Loiste69 kirjoitti 9.7.2016 0:30

Läheisriippuvuus syntyy juuri kuvailemasi henkilön kanssa, ja kun sen tajuaa, auttaa kummasti eroamaan.

Kiitos. Niinpä. Jokin juuri tässä henkilössä saa minut toimimaan näin.

Tänään satuin törmäämään jossain mielenihmeet.fi sivuilla aiheeseen rakkausriippuvuus, ja siinä tähän:
"
Käytä aikaa selvittää itsellesi ne käytösmallit ja asenteet, jotka asettavat sinut vaaraan langeta. Milloin sinä lakkaat menettämästä kosketuksen itseesi? Missä tilanteissa sinä olet valmis hylkäämään itsesi?
"
Jotain säännönmukaisuutta tästä varmasti olisi löydettävissä. Missä tilanteissa alan käyttäytyä riippuvuuteni ohjaamana? Mitä noissa hetkissä oikein tapahtuu? Onko jotain mikä ennakoisi "retkahtamista" - jonka havaitessaan ehtisi vielä tekemään jotakin?

Samalta sivustolta löysin myös ohjeita manipuloivan henkilön kohtaamiseen, ja jutusta kysymyslistan. Näistä voisi olla hyötyä hetkiin, jolloin menee jauhot suuhun eikä tiedä mitä vastaisi:

1. Onko sinun mielestäsi se mitä pyydät reilua?
2. Onko tämä sinun mielestäsi reilua minua kohtaan?
3. Saanko minä pitää oman mielipiteeni tässä asiassa?
4. Pyydätkö sinä minulta vai käsketkö sinä minua?
5. Mitä minä saan vastapalveluksena?
6. Oletko todella sitä mieltä että minä…?
Ja aikaa omille ajatuksille voittaakseen:
- Minä ajattelen asiaa.

"Onneksi luin sen Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan", huokaisin miehen kiukunpurkauksen jälkeen. "Muuten en ymmärtäisi sinua ollenkaan. Nyt ymmärrän, ettei tämä ole henkilökohtaista." Mies pillahti itkuun ja sanoi, että sinähän tästä joudut kuitenkin kärsimään, koska olet lähimpänä. Sitten mies kertoi, miten saan hänet helposti tuntemaan syyllisyyttä siitä, että viettää aikaa muiden kanssa tai ei vastaa heti puhelimeen yms: "Oletkohan sinä vähän sellainen läheisyysriippuvainen"

Jep. Saattaisinhan minä sitä vähän olla.

Ei tuollainen ihminen oikeasti muutu, ei edes halua muuttua. Haluaa vain käyttää valtaansa toiseen ihmiseen, lupaa ja höynäyttää kerran toisensa perään ja katsoo, miten kauan voi pelata peliään. Kauan voi kestää, ennenkö toinen tajuaa panna ihan oikeasti pelin poikki ja sittenkin narsisti koettaa onneaan, josko vielä onnistuisi pään kääntämään. Näitä pelaajia osuu usean kohdalle, mutta antaako tuollaisen jatkua riippuu ihmisestä itsestään. Jos välittää itsestään ja elämästään lopettaa kertaheitolla. Mikä saa tuntemaan rakkautta tuollaista ihmistä kohtaan, itsetuhoisuuttahan se on eikä mitään muuta.

Mollyan kirjoitti 18.7.2016 14:6

Mikä saa tuntemaan rakkautta tuollaista ihmistä kohtaan, itsetuhoisuuttahan se on eikä mitään muuta.

Kiitos Mollyan. Tuo sana itsetuhoisuus pisti mietteliääksi.

Jotainhan miehessä on oltava, joka päihittää muun elämäni. Enkö minä sitten viihdy elämässäni? Mikä siinä on vialla, miten saisin sen paremmaksi?

Rakastuin miehessä aikoinaan vastuuttomuuteen. Ihan totta. Olin väsynyt kantamaan vastuuta. Oli ihanaa mennä miehen kotiin, sulkea ovi perässään, unohtaa vanhemmuus, rahahuolet, tekemättömät työt... Olla vaan ja rakastaa rajusti. Sitä kai se merkitsee minulle edelleen, vaikkei elämäntilanteeni olekaan enää niin raskas.

Olemme nyt lomareissujen takia viettäneet aikaa erillään, ja sama jatkuu vielä parisen viikkoa. Aikaa itselle ilman, että addiktioni sotkee aivotoimintaani 🤨

On minulle kehittynyt toimintasuunnittelmaakin. Tein jokin aika sitten hyvän päätöksen rajoittaa puhelimella surffailua - korvaamalla tuon ajatustentäyttämisen ja ajanvietteen lukemalla hyviä kirjoja. Heikkoihin hetkiin olen sallinut tämän tukinet.net sekä facebookin lukemisen (facebookini on salanimellä ja siellä on vain läheisiä ystäviäni eli kourallinen ihmisiä, siksi se ei ole aikasyöppö). Tuo on toiminut hyvin, ja ylipäätään muutos rutiineissa luo tilaa uudelle. Olen ehtinyt laittaa ystävilleni kutsuja pitkälle syksyyn ja sopia hauskaa tekemistä uusienkin ihmisten kanssa... Siitä kai se elämänparantaminen lähtee, hyvän ajan mahdollistamisesta hyvää mieltä tuovien ihmisten kanssa. Yksi iso osa-alue on myös työelämässä viihtyminen. Pyrin kehittämään siihenkin jotain - edes pidemmällä aikajänteellä, jos ei muuten. Lisäksi aion keskittyä raha-asioissani petraamiseen ja sijoittaa siitä säästyvät rahat yhteiseen aikaan lapseni kanssa.

Miehen suhteen pidän siis etäisyyttä, mutta en kiirehdi nyt itseäni. Emmin siinä liikaa, ja haluan edelleen "katsoa". Rakennan siis muuta elämääni sekä minua itseäni ja itsetuntemustani paremmaksi, ja annan parisuhteeni levätä. Onhan olemassa asioita, joita tiedän elämääni haluavan: iloista sosiaalisuutta, mielenkiintoisiin asioihin uppoutumista, mielenrauhaa... Tänne käyn silloin tällöin kirjaamassa etenemiseni tai takapakkini. Tuntuu hyvältä, että vaikka teen tätä itseäni varten, niin olen jollain tavoin kontaktissa teihin muihin ihmisiin.

Soiteltiin, välissä tuhansia kilometrejä. Ja taas päädyttiin siihen huora-aiheeseen! Tämä huorajuttu on saanut alkunsa joskus keväällä, kun niihin iänikuisiin kerro!kerro! -uteluihin vastasin kertomalla, että olen joskus haaveillut suhteesta, jossa ei olisi tunteita, vaan niitä tunteita ja huonoa omaatuntoa estääkseen vaihdettaisiin rahaa. En tuohon aikaan todellakaan kokenut, että minulla olisi voimia ja annettavaa parisuhteeseen, mutta kaipasin läheisyyttä.

Mies nyt sitten kärsii siitä, että olen moista ajatellut. Hänen mielestään olen tehnyt siinä anteeksiantamattoman rikoksen ja olen huora, joka hänen silmissään tarkoittaa kaikesta alhaisinta ja halveksuttavinta. No terve! Kuulostapa taas rakastavan poikaystävän puheelta 😟 . Väittää että hänen edellinen tyttöystävänsä olisi itseään myynytkin, mutta hieman epäilyttää... Kuuleekohan seuraava tyttöystävä sitten minunkin myyneen itseäni?

No katsotaan mihin tämä taas johtaa. Ihmettelisin jos mies saisi jostain voimaa jättää minut tuon anteeksiantamattoman ajatukseni takia, mutta ilmeisesti se ajatuksistaan nyt kärsii vietävästi. Tuhoontuomittuahan tämä kaikki joka tapauksessa on, ja kuolinpistostaan vailla.

Vaikea itse edes ymmärtää tuollaista paisuttelua! Enhän minäkään kaikkia hänen tekojaan ja ajatuksiaan pidä kauniina tai edes oikeina, muttei silti tulisi mieleen pyyhkiä niillä hänen naamaansa...

Erottiin pari kuukautta sitten.

Toipumisessa menee vielä aikaa. Olen mieheen paljon yhteydessä, haen hänestä tukea niinä hetkinä, kun tulee ikävä. Välillä suru tuntuu repivältä ja tuntuu, että koko elämän aikaiset murheet hyökyvät päälle, mutta en sekoita sitä enää haluun palata yhteen. Pitkään toivoin, että mies ottaisi eron esille, mutta sitä ei koskaan tapahtunut. Luulen, että hän saattoi olla ehkä helpottunutkin, kun minä lopulta otin.

En tiedä, mitä mies lopulta tunsi minua kohtaan. En usko, että hän piti minua ainakaan laumansa jäsenenä. Varmaan jollain tavoin rakasti, ja ainakin himoitsi.

Olen tavannut toisen miehen, jonka kanssa olemme vasta jutusteluasteella enkä voi tietää mihin etenee, mutta olen toiveikas. Ehkäpä osaisin ihastua johonkin toiseen?

Mutta, olipahan haipakkaa! Tällä hetkellä pahat muistot peittävät alleen ne hyvät hetket, joita yhdessä ollessa vaali kuin kultahippusia. Ja vaikka suree menneitä pahoja, se ei estä ikävöimästä sitä, että oli joku ihminen, jolle jakaa ilot ja murheet. Hassua, mutta huumaava seksuaalisuus, joka meidät vahvasti sitoi yhteen, tuntuu kuitenkin jo unohtuneen.