Teen itse parhaillani raskasta surutyötä äitini kuoleman johdosta... Surutyötä voi tehdä monella tavalla. Ensinnäkin voi muistella läheistään rakkaudella. Toiseksi voi rukoilla hänen puolestaan. Kolmanneksi voi jakaa kokemuksiaan omien läheisten ja vainajan ystävien kanssa ja tukea toisia.

Omalle äidilleni olen rakentanut muistopöydän, jossa on kukkia, muotokuva, kynttilä ja uskonnollisia symboleja. Rukoilen joka ilta hänen puolestaan pöydän ääressä. Kokoan muistoalbumia valokuvista ja kirjaan ylös omia tuntemuksiani. Minua ovat auttaneet valtavasti ensin ystävät ja sitten enkelit. Rakkaus täydellistyy kuolemassa!

Lastasi autat varmanakin parhaiten lohduttamalla häntä hänen omassa surussaan. Aiheesta löytyy myös hyviä kirjoja, joita voit lukea ääneen lapsesi kanssa. Mainitsen tässä muutamia:

Timo Parvela: Tuleeko vaari vielä takaisin?
Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana
Hans Colliander: Peikkotyttö ja lintupoika
Tytti Issakainen: Atte ja Anna: toivo kantaa : kun meillä on suru
Marita Lindqvist: Maleenan ilo
Päivi Franzon: Surusaappaat
Ulf Nilsson: Leikitään hautajaisia
Lina Stoltz: Kun opettajatkaan eivät tiedä
Laurence Bourguignon: Vanha elefantti
Ulf Nilsson: Voitko vislata Hanna

Itse tykkäsin varsinkin tuosta viimemainitusta! Jos kuulutte johonkin kirkkoon tai seurakuntaan, sieltä voi myös saada apua. Monessa isommassa seurakunnassa on jopa sururyhmiä. Mutta yleensä sureminen onnistuu aivan hyvin omissa joukoissa ja läheisten piirissä.

Mielestänne lapsenne ja Sinä olette oikeilla jäljillä: elämä jatkuu. Oman käsitykseni mukaan tämä elämä on vain yksi helmi pitkässä nauhassa. Tapaamme rakkaamme uudelleen kuoleman jälkeen ja aivan varmasti myös seuraavissa elämissä. Jokainen saa toki ajatella miten haluaa, tämä on minun näkemykseni.

Kuolema on annettu meille siksi, että tajuisimme elämän arvon. Nähtyäni läheltä läheisimpäni ihmisen kuoleman olen itse muuttunut ihminen.

Kiitos Etsijä. Kertomistasi asioista oli paljon apua. Tuosta kirjalistasta on varmasti hyvä. Seurakunnan iltapäiväkerhon ohjaaja antoikin meille yhden vanhan, mutta hyvän kirjan, "hei sitten ukki". Kyllä me sitä luettiinkin. Luulen, että minä en ole vaan antanut itselleni lupaa surra. Ehkä tämä tänne kirjoittaminenkin auttaa vähän. Tunneryöppy käy kyllä päälle nyt raskaasti ja itku tulee helposti vaikka keskellä kaupunkia hautaustoimiston ikkunaa katsellessa.
Olen nyt vuoden ajan uskonut jälleensyntymiseen. Ja mummun lyhyen saattohoidon aikana pyysin häntä tulemaan käymään luonani henkimaailmastakin. Hän on käynytkin! Yhden kerran itkin todella paljon lähinnä riitaa erään sukulaisen kanssa niin mummun energia tuli luokseni rauhoittamaan minua. On kuin oisin nähnyt hänet kumartuneena ylleni. Siihen katkesi itku ja tuli outo rauhallinen olo. Saattohoidon lopussa mummu kielsi suremasta häntä. Minun pitää nyt kuitenkin rikkoa sitä, eipä tästä muuten selviä 😉

Hei Annikki!

Hienoa, että uskot jälleensyntymiseen. Niin minäkin ja vakaasti. Kun kuolemme, luovumme tästä persoonallisuudestamme verho verholta. Ydinolemus jää kuitekin olemaan ja kun taivastilat on läpikäyty, on aika taas palata fyysisessä ruumiissa maan päälle.

Meidän täytyy kuitenkin kunnioittaa kuoleman rajaa. Oma äitini kävi lohduttamassa minua sielunmessun päivänä pikkulinnun hahmossa. Siitä tiedän, että hän on iloinen ja voi hyvin vapauduttuaan viimeinkin kärsivän ruumiin taakasta. En kuitenkaan kutsu häntä luokseni saati että osallistuisin spiritistisiin istuntoihin. Kunnioitan kuolemaa ja yritän tajuta sen lopullisuuden. Hautajaiset ovat viikon päästä ja vaikein hetki tulee varmasti olemaan tuhkauurnan hautaaminen. Mutta kyllä meistä jää jäljelle paljon muutakin kuin kasa tuhkaa: kaikki muistot, kaikki rakkaus, jonka muisteleminen sekä lämmittää että itkettää.

Mutta mitähän me oikein itkemme? Taitaa olla niin, että eniten itkemme itseämme, omaa yksinäisyyttämme kun rakas ihminen on iäksi poistunut. Yksinäisyyteen on kuitenkin lääke ja se on toinen ihminen. Toivottavasti Sinullakin on joku aikuinen lähelläsi, jolle voit puhua ja jota voit halata.

Läheisen poismeno on monella tavoin myös suurenmoista aikaa. Kaikki lohduttavat sinua, kaikki haluavat voimiensa ja kykyjensä mukaan olla tukenasi. Sinun tehtäväsi on puolestaan tukea muita, tässä tapauksessa tietysti ensisijaisesti omaa lastasi, ja selvitä surustasi läpikäymällä siihen liittyvää tunnevyyhtiä. Oikotietä ei ole. Jokaisen on käytävä saman tunnelin lävitse.

Itse kuljen tunnelini läpi kädessäni uskon kynttilä. Se liekki on pieni, mutta valaisee ihmeellisesti. Kun joku kuolee, enkelit tulevat lähemmäksi. Iloitkaamme siitä! Enkelit kertovat meille, että meidän elämämme jatkuu, meillä on vielä tehtävää jäljellä.

Kun olemme surreet tarpeeksi, tartumme työhön. Konkreettinen työn tekeminen auttaa, siitä saa itsetuntoa: selviän tästä! Tylsät rutiinitkin kantavat hädän hetkellä. Mutta suurin lahja on kuitenkin se uskon, rakkauden ja toivon kolmiyhteys.

Kenelle tämä lahja on annettu, hän ei koskaan ole yksin.

Hei Annikki2.

Ymmärrän sinua oikein hyvin. Oma "tätiäitini" kuoli jo vuosi sitten kesäkuussa enkä vieläkään ole saanut sitä kiveä pois rinnasta painamasta. Ja aikaa on jo kulunut siitä joten se voi kestää ennenkuin alkaa helpottaa. Mutta tottakai se aika suremiseen on jokaisella erilainen ja se miten osaa surra. En itsekään tiedä kuinka pitää surra. Paraikaa remontoin hänen minulle perinnöksi jättämää mökkiä ja se kivi rinnassa on koko ajan. Talo tuntuu niin autiolta kun tuttu hahmo ei köpöttele vastaan ovella ja tyrkytä aina jotain syötävää. Siellä ei ole hyvä olla yksin. Sitten kun joku muukin on siellä niin jaksan paremmin.

Minä itse en osannut edes itkeä hautajaisissa mutta sen pistän kyllä lääkityksen piikkiin. Olen eläkkeellä masennuksen vuoksi ja syön jatkuvasti siihen lääkkeitä. Ne lääkkeet vie tunteet ja ihminen toimii kuin robotti eikä oikein mikään tunnu miltään. Se ei ole hyvä, koska pelkään että kun ja jos joskus lopetan lääkityksen niin miltä sitten tuntuu. Pelkään että tunteet tulevat sitten sitäkin vahvemmin ja luhistun.

Minä en kylläkään usko mihinkään jälleensyntymiseen. Tätiäitini oli uskovainen mutta koskaan ei tullut puheeksi uskoiko hän siihen. Vaikka puhuimme todella paljon ja kaikista asioista niin harmittaa kun tuota ei tullut puhutuksi. Uskon siihen että hänen henkensä on jossain missä on hyvä olla ja missä ovat hänen kuolleet läheisensä. Ehkä uskon siihenkin vain siksi että se helpottaa.
Minäkään en oikein kestä käydä hänen haudallaan koska koko ajan on mielessä se että hän makaa siellä nurmen alla. Silloin on vaikea todella uskoa siihen että hänen henkensä olisi jossain paremmassa paikassa.

Kun biologinen äitini kuoli, nuorempi lapseni oli 7v. ja pelästyin hänen reaktiotaan siihen kun kerroin asian. En tajunnut että sen ikäinen vielä ymmärtää niin hyvin mitä kuolema on. Hän itki suoraa huutoa ja halusi mummon takaisin. Hiekkalaatikolla hän rakenteli hiekkalinnoja ja selitti että tällaisessa linnassa mummo nyt asuu taivaassa. Ja minä itkin kuin vesiputous vieressä ja yritin salata sen. Kysyin eräältä tutulta psykologilta onko se hyväksi lapselle että tuolla tavoin suree niin hän sanoi että antaa vaan surra omalla tavallaan. Silloin en olisi itse selviytynyt ilman tätä tätiäitiäni, joka oli minulle enemmän kuin oma äiti. Vei pitkään toipua. Vielä muutama vuosi hänen kuolemastaan näin painajaisia siitä että hän oli kuolemassa osastolla ja kärsi. Myös puhumattomat asiat jäävät ikuisesti vaivaamaan.

Anteeksi kun kirjoitin noin pitkän litanian itsestäni mutta toivon että siitä on sinulle jotain hyötyä asioissa joita mietit ja surussasi. Otan todellakin osaa sinun suruusi.
En osaa antaa muuta neuvoa kuin sen että aika parantaa vaikka se ei kokemuksestani paljon lohdutakaan juuri nyt. Olisi hyvä jos olisi joku ihminen kenelle voisi puhua. Minulla oli silloin äitini kuoleman aikaan tätiäitini ja nyt olemme jo aikuisten lapsieni kanssa yrittäneet olla toistemme tukena. He kaipaavat "mummoaan" iästään, 25 ja 33, huolimatta valtavasti.

Jaksamista sinulle, kyllä se joskus helpottaa 🙂🌻