tästä voi tulla pitkä tarina,mutta yritän tiivistää ainakin näin aluksi.Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja naimisissa siitä nyt kolme vuotta.olemme molemmat 29 vuotiaita.

meillä on kaksi lasta molemmat alle kouluikäisiä.itse työskentelen kotona ja mieheni on palkkatöissä muualla.

viime vuosi oli meille tosi raskas.varsinkin minulle.olin (olen) väsynyt kotona olemiseen ja siihen ettei minulla ollut muuta seuraa kuin lapseni ja mieheni kun töistä tuli.kavereita minulla ei juurikaan ole tai on joitain mutta kuitenkin.tuli aina halu heti lähtee jonnekin kun mies tuli kotiin ,kun tuntui et itellä kaatuu seinät päälle.kävin sitten lenkillä tunnista pariin tuntiin.se helpotti hetkeksi,mutta pikkuhiljaa sekään ei riittänyt,yksinhän minä sielläkin olin.aloin mietimään että mitä elämäni olisi muualla tai jonkun muun kanssa.ajattelin nuoruuden rakkautani ja koin palavaa halua nähdä hänet.

valitin miehelleni sitten etten jaksa enään ettei mun elämässä ole mitään.suhteemme oli aika huonossa jamassa jo tuossa vaiheessa.tunsin itteni huonoksi ja mitättömäksi ettei musta ole mihinkää. minulla on tosi huono itsetunto,joka alkoi muuttua pahemmaksi lasten syntymien jälkeen.minulle jäi leikkausarvet ja mahani meni kamalan näköiseksi.en voinut hyväksyä itseäni,niinpä kuvittelin päässäni ettei miehenikään voi minua hyväksyä.olen muuten hoikka,mutta mahani on aivan kamalan näköinen.olen siitä katkera.

sairastuin myös kilpirauhasen vajaatoimintaan ja masennuin ihan täysin.mieheni ei ymmärtänyt minua,minullahan oli kaikki hyvin lapset perhe ja mies hieno talo,mieheni ajatteli.olin aivan rikki,mutta mieheni ei tajunnut vaikka rautalangasta yritin vääntää.

sitten siihen pahinpaan asiaan.minulla on teini-ikäisenä ollut vuoden mittainen suhde (siis ennen miestäni) erääseen mieheen.hän oli ensirakkauteni ja suhteemme oli minulle kaikki kaikessa ja se oli mahtavaa aikaa.erosimme ja mihelläkin oli oma perhe jossain vaiheessa mutta on eroonnut jo kauan sitten.olemme aina jutelleet kun olemme nähneet ja mies on aina vihjaillut tai sanonutkin että olen hänen elämänsä nainen yms.se on aina jotenkin kolahtanut minuun mutta mennyt sitten ohi.

no nyt tapasimme ja juttelimme ja hän oli edelleen yli kymmenen vuoden jälkeen samaa mieltä ja et haluaisi mut itelleen yms.olen nyt tavannut hänet pari kertaa ja juteltu.mieheni tietää ja hän oli ihan rikki kun halusin toisen miehen tavata.olin jo varautunt että avioliittomme päättyy,mutta varmaan ajattelin että eipä mulla ole paljoa menettävää,joten kerroin kaikki.tämä mies on aina kummitellut elämässäni jollain tavalla jota en osaa selittää.

mieheni muuttui kertaheitolla eri ihmiseksi.alkoi puhumaan tunteistaan ja kertoi että olemme ja minä olen hänelle kaikki yms.ja on kyllä tosissaan sen uskon.on aina ollut mutta katuu ettei ole ottanut minua tosissaan kun olen yrittänyt kertoa miten raskasta minulal on ja suhteemmekaan ei tunnu miltään.ymmärtää sen nyt ja syyttää itseään kun ajoi minut toisen miehen tykö.

mieheni haluaa jatkaa kanssani ja tekee kaikkensa sen puolesta.ja hän onkin oikea unelmien mies.ei hänessä sillai ole ikinä ollutkaan vikaa.tekee kotitöitä ja päästää minua lenkille,kauppoihin yms.mutta en ymmärrä miksen tunne häntä kohtaan enään samaa rakkautta kuin ennen ja se tuntuu pahalta kun toinen on rakastunut ja vannoo rakkautaan joka päivä.ja on niin ihana ja ymmärtäväinen.kyllä minäkin häntä rakastan mutta en tunne että niin paljon kuin hän minua.tiedän että kuka vain toivoisi juuri tämmöisen miehen itselleen.

nyt tilanne on se että en ole tätä toista miestä nähnyt pariin viikkoon ja ns.katkaisin välini häneen koska halusin pelastaa avioliittoni ja perheeni.mutta edelleen hän kummittelee mielessäni joka päivä.ja kun on huonoja hetkiä niin pakenen ajatuksissani häneen.ja mietin olenko sittenkään valinnut oikein.välillä niin tekisi mieli edes soittaa.pakotan itteni pysymään erossa hänestä.rakastan kuitenkin miestäni ja perhettäni en halua rikkoa,en voisi lapsilleni sitä tehdä.heillä on hyvä olla kai kuitenkin emme riitele mieheni kanssa.olen vain tosi masentunut itse ja välillä mietin et haluisin kuolla.etten jaksa enään tätä kaikkea.on muitakin ongelmia näiden lisäksi.en tiedä mikä on oikein .pystynkö unohtamaan tämän miehen ja elämääm onnellisine perheeni kanssa.välillä olen onnellinen ja välillä tuntuu ettei tämä ole oikein,kun ajattelen toista miestä.mieheni kanssa olemme tulleet tosi läheisiksi ja meillä on hyviä hetkiä.eikö minulle vain mikään riitä?vai voiko tämä toinen mies olla elämäni rakkaus edelleen?

olisin kyllä hullu jos vaihtaisin perhe-elämäni siihen mitä hän on.poikamies elämää viettänyt monia monia vuosia.tuskin hänestä olisi loppupeleissä jaksmaan perhe-elämää ja sen haastavuuksia,vaikka hänelläkin on kyllä lapsi.en luottaisi häneen,mutta miksi hän sitten valtaa ajatukseni.tiedän että oma mieheni rakastaa ja pysyy aina rinnallani.hän ei minua päästä pois on sanonut ja tiedän sen.ja arvostaa minua enemmän kuin mitään.mieheni on ehdottanut minulle ulkopuolista apua,mutta olen jyrkästi kieltäytynyt siitä,mutta en tiedä ehkä pitäisi mennä jonnekin juttelemaan.minä kuvani on niin vääristynyt ja tiedän sen itsekin.odotan kai vain että romahdan lopullisesti ja sitte on pakko pyytää apua.en tiedä,voisiko joku ulkopuolinen tulkita tilannettani.mieleni vaihtelee niin päivästä toiseen välillä olen ihan varma että haluan aina olla tässä perheeni kanssa ja että rakastan miestäni,enkä halua häntä menettää mutta toisena päivänä tuntuu etten jaksakaan että paikkani on kai muualla.perhe elämässämme on muita ongelmia kuin suhteemme ja niitä kun ajattelen tuntuu etten jaksakaan tätä,vaikka tiedänettä mieheni on tukenani.vosiko kukaan auttaa minua?

😭😐😐😮