Elämä tuntuu niin repalaiselta, etten oikein osaa sitä tähänkään jäsennellä. Vatsassa velloo harmaa kivikova möykky. Onko se aina ollut siellä? Yritin etsiä onnellisia jaksoja elämästäni, niitä löytämättä. Tai ehkäpä onni oli väärä sana..turvallisia elämänjaksoja. Sama tulos. Kulissit kunnossa, olleet aina. Omien raamieni sisällä täysi myrsky, olo kuin hukkumassa olevalla.
Hyvin osaan oloni vierailta ja läheisiltänikin peitellä. Tunnen valtavaa tarvetta olla hyödyllinen, turvallinen, rakastettava, rakastava.. ja uuvun taakkani alle, hiljaa, vain ajoittain säröillen, riitaa ja eripuraa aiheuttaen.
Ääri-ihminen. Sekunnin sadasosan armollinen itselleni, olen hyvä äiti. Miksi en sitten jaksa iloita lasteni kanssa täydellä sydämellä? Ahkera vaimo. Miksi sitten mieheni joutuu kokemaan stressiä kotiasioista? Näin jokaisen asian kanssa. En jaksa päästää irti. Olen kuin krampissa, puristaudun siihen mitä olen onnistunut ympärilleni saamaan.
Missä sitten menee itsesäälin raja? Olenko vain itsesäälissä vellova, siihen tukehtuva prinsessa joka näkee asiat itsekkäästi. Itkee kun ei saa tahtoaan läpi..? Missä olisi jonkinlainen realisaattori- kone joka saa ongelmani oikeisiin mittasuhteisiin…(mittasuhde on mikä?)