Mä oon väsynyt. Ja oon turtunut. Mun elämässä on käyny monia vastoinkäymisiä peräjälkeen ja koen, etten pysy aina ite perässä. Jätän tässä nyt monet muut ongelmat mainitsematta, sillä en halua luoda tässä liian tarkkaa henkilökuvaa itsestäni. Sanotaan näin, että mulla on laaja kirjo tapahtumia takana, joiden takia mulla on mennyt paljon nuoruutta ohi silmien. ☹️
Suurin muutos mun elämässä lienee mun siskon kuolema. Siitä on nyt vähän yli vuosi. Ja mä olen päälle parikymppinen nuori aikuinen. Se on ollu mulle tosi rankkaa hyväksyä. En oikein oo käsitelly sitä vielä kunnolla. Toisaalta haluaisin vain unohtaa sen, toisaalta palan halusta puhua siitä.
Kuolema tuli yllättäin, jos sen niin voi sanoa. Tuskin kukaan sitä koskaan odottaa. Varoittavat merkit olivat ilmassa siitä, että näin voisi joskus käydä. Siltikään en voinut mitenkään varautua siihen, että joku päivä mulla ei oliskaan siskoa. Siskoa, jonka kanssa oon jakanut mun nuoruuden. Siskoa, jonka kanssa on tullut naurettua vatsat kipeiksi ja itkettyä silmät turvoksiin. Siskoa, jonka kanssa voi puida ongelmia. Siskoa, jonka olemassaolo teki maailmasta vähän paremman paikan.
Mun sisko ei ollut tärkeä tietenkään vaan mulle, vaan hänen lukuisille ystävilleen ja tietysti perheelle. Siksi siskoni poismeno tuntuu myös todella oudolle. Kuinka joku voi päättää luopua kaikesta ja jättää läheisille sen suunnattoman kaipuun? Jos siskollani oli niin paha olla, että hänen täytyi täältä lähteä, niin hän ei varmaan edes miettinyt minkälaisen olon hän jättää jälkeensä. Nyt se hänen kantama suru ja ahdistus on siirretty läheisille. 😭
Sanotaan myös näin, että olen toisaalta selvinnyt jo pitkälle. Pelkäsin sinä päivänä, kun tämä tapahtui, etten hymyile enää koskaan tai etten pysty hengittämään ilman jatkuvaa ahdistuksen tunnetta sisälläni. Siitä olen onnellinen, että olen nähnyt, että pystyn elämään näinkin – vaikka jatkuvaa psykologilla ramppaamista tässä on ollut melkein koko vuosi. 😟
Syy miksi mä kirjotan tänne on yksinkertaisesti se, että haluaisin kuulla miten muut ovat asiasta selvinneet, tai mitä ajatuksia moinen herättää. Ja multa saa tottakai kysyä mitä vaan.
Halusin jotakin sinulle kirjoittaa, vaikkei samanlaista kokemusta olekaan Näinhän se on, että läheisille lankeaa painava taakka, mutta ei masentunut tai sairas mieli pysty sitä niin näkemään.
Mua on auttanut vaikeissa asioissa perspektiivin ottaminen. Että vaikka nyt on vaikeaa, silti voi nähdä, että on päässyt eteenpäin. Ehkä kuukauden, puolen vuoden, vuoden kuluttua on taas jo vähän pidemmällä. Ja vaikka joskus sukelletaan syvyyksiin, pohja tulee vastaan ja sieltä noustaan pinnalle. Tulee hyviäkin hetkiä, vaikka kuinka pieniä.
Monia ikäviä asioita elämässä ei saa kerralla käsiteltyä paketoitua siististi ja sitten unohdettua. Ne muistuvat mieleen eri tilanteissa ja muuttavat meitä. Ehkä osin hyväänkin suuntaan?
Mietin, mitä hyväksyminen tarkoittaa. Mielestäni sinun ei tarvitse hyväksyä siskosi päätöstä. Sinun pitää hyväksyä se, että se oli hänen päätöksensä, jolle et voinut mitään, vaikka kuinka olisit halunnut. Joskus hyväksyminen on aluksi liikaa vaadittu, kun olennaisinta on selvitä päivästä toiseen. Ja sinä olet selvinnyt! Ikävä on rakkautta, älä pelkää sitä.