Hei!
Lapsuuteni peheeseen kuului äiti, isä ja pikkusisko. Aikuisiän perheeseen parhaimmillaan kuului aviomies, 3 poikaa ja yksi tyttö. Kuusi vuotta sitten tuli avioero ja jäin lasten kanssa yksin. Nyt pojat ovat yksi toisensa jälkeen muuttaneet pois opiskelujen tähden. Nyt asun 17-vuotiaan tyttäreni kanssa kahden. Viikot hän opiskelee sisäoppilaitoksessa. Eli viikot olen yksin. En osaa nauttia tilanteesta. Ikävöin poikiani ja menetettyä työtä ja työkavereita. Tässä tilanteesa ilman lapsia piti olla miehen kanssa, mutta mies jätti toisen naisen takia. On niin pirun orpo olo olla yksin. Olen myös hiukan pelokas yksinäni. On vähän turvaton olo. Aikaisemmin perheessä oli ääntä ja menoa. On kai tämäkin pienimuotoinen kriisi.
En kuitenkaan kaipaa miestä rinnalle. En kylläkään pahastuisi, jos semmoinen kohdalle osuisi. Aikaisemmin tuli kuitenkin elettyä toisten ehdoilla unohtaen itsensä. Nyt on uusi aika opetella omia juttuja omilla ehdoilla. En kuitenkaan tiedä, mitä haluan. Välillä on suuri halu luovuttaa. Sitä kuitenkin tarvitsis löytää toivo huomisesta. En vaan osaa elää vain itselle. Miten oppia rakastamaan itseä, kun on suurimman osan elämää vihannut itseään. Voi olla, että vaihdevuodetkin tässä pukkaa päälle ja selittää osan tästä ahdistuksesta.
Olen kuulemaan, miten muut ovat rakentaneet elämänsä lasten muutettua pesästä.
Toiveikkaana eteenpäin 🙂🌻
Hei,
tunnistan tilanteesi siinä mielessä, että olen varautunut vastaavaan. Vielä se ei ole ajankohtaista, mutta aika menee nopeaan.
Oma asumismuotoni on sellainen, että kunnossapito- ja huoltohommia voin tehdä mitenkä paljon vaan, jos haluan päiviini täytettä ja tekemistä. Lista tehtävistä asioista on loputon, lisäksi olen miettinyt mitä kaikkea uutta voisin opetella jos niikseen on.
Menoja kai pitäisi olla ja itse aktiivinen niiden suhteen, mutta mitään täyteohjelmaa tai -ihmisiä en aio käyttää, siinä saa kyllä ajan kulumaan mutta jos tekeminen ei ole jotain itselle tosi mieluisaa, aika menee hukkaan. Eli koitan pohtia mitä oikeasti haluan tehdä, mistä olen innostunut jne. Yksinäisyys varmasti iskee ja pahasti, samoin tuo mainitsemasi turvattomuus, mutta yritän viihtyä omassa seurassani. Ja muistan, että kohtalotovereita löytyy paljon.
Jotenkin vaan pitäisi pystyä olemaan jäämättä apeiden ajatusten loukkuun, määritellä ne omat intohimot ja olla tyytyväinen siihen mitä tekee (ja tehdä jotain muuta, jos ei ole tyytyväinen). Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yrittämättä taidan jämähtää ja pölyyntyä - vai pitäisikö sanoa muumioitua- omaan yksinäisyyteeni.
Voimia sinulle ja toivottavasti löydät niitä omia ilonaiheita!
Hei!
Kiitos Tyrsky mietteistäsi! Se tässä onkin samalla hienoa ja vaikeaa oivaltaa, mitä sitä itse haluaa elämältään. Pyrin kovasti pitämään kunnostanut huolta. Maanantaisin käyn bodypumpissa. Muuten käyn vaihtelevasti jumpalla tai vesi juoksemassa. Mulla on pitkäaikainen kuntoprojekti menossa. Mulla on laihdutettavaa 30 kiloa. Kilot on tulleet pikkuhiljaa surun ja piilotetun surun myötä. Tykkään myös neuloja. Mulla tulee tehtyä sukkia ystäville.
Olen taipuvainen ahdistumaan. Olen kuitenkin myös positiivinen mieleltään. Eikä mun ole ainakaan tarkoitus jäädä apeiden ajatusten loukkuun. Yksinäisyys tahtoo kuitenkin vaivata. Tämä syksyn synkkä pimeys myös ahdistaa. Onneksi on kynttilöitä, joita voi laittaa tuomaan valoa.