Kuusi vuotta ehdin olla miehen kanssa. Sitten se loppui. Eilen aamulla siihen tuli päätös.

Oma mielialani on ristiriitainen. Kaksi kuukautta asuimme erillään, kumpikin tahoillaan, miettien. Sinä aikana ilmeisesti ehdin käsitellä asiaa niin paljon, että kun ero oikeasti tuli, se ei enää ollutkaan järkytys. Toisaalta olen helpottunut, toisaalta on hirveä ikävä, toisaalta hyvä olla, toisaalta pahaolla. Yksinäinen ainakin olen, se on varmaa.

Eniten ihmettää piirre joka nyt on noussut pintaan, mitä en tiennyt itsestäni löytyvänkää. Minä olen tyytyväinen siitä että mies kärsii. Hän kärsii todella paljon tästä erosta, sanoi että on varma että tulee katumaan että päästää minusta irti, mutta hänen täytyy löytää se arvostus uudelleen minua kohtaan. Että toivoisi vielä että meillä olisi yhteinen tulevaisuus. Kun taas minä… Minua on kohdeltu niin huonosti viimeisen vuoden ajan. Minua on suorastaan kidutettu. Ja nyt kun näen että ihminen, joka minua on kiduttanut, kituu itse omien tyhmyyksiensä vuoksi… Pelottavaa, mutta se on lohdullista. En ole ikinä ajatellut olevani kostonhimoinen ihminen, enkä haluakaan kostaa. Mutta se, että hän kärsii siitä kuinka on laittanut minut kärsimään, tuntuu vain osaksi hyvältä.

Tämä taitaa olla ihan normaalia, mitä olen lähipiirissä seurannut. Mutta se silti ihmetyttää.