Menin miehen luo yöksi ja aamulla heräsin tapani mukaan häntä aikaisemmin. Hetken päähänpistosta keksin katsoa miehen koneelta valokuvia. Kerroin sen sitten miehelle, ja tämä suuttui. Koki yksityisyyttään loukatun. Jaa-a, voin vaan kuvitella miltä tuntuu.

Kolmen vuoden ajalta minusta oli vaan kaksi kuvaa. Kaikki muut kuvat olivat tilanteista, joissa en ollut mukana: matkoilta, sukuloimasta... Miksiköhän hän ei halua ikuistaa meidän yhteisiä hetkiä, vaikka silti tahtoo olla kanssani?

Vaikka mies loukkaantuikin tiedostoihinsa tunkeutumisesta, niin jostain syystä en ole pahoillani.

erakkomainen kirjoitti 18.6.2016 22:35

Tuollaista kiduttavaa ja järjetöntä rakkautta kutsutaan läheisriippuvaisuudeksi.

No riippuvuuttahan tämä. Tämä tarina ei ole johtamassa mihinkään, tämä aiheuttaa vaan epävakautta elämääni, muut elämänosa-alueet kärsivät. Ja silti olen tässä yhä edelleen.

Minulla ei oikein olisi varaa mihinkään ammattilaisiin. Mitäköhän yhteiskunta voisi tarjota? Mistä ihmeestä minun pitäisi aloittaa?

Ehkä sinun mielipahaksesi minun on sanottava, että jos joku menee minun tiedostoihin, hän saa kuulla kunniansa.

Voisit ensiksi kokeilla, jos pääsisit terveyskeskuslääkärin kautta joko psykiatrisen sairaanhoitajan juttusille tai sairaanhoitopiirisi mielialahäiriöpoliklinikalle. Apua kyllä löytyy julkisella puolella ihan ilmaiseksi.

Läheisriippuvaisuudesta toipuminen tai oikeastaan, että oppii sen kanssa elämään niin ettei se haitaa elämää, on mahdollista. Itse elin myös vuosia kiduttavassa riippuvuussuhteessa. Asian tiedostaminen jo auttaa alkuun. Ajattelu- ja toimintamalleja joutuu muuttamaan paljon ja se on työlästä, mutta myös palkitsevaa.

Näiden sivujen tekstit auttoivat minut alkuun: http://www.healingeagle.net/indexfi.html
Jos ei tunnu omalta jutulta, niin sitten suosittelen ihan kirjastosta etsimään kirjallisuutta. Yksi mikä kuvasi ainakin omaa parisuhdettani hyvin oli Irene Kristerin kirja Tule lähelle, mene pois, rakkaus ja riippuvuus parisuhteessa.

Asian työstäminen voi aluksi olla kovin tuskallista. Ainakin itselle oli. Mutta se tuska on parantavaa tuskaa ja se menee kyllä ohi. Mieluummin käy sen läpi kuin elää loppuelämänsä sisäisen tuskan kanssa, joka heijastuu parisuhteeseen (ja muihinkin ihmissuhteisiin). Ja se sisäinen tuska on tuttua tuskaa, jota ei oikeastaan edes huomaa ennen kuin siitä on päässyt eroon. Siihen palaaminen voi tuntua jatkuvasti paremmalta vaihtoehdolta kuin muutokseen pyrkiminen, mutta ei kannata luovuttaa.

Äläkä soimaa itseäsi siitä, että et pysy päätöksissäsi miehesi suhteen. Minä tiedän miten julmetun vaikeaa se on. Ja miten raskas on se häpeän tunne, kun palaakin taas yhteen. Ole armollinen itsellesi. Päästät irti sitten, kun todella olet valmis siihen. Tärkeintä, että tiedostat, että et voi jatkaa näin ja teet aktiivisesti töitä paremman huomisen puolesta. Sinä pystyt siihen kyllä.

Erakkomaisen sanat "se sisäinen tuska on tuttua tuskaa, jota ei oikeastaan edes huomaa ennen kuin siitä on päässyt eroon" olivat viisainta, mitä olen aikoihin kuullut. Ne voisi yleistää koskemaan kaikkia ihmisiä, jotka kärsivät pitkittyneistä ongelmista. Tuskaan tosiaan tottuu, suurin osa ihmisistä on vetohärkiäkin kärsivällisempiä, jos kipu ei tule kerralla tai jotenkin puun takaa. Sitä vaan kantaa ja kantaa ja sopeutuu ja sopeutuu. Voin kuvitella vapautumisen tunteen, ihan kuin osaisi lentää! Ja jos sekin vain jatkuisi ja jatkuisi! Hihheijaa!

Kirjoitit muutenkin tosi kannustavasti Valontuojalle, tuli mullekin hyvä mieli!😎

Valontuoja, anteeksi etten ottanut sinua mitenkään huomioon edellisessä viestissäni, vaan vastailin pelkästään Erakkomaiselle, höh. Olen lukenut ketjuasi siksi,että menneisyyteeni liittyy samankaltaisia kokemuksia. Jos oikein mietin niin varmaan ainakin viisi kertaa olen toistanut tuon kuvion (ikää löytyy jo). En siis ole oppinut mitään. Oma keinoni tuskilta välttymiseen on jo pitkään ollut se, etten edes ryhdy parisuhteisiin... sekin on toisaalta aika säälittävää, mutta minkäs teet...Voimia sinulle ja tykkää itsestäsi ja ole itsesi paras kaveri!!🙂🌻

Hmm. Kiitos. Tuota terveyskeskusta voisin kokeilla. Olen aika huono pyytämään apua.

Tämä ei ole ensimmäinen ihmissuhteeni, vaan olin toistakymmentävuotta naimisissa suhteessa, jossa ei ollut tietoakaan tällaisesta epätasapainoilusta. No, nyt olen tällaisessa, halusin tai en.

Noista valokuvista päädyttiin puhumaan episodisesta muistista: en ole oikein millään sisäistänyt miehessä sitä, ettei hän muista menneestä - tapahtumat eivät jäsenny hänelle sellaiseen järkevään aikajärjestykseen, joka mahdollistaisi syy- ja seuraussuhteiden pohtimisen jälkikäteen. Eikä hän suostu haaveilemaan tulevaisuudesta: hän ei osaa nähdä jatkuvuutta tai omaa rooliaan tulevaisuudensa muuttajana, vaan tulevaisuuden ajattelu on hänestä turhaa. Ja samoin joku naimisiinmeno yms, eihän sitä tiedä loppuelämästään... Myös valokuviin hän kertoi suhtautuvansa eri tavalla kuin minä, jolle kuvat toimivat mieleenpalauttajina johonkin kivaan hetkeen ja aikaan: hän ajattelee ne vaan valokuvana, ja kuvaa ottaessaan hän ajattelee tarkentamista, valotusta yms.

Tuo yhteisen tulevaisuuden ja menneisyyden puuttuminen on tuntunut minusta rakkaudettomuudelle. Itselläni taas on varmaan poikkeuksellisen suuri aikaperspektiivi: muistan tapahtumat tarkkaan jo lapsuudesta alkaen ja tykkään miettiä millaista elämää haluaisin vielä viettää ennen päivieni päättymistä. On ollut jotenkin vaikea uskoa todeksi tuota eroa ajattelussamme. Olen kokenut, ettei mies vaan osaa nähdä meille yhteistä tulevaisuutta,kun ei siitä puhu. Oikeastaan vasta tuo valokuvaepisodi sai minua miettimään sitä, ettei hän näkisi ylipäätään tulevaisuutta/menneisyyttä ollenkaan. Ei ole olemassa kuin tämä hetki.

Lyhyen googlettelun perusteella lapsuuden muistamattomuus yhdistyisi traumoihin, ja onpa siellä mainittu epävakaa persoonallisuuskin, joka tuntuu tutulta.
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Dissosiaatiohäiriö

No, eipä diagnosoida. Yksi juttu tuosta varmasti seuraa. Olen muistoineni yksin.

Kun erosin eksästäni, tuntui hurjalle menettää samalla sekä menneisyys että tulevaisuus, kaiken sen siinä hetkessä olleen lisäksi. Siinä järkkyi peruskallio. Nykytilanne on se, että eivät nuo yhteisiä olisi kuitenkaan.

Laamaton kirjoitti 20.6.2016 3:38

Jos oikein mietin niin varmaan ainakin viisi kertaa olen toistanut tuon kuvion (ikää löytyy jo). En siis ole oppinut mitään.

Jotakin tästä pitäisi tosiaan oppia ja olla toistamatta jatkossa 🙂

Ihan totta tuo Erakkomaisen teksti tuskasta. Kun mietin, niin lopulta kaikkiin elämässäni tekemiin muutoksiin on sysäyksenä lopulta ollut se, että huomaan muuttuneeni sellaiseksi ihmiseksi, jollainen en tahdo olla. Kaikkeen muuhun tottuisin. Positiivisesti ilmaistuna olen mukautuva ja sinnikäs.

Tuo linkkaamani dissosiaatio oli muuten nimi sille, miten jälkikäteen muistan nuo riitamme. En nimittäin oikein muista niitä. Ne tuntuvat rakeiselle mustavalkofilmille, joka tuntuu tapahtuneen jollekin muulle.

Olin taas miehen luona. Oli mukavaa, mutta sitten alkoi perinteeksi muodostunut kuulustelu. Tylsää on se, että kyllä minä kerron kun toinen pyytää. Vaikka tiedän sen vaan vahingoittavan seksielämäämme, että mies miettii millaista minulla on ollut aiemmissa suhteissamme. Pelkkää hallaa noista hetkistä siis aiheutuu - mutta kun toinen vaatii kertomaan, niin siinä hetkessä pääsee helpommalla kun kertoo. Jotain hemmetin ikivanhoja muistiarkistojaan. Tuntuu että se tarvitsee noita tietoja nähdäkseen minut jotenkin pahana?

Lähdin puolen viiden aikaan yöllä kotiin. Eihän se kysely olisi kuin mennyt pahemmaksi. Ja nuo ovat niitä, joilla mies boostaa itsensä siihen aggressiotilaan, eikä se nykyään edes kadu tai häpeä sitä jälkikäteen. Siitä on tullut arkista.

Ennen sitä juteltiin ystävyydestä. Kysyin kenelle mies soittaisi aamuyöllä kun ahdistaa - olen ainoa jolle soittaisi. Ja mulle oli hän. Vielä pari vuotta sitten se olisi ollut hyvä naispuolinen ystäväni. Tuo aamuyönpuhelu on minusta hyvä mittaamaan luottamuksen tilaa. En minä ole koskaan soittanut, mutta silti pitäisi elvyttää ne ihmissuhteet, joille soittaminen voisi olla mahdollista.

Jatkoa tälle hulluudelle: soitin miehelle kysyäkseni, haluaako viettää kauniin kesäpäivän kanssani uimassa vai haluaako mököttää. Sanoi ettei aio mököttää, koska on muuta tekemistä, mutta mun täytyy kertoa ja ansaita luottamus. Kysyin onko muita vaihtoehtoja, ja ei ollut. Ei ollut vaihtoehtoa, että hän ei tahtoisi olla kanssani. Ei ollut vaihtoehtoa, että hän uskoisi minua tai hyväksyisi tilanteen.

No, ei jätetty asiaa tuon varaan, vaan jatkoimme tuhoontuomittua puhelua n.tunnin. Mies huusi että "kerro kuka on nuollut sun p*ua ja kenen k*pä on uponnut paljaana". Ja minä siinä että ei kukaan eikä kenenkään. Lopulta päätin keksiä ja kerroin epäuskottavia tarinoita tutuistamme - itseasiasiassa se tuntui siinä tilanteessa yllättävän hauskalle. Lopulta mies tajusi, että keksin jutut päästäni, ja käski soittaa seuraavan kerran vasta, kun päätän kertoa.

Jospa mä nyt uskoisin tuon. Että soitan hänelle vasta kun haluan kertoa jotain, mitä ei ole tapahtunut. Ja vaikea kuvitella, että sellaista haluamista tulee. Pidä se mielessä, pidä se mielessä, muista muista!

Eli emme ole eronneet, mutta olen jälleen estynyt ottamasta häneen yhteyttä. Hänen pyynnöstään. Ehkä se on kaipaamani etäisyys tähän tilanteeseen.

Meillä on mennyt rauhallisesti. Olen saanut myös tilaisuuden kertoa miehelle miltä nuo syytökset ja aggressiivisuus minusta tuntuvat. Ja se Liisa Keltikangas-Järvisen Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot kirja oli hyvä! Suosittelen kaikille, joita aggressiivisuus jostain syystä pohdituttaa.

Yksi oivallukseni kirjasta oli, että mies on täysin tosissaan syyttäessään minua esimerkiksi siitä, etten kuuntele häntä ja että keskeytän - huudettuaan minulle tuntikausia ilman, että saan sanaa väliin. Hänen todellisuudessaan tilanne ei ole epäreilu - paitsi ehkä häntä kohtaan. Joten turhaan yritän vedota hänen syyllisyyteensä, empatiaansa tai omaantuntoonsa. Ne ovat yhtä tehottomia häneen kuin hänen rankaisunsa minuun.

Olen miettinyt, että syvä ja läheinen ihmissuhde on matka itseen ja itsetuntemukseen. Siinä tullaan niin paljaaksi. Ja sellainen voi olla vierasta ja epämiellyttävää, jos henkistä läheisyyttä ei ole joutunut kokemaan oikeastaan koskaan. Tässä asiassa minulla on mieheen nähden oikeastaan etumatkaa. Olen jo aiemmin oppinut luottamaan toiseen ihmiseen.

Olen miettinyt myös omia lohtukeinojani. Yksi mistä haen pikaista lohtua, on puhelin. Käyn läpi somen ja keskustelupalstat, nykyään tämänkin. Mutta puhelin tuntuu minulla liittyvän mieheen. Poistin whatsappin, jolla yleensä viestittelemme, ja se paransi oloani. Olen ajatellut vähentää puhelimen käyttöä nyt minimiin ja vahvistaa muita keinojani. Lukeminen on selvästi yksi aina saatavilla oleva lohdutuskeino. Löydän kirjoista vastauksia ja keskustelua, jota haluaisin käydä hänenkin kanssaan. Siihen taas, että saisin joka päivä järjestettyä itselleni jotain sosiaalista, minulla on matkaa. Mutta askel kerrallaan siinäkin.

Muita asioita, joista nautin ja joita voin tehdä helposti arjen keskellä, on esimerkiksi pyöräily ja ompeleminen. Ajattelin panostaa mm.noihin ja pitää edelleen yhteydenpidon mieheen minimissään. Mutta tilanteen mukaan. Olemme yhdessä ja saan edelleen olla häneen yhteyksissä.

Luin helmikuisen eromme jälkeen tänne kirjoittamani tekstit toisesta ketjusta. Kylmäsi. Helmikuu oli ensimmäinen kerta, jolloin mies heitti minut alasti rappukäytävään - olimme juuri hetki sitten rakastelleet. En edes muista mistä hän suuttui. Rappukäytävään hän sen sijaan on heittänyt minut jo monesti, vaikka olin varma jo ensimmäisen tapahduttua, ettei koskaan enää.

Tuon jälkeen yhteenpalattuamme mies on kertaalleen käynyt kimppuuni niin, että repi mm. vaatteeni riekaleiksi siinä rappukäytävässä, ja toisen kerran tosiaan heitti minut jälleen alasti (vaatteet ovat seuranneet mukana tähän mennessä), ja sen myötä palasin tähän ketjuun. Plus on tapahtunut paljon muuta, hyvää ja pahaa. Anteeksipyytäminen, katumus, hyvittely ja sopiminen sen sijaan ovat vähentyneet.

Aiemmat eromme ovat saaneet alkunsa vastaavista tapahtumaketjuista, tosin kerta kerran jälkeen volyymi on voimakkaampi. Asiaa kuvaa hyvin se, etten itse jälkikäteen edes muista mistä syystä mies on milloinkin suuttunut. Mistään ikävästä ei pitäisi puhua hänelle. Minulle tuo väkivalta on hämmentävää ja järkyttävää - vaikka mies ei lyö, ja hänhän näkee syyn minussa. Mies ei käytä sanaa rankaisu ja minun kouluttamiseni/muuttamiseni, mutta käytännössä siitä on kyse. Rankaisusta ei seuraa lastenkasvatuskeinonakaan juuri muuta kuin lapsen aggressiivisuuden ja masennuksen lisäämistä, entä sitten kumppanin koulutuskeinona? Ei mies tietenkään ole ylpeä aggressiivisuudestaan, mutta ei ole ottanut kissaa pöydällekään. Oma ajatukseni on, että ainakin toistaiseksi otteet ovat vaan menneet rajummaksi, ja se pelottaa. Jos suunta ei muutu, mihin asti tämä voi mennä?

Siksi suunnan on muututtava. En toistaiseksi keksi muuta keinoa kuin välimatkan kasvattamisen, mikä on minusta vaikeaa. Se tapahtuu rakentamalla omaa elämää ja unelmia toisaalle. Olen sanonut miehelle, ettemme voi muuttaa yhteen tästä syystä. Se merkitsee minulle yhden unelmani särkymistä. En minä etäsuhdetta ole halunnut, vaan turvallisen, onnellisen yhteisen kodin.

Jatkan tapahtumien kirjaamista tähän.

Meillä on mennyt kivasti, kunnes eilen kerroin jutelleeni mua ehkä 15 vuotta nuoremman pojan kanssa pysäkillä ja istuneeni tämän vieressä n.2 min matkan. Kerroin tämän, koska keskustelun aihe oli ollut minusta kiinnostava ja ehkäpä tulevaisuudessa hyödyksi minulle - siksi olin pojalta asiasta lisää kysellyt ja siksi olisin nyt halunnut jakaa keskustelusta minulle syntyneen ideanpoikasen miehelle. Mies olikin kuitenkin sitä mieltä, että tuo nuori poika oli ollut iskemässä minua ja minun olisi pitänyt torjua. Käytiin siinä sitten julkisella paikalla huorakeskustelu hintakyselyineen (yksipuolinen keskustelu puheenvuoroja ajatellen), jonka jälkeen mies lähti, eikä ole sen koommin vastannut puhelimeen.

Se eräs lukemani narsismiin liittynyt ajatus on ollut hyvä ymmärtää: narsistin todellisuudessa näkyy vaan häntä kohtaan tehty loukkaus, ei muuta. Hänen todellisuudessaan on siis oikeutettua olla nyt vihainen, sillä hän todellakin näkee vain minun loukanneen häntä. Hänen todellisuudessaan olen jättänyt vastapuolen iskuyrityksen torjumatta, huolimatta siitä että seurustelen, ja näin ollen olen loukannut poikaystäväni luottamusta ja itsetuntoa miehenä, jonka tyttöystävä on muille tavoittamaton. Hän ei nyt saata olla muuta kuin vihainen. Häntä on loukattu, kovasti. Koko maailma on järkkynyt.

Mutta tajuaakohan hän koskaan pitävänsä nyt vihamielistä mykkäkoulua ja haukkuneensa sitä ennen monisanaisesti tyttöystäänsä julkisella paikalla huoraksi - vain koska tämä oli jutellut vieraalle pysäkillä? Toivoisinpa tähän jotain suhteellisuudentajua...

No, yhteydenottoa taas odotellessa. Hitto kun osaisi ihan oikeasti ymmärtää ja osaisi keksiä, miten nämä tilanteet saa oikeille raiteilleen. En osaa lähteä - mutten halua tulla haukutuksi milloin mistäkin syystä. Selvästikään en voi noita raivopuuskia estääkään - en oikesti edes halua muuttua ihmiseksi, joka ei voisi jutella vieraille. Silloinkaan kun nämä ovat miehiä. Tuollainen vaatimus on minulle mahdoton toteuttaa.

Soitin eilen miehelle ja kun tämä lopulta vastasi, pyysi hän anteeksi käytöstään.

Olen miettinyt suhdettamme monelta kannalta, ja olen tainnut tehdä eropäätöksen. Mietin olisikohan kuukausi realistinen aika laittaa se käytäntöön?

Tätä kirjoittaessa huomaan jonkun takaportin edelleen olevan auki. "Olemmehan me koko ajan menneet hieman eteenpäin, ehkä tämä vielä tästä." Pitäisi kai kirjata ylös vaikka plussia ja miinuksia ja mitä elämältäni haluaisin, jos en olisi hänen kanssaan, ja mitä haluaisin jos olen hänen kanssaan, ja näyttävätkö ne unelmat mahdollisilta.

Luopuminen on niin pirun vaikeaa.

En osaa neuvoa... Omasta kokemuksesta kerron aika lailla vastaavan tapaisen ihmisen kanssa: hän ei muutu, läheinen vaan itse sairastuu.
En uskonut omia tuntemuksiani tai ystäviäni vuosia sitten, että kannattaisi jättää hänet. Uskoin vasta, kun näin hänen kävelevän toisen kanssa halaillen ilman, että meillä oli ollut riitaa tai eroa. Vasta sitten pystyin panemaan välit poikki. Mutta se oli niin traumaattinen kokemus, että 20 vuoden jälkeenkin se kuva on elävänä mielessä. Ihan siitä huolimatta, että sain mukavan ja luotettavan miehen -ja lapsen tämän luotettavan kanssa.
Läheisriippuvuus syntyy juuri kuvailemasi henkilön kanssa, ja kun sen tajuaa, auttaa kummasti eroamaan.