Haen tähän näkökulmia ulkopuolisilta mitä te tilanteesta ajattelette, onko meidän tarina ohi vai vielä asioita suhteen pelastamisen eteen tehtävissä?

Olemme olleet yhdessä 18 vuotta, teini-iästä saakka ja elämme ruuhkavuosia kahden päiväkoti-ikäisen kanssa. Viime vuodet ovat olleet kiireiset, kun on ollut pienet lapset, vauvavuosi, talon rakennus ja opiskelut, hektistä työelämää unohtamatta. Parisuhteelle kahdenkeskistä aikaa on jäänyt vähän. Koen kuitenkin, että kaikesta tästä huolimatta olemme eläneet tasapainoista ja tavallista perhearkea ja ollaan tilanteista selvitty tiiminä. 

Kova aherrus on näkynyt kuitenkin siinä, että viimeisen reilun puolen vuoden ajan puoliso on ollut uupunut, poissaoleva, semmoinen ettei mikään tai kukaan kiinnosta ja perheenjäsenet ovat lähinnä puolisoa vain ärsyttäneet, hän on äksyillyt ja ollut ajoittain etäinen. Lääkäriin ei ole suostunut menemään, vaikka useasti olen kehoittanut, että hakisi apua uupumukseensa, kun siitä niin selvät merkit on olleet jo pidempään nähtävissä. Sanoo ettei se auta mitään, kun sairaslomalla ei voi vain 24/7 kuitenkaan maata, kun pitää silti perhe-elämä pyörittää. Päivät vaihtelivat ja välillä uupumus näkyi arjessa vähemmän, välillä enemmän riippuen sen hetkisestä työtilanteesta. Arki kuitenkin sujui hyvin ja läheisyyttä ja etenkin seksiä meillä pariskuntana on ollut koko tämän ajan normaalisti. Tilanne lopulta johti siihen, että n. 1,5 kk sitten puoliso halusi jutella tulevaisuudesta ja ilmoitti yhtäkkiä haluavansa erota, tunteet minua puolisona kohtaan ovat kuulemma hävinneet ja väittää tunteneensa näin jo vuosia. Asiat on täysin salannut eikä puhunut minulle mitään tämmöisistä tuntemuksista. Tämä kaikki tuli minulle täytenä shokkina enkä yhtään näe enkä koe asiaa samalla tavalla. Hän haluaa enemmän omaa aikaa ja tehdä asioita itsenään lupia toiselta kysymättä ja tuntematta huonoa omaa tuntoa siitä, että menee ja tekee mitä huvittaa milloin huvittaa. Hänen mukaansa me ei tehdä asioita riittävästi asioita yhdessä ja tykätään liikaa eri asioista. Kommunikointi on ollut meillä huonoa ja sen kyllä itsekin myönnän, että sitä pitäisi parantaa. Ero kuulemma ratkaisi tämän kaiken. Toisen viikon voisi tehdä mitä haluaa ja sitten toisen viikon jaksaisi olla taas isä 100% lapsille. Realismi häneltä kuullostaa puuttuvan siitä, minkälaista yh-vanhemman arki olisi. Puoliso sanoo että siinä olisi vain voitettavaa, vaikka tosiasiassa elämä yksin asuvana kolmikymppisenä vanhempana on hyvin erilaista kuin mitä se oli silloin teininä edellisen kerran sinkkuna ollessa. 

Pariterapiassa ollaan käyty nyt muutama kerta ja suostuu sinne kanssani menemään, vaikka itse sanoo kokevansa ettei siitä ole hänelle hyötyä. Asioista on hyvässä hengessä kotona puhuttu ja seksi sujuu yhä edelleenkin tosi hyvin. Puolison ahdistus ja uupumus on ainakin hetkellisesti väistynyt, kun työkiire helpottanut ja kuulemma sekin auttanut, että on saanut purkaa pahanolonsa ulos. Kuitenkin terapiassa puoliso sanoo, että on edelleen eron kannalla, minä en. En halua eroon pitkästä liitosta enkä halua hajottaa meidän perhettä. Itse koen, että puolisolla etenkin ruuhkavuodet väsyttää ja hakee erolla pikaratkaisua, joka myöhemmin voi alkaa kaduttamaan. Hoitamaton uupumus myös pelottaa ja mietityttää minkälainen roolia se tässä tilanteessa ja ajatusmaailmassa näyttelee ja mitä sitten, jos puoliso eron jälkeen huomaisi, että eipä se olo eron myötä parantunutkaan. 

Asia on meillä nyt auki, ollaan semmoisessa välitilassa ettei tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Minä en uskalla tehdä liikettä mihinkään suuntaan ettei puoliso uudestaan ahdistu ja koe minun ohjailevan tilannetta liikaa. Keskustelu on nyt semmoista jossittelua. ”Jos erotaan, jos jatkettaisiin niin näiden asioiden pitäisi muuttua enkä tiedä voinko sinulta vaatia näitä asioita itsessäsi muuttamaan, en tiedä saanko tunteitani palaamaan, eihän tässä mitään lopullista ole vielä päätetty, lapsien ja talouden kannalta ehdottomasti paras oli jatkaa saman katon alla” jne vilisevät hänen puheissa ja viesteissä. Näihin jossitteluihin takerrun ja pidän toivon liekkiä yllä. Kuitenkin puoliso itse pitää tietoisesti minusta etäisyyttä eikä itse hakeudu lähelle, jottei anna minulle väärää mielikuvaa. Antaa minun kuitenkin lähestyä häntä ja suukottaa sekä halaa takaisin jos minä siihen teen aloitteen. Seksi kiinnostaa aina ja seksipuheista innostuu valtavasti ja kokee ne tuovan meitä lähemmäs toisiaan. 

Terapiassa sanottiin, että itsetutkiskelua on tehtävä onko oikeasti tahtoa ja onko halua sitoutua, koska ilman niitä mahdollisesta yrittämisestä ei tule mitään. Minä yhä tahdon ja haluan, vaikka minua on tässä syvästi loukattu ja satutettu ja luottamus ottanut syvän särön. Puoliso sanoo että yhä haluaa erota, mutta samalla sanoo myös pelkäävänsä, että jos yritetään eikä mikään muutu niin uskaltaako hän enää jatkossa sanoa uudestaan oikeita tunteitaan, jääkö suhteeseen silloin vain kiltteyden takia. 

Tilanne on siis hyvin epäselvä ja nyt vain kellutaan tilanteessa, jossa ei ilmeisesti kumpikaan tiedä mitä tässä pitäisi tehdä. Tiedetään miten isoja muutoksia ja luopumisia ero aiheuttaisi, mutta tiedostetaan myös se miten isoja asioita yhdessä pitäisi työstää, jotta tämä asia voitaisiin ylittää. 

Mitä te ulkopuoliset tästä tilanteesta ajattelette? Elätänkö turhaan toiveita, että suhteella olisi vielä mahdollisuus tästä selvitä ja mitä ajatuksia teille puolison jahkailusta tulee?