Hei, koin isän menetyksen itse reilut 14 vuotta sitten.Olin itse tuolloin 26. Lapset olivat pieniä toinen reilu kahden ja pienempi puolen vuoden. Kaikki tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Juuri kun elämässä piti olla kaikki kohdallaan.

Tunsin itse että parhaiten jaksoin, kun sain olla kotona lasten kanssa ja surra/itkeä silloin kun siltä tuntui. Ja sitä itkua riitti aikansa.

Tuli vaihe jolloin ei enää itkettänyt. Elin muistoissa, pengoin isän tavaroita, katselin valokuvia, puhuin ystävien kanssa. Kävin haudalla säännöllisesti ja puhuin isän kanssa. Kerroin mitä ajattelin ja mitä elämässäni tapahtui milloinkin.

Tuli hyviä ja huonoja muistoja. Muistoista aika rakensi lohdutuksen kaikelle tapahtuneelle. Miksi näin piti käydä. Muistoista hyvät jäivät elämään.

Aloin miettiä mikä olisi ollut se toinen vaihtoehto. Isäni elävänä, mutta ei tuntevana oliona sairaalassa. Se olisi ollut meille omaisille ehkä liian vaikeaa kestää.

Lapset pitivät minut tässä ajassa mukana. Mietin usein miten ilman niitä olisin selvinnyt.

Nykyään käyn haudalla silloin tällöin. Joskus kun elämässä on tiukka paikka itkettää ja muistan isän.

Mielestäni sinun pitää antaa ajan kulua. Kaikki vaiheet tulevat itsestään ja ajallaan, aikaa ei voi määrätä. Toinen ihminen ei voi sanoa että surun pitää nyt loppua. Elämä jatkuu kuitenkin.

Minusta oli tärkeää miettiä aina, mitä isä olisi ajatellut tässä tilanteessa ja miten toiminut. Kohti uusi seikkailuja ja haasteita.

Valoa päiviisi ja tulee se päivä jolloin voit puhua kuolemasta aina itkemättä.

Hei,

Ikävää mitä olet joutunut kokemaan. Avoimia kysymyksiä on varmasti paljon ja surutyö jatkuu ihan varmasti vielä pitkään. On helpottavaa huomata kun ei enään joka hetki kyynelihdi, mutta palakurkussa myös ahdistaa.

Itse en ole täysin vastaavaa surua kokenut, mutta olen menettänyt vähän reilu vuosi sitten yhden elämäni tärkeimmistä ihmisistä lopullisesti. Entinen appiukkoni kuoli syöpään silloin. Hän oli minulle kuin toinen isä ja yhä edelleen joskus tulee kyyneleet silmiin kun häntä muistelee...

Kaikkea hyvää Sinulle ja voimia tulevaan !

-Terppa-

Harvinaisen tyhmän otsikon aloitin ja aika moni sen jo lukenut. Maine kasvaa kuinka pösilö mie voinkin olla.
Tämäm vaan alotin, kun olin yo-kirjoitusten jälkeen tosi sippi. istuin monta tuntia vesisaateessa äidin ja isän haudalla. vaikka olin jo sopimuksen tehnyt, että käyn haudoilla vaan kaksi kertaa viikko. Sitäkään sopimusta en pystynyt pitään.

Kun alkaa mennä vähän huonommin asiat, aloitan suremisen uudelleen. Vaikka olen jo pystynyt elään muistoissa pitemmän aikaa. On ollut monia kuukausia, että olen kaikkia kivoja juttuja muilta isistä ja äidistä kuunnellut, sitten on jo itsekin alkanut muistaan juttuja. Sitten iskee suru ja se iskee aina vaan lujemmin, kun on ollut vähän aikaa surematta. Tulee tunne, että nyt just joku mulle kertoi, että sun äitisi ei tule enää kotiin. Aivan kuin äiti olisikin ollut välillä elossa, kun sitä olen muistellut. Sitten suru kaataa muistot ja elän taas uudelleen ja uudelleen hetken, kun sanottiin, että äiti on kuollut.

Nyt yritän taas tästä hetkestä selvitä, tästä surusta. Mutta nyt, kun tämä iski näin lujaa, en enää ala äitiä muisteleen. Mun on vaan pakko unohtaa, että sitä koskaan ees on ollut.

Onko siinä surutyön ja muistelemisen välillä uuden elämän aloituksen aika? Minun vanhempani eivät ole kuolleet, eikä minulta kukaan muukaan läheinen ole vielä kuollut. En siis itse ole vastaavaa kokenut. Mutta menetyksen ja sitä seuranneen surun ole kokenut. Kun olen mielestäni riittävästi surrut eli kun suru alkaa hellittää, otan surun tilalle jotain uutta. Minulle on riittänut uuden harrastuksen, esim. jumpan aloitus. Sitten aikanaan tulee aika, jolloin voi menetystä muistella ilman suurta tuskaa.

Harvinaisen tyhmän otsikon aloitin ja aika moni sen jo lukenut. Maine kasvaa kuinka pösilö mie voinkin olla.
Tämäm vaan alotin, kun olin yo-kirjoitusten jälkeen tosi sippi. istuin monta tuntia vesisaateessa äidin ja isän haudalla. vaikka olin jo sopimuksen tehnyt, että käyn haudoilla vaan kaksi kertaa viikko. Sitäkään sopimusta en pystynyt pitään.

Kun alkaa mennä vähän huonommin asiat, aloitan suremisen uudelleen. Vaikka olen jo pystynyt elään muistoissa pitemmän aikaa. On ollut monia kuukausia, että olen kaikkia kivoja juttuja muilta isistä ja äidistä kuunnellut, sitten on jo itsekin alkanut muistaan juttuja. Sitten iskee suru ja se iskee aina vaan lujemmin, kun on ollut vähän aikaa surematta. Tulee tunne, että nyt just joku mulle kertoi, että sun äitisi ei tule enää kotiin. Aivan kuin äiti olisikin ollut välillä elossa, kun sitä olen muistellut. Sitten suru kaataa muistot ja elän taas uudelleen ja uudelleen hetken, kun sanottiin, että äiti on kuollut.

Nyt yritän taas tästä hetkestä selvitä, tästä surusta. Mutta nyt, kun tämä iski näin lujaa, en enää ala äitiä muisteleen. Mun on vaan pakko unohtaa, että sitä koskaan ees on ollut.

Ohhoh,osasinkohan oikeen kopijoida tuon "maanvaivan" tekstin? No,tuloo sitten luvallinen plagointi.🙂

Otan osaa menetyksiisi,rankkaa menettää ketään ja vieläpä sun kohdalla molemmat.

Kenenkä kanssa sinä olet sopimuksen tehnyt,että rajaat jonkun tietyn käyntiajan vanhempiesi haudoille? Ei semmosta tarttee olla.Eihän herranjumala siihen voi mitään aika tai käyntirajoitteita laittaa.Itelläni isä kuoli 12 vuotta sitten,surutyö nyt vasta meneillään,ystävä poistui kuvioista tapaturmaisesti 8kk sitten ja nyt sitten eno kuoli viime lauantaina.Minusta suremisessa ei ole mitään rajaa ajallisesti,ehkä se jossain määrin on vähän sellanen henkilökohtanen juttu,että joillain vie vähemmän aikaa ottaa menetys osaksi elämää,ja osalla jää liikaa tunteita siihen kiinni.Niinkuin mulla kävi,ja nyt se on sitten mentävä läpi.En aikanaan silloin osannut katsoa suruani silmiin,mutteihän se siitä minnekkään häviä.siellä se yhtä elävänä muistuttaa olemmassa olostaan,sinnikäs!
Minun on läpikäytävä konkreettisesti asiat,kävin iskääni kattomassa sairaalassa kun se oli arkussa ja saman tein nyt enon suhteen.En pysty sisäistämään kuolemaa ilman että jollain tavalla sen saan kouriintuntuvaksi.
Kuolema herättää niin erilaisia ja sekavia tunteita,mitkä pitäs saaha purettua jollain.Mulla niihin liittyy paljon pelkoa,syyllisyyttä,häpeää j apahaa oloa,ei oikeastaan ollenkaan iloa. Tai että voisi olla iloinen jostain asiasta mitä edesmenneen kanssa on tehnyt. Enkä ymmärrä miksi joka ikisessä tilanteessa pitäs aina pystyä sanomaan jotain positiivista. Ehkä jossain vaiheessa kun aika on kypsä,voi löytää asiasta hyviäkin puolia,että:"blaa blaa ole onnellinen edes niistä ajoista,mitä sinulla oli." ei aina tarttee. oon oltava oikeen että välillä on paha olla,ja kokoajan ikävä.Eihän se siitä minnekkään häviä.Mutta se on sitten tietenkin eri asia jossei anna ittelleen lupaa lähteä eteenpäin.Se on mulla nytten menossa.

Minusta kuulostaa että surutyösi ei ole vielä tehty,eikä minusta sulla ole mitään syytä olla antamatta ittelles lupaa miettiä ja kaivata sinun äitiäs tai isääs ihan rauhassa.Ehkä se on siinä että ne tunteet pitäs jotenkin saada susta sitten vielä ulos.Eihän se muuten oikeen ossaa lähteä hellittämään.
Mullakin menee vielä varmaan joku tovi että alan ymmärtää asioita,kun nyt olen antanut itelleni luvan surra.

"hiljalleen myrskyn laannuttua,
laiva rikkonainen
satamaan saapuu,
huomaten sen olevan
sama josta lähti
jonka kerran taakseen
jätti
lähteäkseen uudestaan
kohti myrskyä
uusin purjein."
*rajatapa*

Halaus
🙂👍

Parahin maanvaiva! Toivoisin, ettet antaisi toisten ihmisten määrätä puolestasi, milloin olet tehnyt surutyösi. Meidän surumme on erilaista, aivan kuten olemme ihmisinäkin kaikki keskenämme erilaisia. Oma suruni hiipuu vasta pätkittäin, ja tulee ajoittain takaisin jälkimaininkeina, jotka onneksi koko ajan ovat vaimeampia. Mielestäni minulla on oikeus tuntea surua asiasta vielä paljonkin myöhemmin, vaikka "surutyö" olisi asiantuntijoiden mielestä tehty ajat sitten ja itsekään en pohtimisesta enää kostuisi pätkääkään, enkä oikein enää jaksaisikaan. Ihminen ei toimi kuten kone.

Kiitos teille vastauksista. Olen sopimuksen tehnyt lähinnä kai teraputin kanssa. Oli siinä mukana nämä uudet isä ja äitikin. Mulla on pitkä matka haudoille ja mun surutyö on aika raskasta. kun olen vähän sitä mieltä, että ei ole oikeaa surutyötä, jos ei käy haudoilla joka päivä. Kun on yo-kirjotukset ja muutakin hommaa, niin ei vaan ehdi tai jaksa enää haudoilla käyvä. Eikä mulla ole ajokorttia, aina tarvin kuskin. ja haudat on taas eri suunnalla mitä on koulu. Koko päivä menisin matkoihin.

Mutta ei tämä näinkään toimi. Kun en mene hautausmaalle, niin on tosi syyllinen olo. ei paljon auta, että poltan kuvien vieressä kynntilää. En koskaan löydä mihinkään asiaa sellaista ratkaisua, että voisin olla rauhassa.

Hei vain maanvaiva! Jokainen täytyy surra omalla tavallaan ja jokaisen surutyö kestää oman aikansa. Toisilla menee vuosia toisilla ei. Kaikki on niin kiinni yksilöstä. Minä menetin kaksi läheistäni maalis-toukokuussa ja paha olo kalvaa kokoajan. En pysty menemään haudoille usein, koska se on minulle henkisesti raskasta ja vaivun käytyäni helposti synkkyyteen. Minun mielestäni jokaisen, Sinunkin, tulee antaa ajan kulua ja löytää se oma tapa käsitellä surua.Ei ole missään määritelty miten surutyö tulisi tehdä, sitä ei voi "suorittaa" tai tehdä väärin. Toimit vain niin kuin Sinusta parhaalta tuntuu. Voimia jokaiseen päivääsi!🙂👍

mannaari, ei sullakaan varmaan ole kovin helppoa. Mie vaan itsestäni kirjoittelen vaikka sun surusi on paljon uudempi mitä minun on.

Mitä sitten tapahtuu, kun suru muuttuu tyyliksi, haistakaa paska koko maailma. Ei jaksa yhtään mitään, sanoo nuo sanat vaan joka asiaan. menee jopa haudalle ja sanoo isän ja äidin nimen ja perään haistakaa tekin paska. Tämän nimi on häpeällinen suru, kaikkein pahin vaihe.

Aikuisen, lesken tai lapsensa menettäneen aikuisen suru voi jatkua vuosia. Se ei ketään suututa, eikä kukaan siitä loukkaannu vaikka suru jonain päivänä kaataisi surevan , hän joisi viinapullon, huutaisi suureen ääneen tuskaansa. Hänen suruaan ymmärretään, koska hän osaa sivistyneesti sanoa, että ei jaksa enää, auttakaa.

Jos olet aikuinen ja olet leski tai ole nyt mikä tahansa,aikuinen kuitenkin, aika jolloin sinun surutyösi on siinä pisteessä, että otat huomioon joka asiassa toiset ihmiset, onkin ääretön. Aikuinen osaa surra niin, että hänestä toiset huomaavat miten hän ponnistelee koko ajan eteenpäin surussaan. Se on kunnioitettavaa. Aikuiselle pitääkin antaa aikaa ääretön määrä surra, Toiset jaksavat hänen rinnallaan kulkea, ottaa viinapullon pois ja surra hänen kanssaan. "niin olet kokenut kovia, ei kukaan muu tuollaista ole täällä kokenut".
Surun keskellä huomaa, että on kateellinen aikuisille jotka osaavat sivystyneen tavan surra.

Aikuisilla on sellaisia juttuja mistä toiset huomaa miten paljon hän tekee surutyötä. Hän käy kaupassa, töissä, tekee lapsille ruuat, käy vaikka jonkin kurssin läpi, yksi ilta sanoo, että ei juokaan nyt viinapulloa. Näistä hommista näkee miten surutyö etenee.

Mutta miten apukeinoja on nuorella aikuisella todistaa, että tekee surutyötä. Sillä todistaa se jotenkin pitää eikä vaan voi sanoa haistakaa paska koko maailma. Nuoren aikuisen ei pidä kenestäkään toisesta huolehtia, vaan itsestään. Ei se tule kehuun töillä mitkä se jaksaa nyt tehdä vaikka kaikki ovat kuolleet. Nuori menee kouluun, syö siellä valmiin ruuan, illat se voi seistä kaduilla toisten joukossa. Koko ajan pitää olla pokka päällä, eikä antaa kyyneleitten valua, sillä ei toiset nuoret jaksa kovin kauaa katsoa ilotonta nuorta. Siksi pitää melkein heti kuoleman jälkeen kyetä jaksaa olla normaalisti.
Kun illalla vihdoin viimein pääsee kotiin tai uskaltaa tulla yksinäiseen kotiin, niin pokka pettää. Huutaa kotiväelle tai kirjottaa netissä haistakaa paska koko maailma.

Suru on suoritusta aivan täydellisesti. Haluan mitata sen määrän ja sen oikeuden, koska se auttaa minua surutyön suorituksessa. Tunteita täytyy selittää kaikille. Ei voi vaan olla joukossa ja surra, jos ei kerro toisille, että anteeksi hetki nyt minä suren ja nyt mua hatuttaa aika tavalla.
Jos se sureminen olisikin näin helppoa, että huomaisi ensin sanoa, että alan sureen, anteeksi, en tiedä mitä nyt suustani tulee. Mutta, kun ei aina itsekään tajua, että juuri nyt se suru iskee ja lujaa. Ensin sanoo kaiken, huutaa koko maailmalle haistakaa paska, kaikki ympäriltä kaikkoaa, eikä tajua miksi jäi yksin. Tai huutaa, haistakaa paska, antakaa mun olla yksin. Oikein pyytää antakaa olla yksin, kun ei tajua mikä muhun taas tulee.

Ensin on suru, jolloin itkee ja makaa. Se on hyväksyttävää surua. Silloin, kun tapahtuneesta on vasta hetki kulunut, saa kaiken tuen mitä maailmasta löytyy.
Silloin ei mikään asia hävetä. Voi vi…a ja paskaa vaikka kirkossa huutaa, silti kaikki ymmärtävät.

Kun kuolemisista on kulunut jo aikaa ja vieläkin hatuttaa, ihmiset katoavat ympäriltä. Samoin, kun käy murrosiän kanssa, vähän aikaa sitä ihmiset jaksavat katsoa mutta ei äärettömiin. Jossain vaiheessa on sen verran aikuinen, että tajuaa hävetä murrosikäänsä. Samoin käy suremisen kanssa. Kun yhtäkkiä huutaa koko maailmalle, että haistakaa paska, onkin suru muuttunut hävettäväksi suruksi. Silloin tajuaa, että yksin on surutyö jatkettava loppuun, enää muiden hermot sua ei kestä eikä ymmärrys riitä.

Mulla on tosi vaikiaa nyt jouluna, kun joka paikassa on niin sievää. Kotona palaa kynttilöitä, haisee joulu ja on salaisuuksia. sitten mie en hallitse itseäni vaan saatan vaan räjähtää. Viime yönä join huoneessani kossua ja koko ajan toivoin, että kuolisin pois.Tänään sitten on krapula ja vielä pahempi olo.

mie en oikeastaan sure äitii ja isää eniten vaan ukkia. Sen kuolemasta tuli just eilen neljä vuotta. Silloin aamulla kun löysin ukin sängystä kuolleena, niin lähin ryyppään, se oli elämäni eka känni. Sitten sammuin ja meni pitkään ennen kuin tajusin, että ei ollut mun juomiseni syy, kun ukki kuoli. Mun äiti oli sillä tavalla pösilö, että sai kaiken selitteyä niin, että mie luulin, että kaikki kuolemat on mun syy.

Nyt, kun on saanut asiat selvitettyä, ei silti kestä ukin kuolinpäivää selvänä.vaikka neljä vuotta surra jotain ukkia onkin kamalan pitkä aika, oikeastaan en muista vaikka siitä ois jo viisi vuotta, pitää hautakivestä tarkistaa. Ukin sureminen on mulle lopotun elämäntehtävä se vaan jatkuu ja jatkuu.

Hei! Sulla on varmasti todella paha olla. Otan osaa suruusi ja toivon sen tiedon edes hiukan lohduttavan Sinua. En suosittele alkoholia lohtu keinoksi, tuli itsekin kokeiltua. Se pahentaa tilannetta lisää ja tuo uusia ongelmia kylkiäisinä. Yritä Sinä pinnistellä hengissä, vaikka se voimille ottaakin. Meidän jokaisen vuoro on joskus mennä, mutta ehkei aivan Sinun iässäsi vielä. Koeta keksiä muuta tekemistä kuin pulloseura. Mene vaikka urakalla lenkille tai kylään... uskon, että tutut ymmärtävät Sinua ja suruasi. Joulu on aina perheen juhlaa, nyt Sinun perheenä on muistot. Pidä kaikki hyvä lähellä sydäntäsi ja anna ajan kullata muistot. Voimia surutyön jatkamiseen!