Meidänkin perhe on uusioperhe. Perheen vanhin lapsi muutti alkuvuodesta pois kotoa 18-vuotiaana ja jäljellä ovat 16-vuotias poika (vaimon edellisestä liitosta), 7-poika ja 3-vuotias tyttö, jotka ovat meidän yhteisiä lapsia. Lisäksi minulla on edellisestä liitosta 13-vuotias tyttö, joka käy varmaan enää kerran kuukaudessa meillä viikonloppuna. Pienempänä hän kävi kolmena viikonloppuna kuukaudessa, mutta nyt kaverit ja teinielämä vievät omansa.

Olemme olleet yhdessä vaimoni kanssa 9 vuotta. Jo aikanaan kun aloimme seurustella, isäpuolen rooli arvelutti minua. Toki vaimonikin saisi äitipuolen roolin itselleen, mutta kaksi lasta on aina eri kuin yksi – ja minä tulisin jossakin vaiheessa asumaan poikien kanssa koko ajan. Vaimoni näkisi minun tytärtäni vain viikonloppuisin.

Kun sitten lopulta muutin nykyisen vaimoni luokse, niin arki meni jotekin siinä. Tuntuu, että olin ehkä vielä itsekin aivan sekaisin, kun omasta erostani oli vain reilu vuosi. Kun pojat olivat 9 v ja 7 v, niin se arki oli helpompaa. He olivat joka toisen viikonlopun isällään ja menivät ajoissa nukkumaan ja heitä oli helpompi hallita. Ja tavallaan on vaikea ajatella, että se olisi ollut jotenkin huonoa aikaa. Aika nopeasti kuitenkin meidän yhteinen poika syntyi vuonna 2010 ja kuopus sitten 2014. Ei meillä juurikaan ollut yhteistä poikien kanssa, mitä nyt ehkä vähän musiikin diggailu ja leffat.

Mutta tuo on yksi tuskan aihe. En oikeastaan koskaan oppinut pitämään tai rakastamaan poikapuoliani. Siinä he menivät arjen keskellä ja aika paljon heidän kanssaan oli ongelmia koulun ja vastaavien kanssa. Vanhempi poika oli yhteen aikaan hoidossakin laitoksessa käytöshäiriöiden vuoksi ja nuoremmalla on asbergerin syndrooma. Joten voi olla helppo kuvitella, ettei poikien äidillä ole ollut helppoa. Tuin enemmän poikia vaimoni katta, koska poikien isä ei ole juurikaan osallistunut heidän elämään.

Mutta roolini jäi koko ajan sellaiseksi puolivillaiseksi. Kohtelin heitä hyvin, enkä koskaan ole ollut kummallekaan ilkeä. Toki olin vanhva auktoriteetti, koska he olisivat muuten syöneet minut hengiltä. Hermot on mennyt totta kai niin kuin kenellä hyvänsä vanhemmalla, mutta voin sen sanoa ääneen, että olin hyvä isäpuoli. On totta, etten koskaan ole osannut heihin kiintyä, mutta olen kohdellut heitä hyvin, koska se on oikein. Tiesin ja tunnistin omat velvollisuuteni.

Kun vanhempi poika aikuistui, niin hänen kanssaan alkoi tulla ongelmia. Hän itsenäistyi vahvasti, mutta ei oikein ottanut vastuuta elämästään. Se hermostutti minua ja kun muistutin asiasta useaan kertaan, niin lopulta hän hermostui ja muutti omilleen. Käsittääkseni hän on pärjännyt ihan hyvin. Hän auttoi jonkin verran lastenhoidossa, mutta vastapainoksi hän oli ahne ja itsekäs ja kävi äitinsä lompakolla tuon tuosta ja auton lainaaminen maistui myös, mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi tukea meitä auton kuluissa. Oli helpotus, kun hän muutti pois. Myönnän sen suoraan, mutta en ajanut häntä pois. Sanoin vain, että jos hän tahtoo asua meidän kanssamme, hän noudattaa meidän sääntöjämme. Ei ilmeisesti maistunut.

16-vuotiaalla on asbergerin syndrooma ja hän on tällä hetkellä masentunut ja itsetuhoinen. Olen tukenut häntä vaimoni kautta ja yrittänyt olla ymmärtäväinen, mutta sisimmässäni en juurikaan pidä pojasta. Hän ei osaa käyttäytyä, hänen vaikutuksensa pilaa nuoremman veljen, koska asberger-nuorena hän ei ymmärrä, mikä on oikein ja mikä ei. Mistä voi puhua ja mistä ei. Hän on sellainen, että hänestä on vaikea pitää. Epähygieeninen, huonot käytöstavat ja outo. Eihän hän sille mitään itse voi, koska hänellä on se syndrooma. Mutta se on niin salakavala syndrooma. Kaikki näyttää päällisin puolin suht normaalilta, mutta kun hänen kanssaan viettää aikaa, niin sen erikoisuuden huomaa.

Kaiken kaikkiaa hän on kiltti poika, mutta hän on vain niin pihalla elämästä, että pelkään hänestä tulevan jonkinlainen takakammarin poika ja hän on meissä kiinni loppuelämäni ja sitä en kestäisi. Tahdon, että minun vastuu loppuu kun hän täyttää 18 vuotta.

Kun aikanaan ryhdyin isäpuolen rooliin, odotin että se rooli pienenee huomattavasti kun pojat aikustuvat. Vanhemman pojan kanssa näin on näköjään käynytkin, mutta nuoremman pojan kanssa ei näytä yhtä hyvältä. Arki on ollut nyt viimeiset pari vuotta todella vaikeaa ja isäpuolen rooli on ollut raskas taakka kantaa viimeiset pari vuotta. Välillä mietin, että oliko virhe ryhtyä suhteeseen vaimoni kanssa ja alkaa kasvattaa toisen miehen lapsia.

Kun meillä oli vaimon kanssa kriisi puoli vuotta sitten, vanhempani sanoivat siinä vaiheessa, mitä ajattelivat: ”kuka mies nyt ottaa toisen miehen lapset hoidettavakseen. Sinua on vain hyväksikäytetty. ”

Ne sanat satutti. Vaimoni on kuitenkin ollut yhtä pientä hairahdusta lukuunottamatta hyvä vaimo. Ja rakastan häntä. Mutta enpä minä itsekään tunne montaa miestä, joka on ryhtynyt isäpuolen rooliin ja kasvattanut toisen miehen lapsia.

Tällaiset negatiiviset ajatukset pistävät mietityttämään, olenko huono ihminen kun ajattelen näin. Ja olinko typerä, kun ryhdyin tällaiseen rooliin? Toivoisin paljon ajatuksia muilta isäpuolilta ja totta kai kaikilta muiltakin!

Käymme perheneuvolassa, mutta tällaisen ajatuksen, ”Ei minun tarvitse pitää poikapuolistani! He ovat melkein aikuisia ihmisiä, eikä minulla ole heihin mitään verisidettä! Miksi minun pitäisi pitää heistä!?” sanominen tuntuu ylitsepääsemättömältä.