaa vaikuttaa takertuvaan käytökseesi edelleen. Mutta kerro tämä sellaisessa hetkessä jolloin mies pystyy vastaanottamaan asian
Itse tein miljoona kertaa virheitä siinä, että suolsin asioita miehelleni sellaiseen tahtiin ettei hän pystynyt ottamaan vastaan. Toisaalta miehenkin pitäisi kyllä tulla vastaan naista.
Tohtori Phil sanoisi TV-ohjelmassaan sinulle, että hanki itsellesi psykologista apua. Ongelmien purkamisen pitäisi siis lähteä sinusta itsestäsi. Kumppanisi saa kärsiä sinun ongelmistasi. Te molemmat vaikutatte suhteeseenne, mutta suhde ei parane, jos ei ensin kohtaa ja tunnusta omia ongelmiaan mielellään terapiassa.
Mulla on sama ongelma. Olen kokenut vahvaa hylätyksitulemisen pelkoa lapsuudesta asti ja se pelkästään, että puoliso lähtee työmatkalle ajaa mut lähes hulluuden partalle. Valmistaudun jo siihen, että hän jättää minut. Se vie hirveästi energiaa. Olen käynyt jo 20 vuotta terapiassa ja kokeillut erilaisia lääkityksiä. Mikään ei tunnu auttavan ja puolisoni ei enää jaksa. Olen umpikujassa. Olemme käyneet pariterapiassa, mutta puolisoni mielestä se ei auta ja hän usein käyttäytyykin siellä kuin mitään pahoja ongelmia ei olisi ja saa mut tuntemaan taas, että kaikki on hyvin, kunnes riitatilanteissa hän paljastaa vain valehdelleensa, jotta mulle tulis parempi olo. Olen rikki.
Tässä on tietysti se ongelma, että miten erottaa normaali ja epänormaali, noin karkeasti sanottuna.
Onhan normaalia odottaa toiselta jotakin ja normaalia kiintyä suhteessa, jopa miltei liimautua siinä yhteenkasvamisvaiheessa. Roikkumaan alkaminen on sitten huonompi juttu. Kuitenkin tosiaan on ihan normaalia, että suhteessa ollaan jollaintavalla riippuvaisia toisesta.
Ymmärrän, että nuo tunteet, mitä toisen kanssa oleminen ja kommunikointi saa itsessä aikaan,. voivat olla melko sotkevia ja murskaaviakin. Niiden käsittelyyn ja rinnallakulkemiseen voisi tietysti sitä ammattipaua hankkia. Eheytyminen on oman aikansa kestävä tie. Koskaan emme kai ole valmiita, mutta aina hyvä, jos elämä helpottuu edes vähän, kun suostuu kasvamaan.
Se on ihan hyvä, jos tiedostaa, ettei toinen voi tehdä toista onnelliseksi. Siitä voi sitten lähteä miettimään, mitkä ne asiat ovat omassa elämässä parisuhteen ulkopuolella, mistä itse tulee onnelliseksi. Sitten olisi itsellä myös jotain, mistä ammentaa ja antaa parisuhteeseen.
Kuitenkin tähänkin sanon, että kyllä toisen käytös tietysti vaikuttaa omaan onnellisuuteen. Jos et saa esim. läheisyyttä suhteessa juuri lainkaan, ei se kovin kivalle tunnu. Tietysti juuri omat lapsuudesta asti pahasti vajaaksi jääneet tarpeet voivat tehdä sen, että esim. nuo läheisyyden tarpeet ovat kyltymättömät. Tässäkin voi tulla sellainen vaikea asia vastaan, että haluaa toisen läheisyyttä, mutta ei oikeastaan kestäkään niin paljoa läheisyyttä. Ei osaakaan senkään tunteen kanssa elää. Ei ehkä osaa siinäkään laittaa poikki sopivassa kohtaa, eli siirtyä muihin asioihin välillä.
Ajattelen, että läheisriippuvaisella elämä pyörii lähinnä oman navan ympärillä. Juuri niiden omien täyttymättömien tarpeiden vuoksi. En tiedä, kuinka paljon tuo on luonnekysymys. Rasittavaa se kuitenkin on parisuhteen toiselle osapuolelle. Se ei ole narsismia, mutta itsen ympärillä siinä pyöritään.