Kun on itse se pettäjä
Hei!
Olen 30v nainen jolla takana kolme parisuhdetta viimeisen 10v aikana. Jokainen parisuhde päätynyt siihen että petän. Ekassa parisuhteessa (jonka kesto 2,5v) minulla oli puolen vuoden ”salasuhde”/seksisuhde toisen miehen kanssa. Jäätyämme kiinni erosimme silloisen poikaystäväni kanssa.
Siitä kahden vuoden kuluttua alkoi seuraava parisuhde joka kesti n.10kk. Suhde päättyi koska lähdin ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi ja siellä toinen mies suuteli minua. Kerroin asiasta silloiselle poikaystävälleni ja erosimme.
Viimeisin parisuhde päättyi muutama kuukausi sitten (suhteen kesto reilu puoli vuotta). Erosimme koska yhteistä aikaa oli liian vähän mutta todellisuudessa jätin poikaystäväni sen takia, että omatunto taas kolkutti. Olin pari kuukautta aiemmin suudellut toista miestä ja päätynyt yöksi hänen viereensä. Yhdyntää ei ollut mutta pientä esileikkiä kyllä.
Nämä kaikki menneet parisuhteet ja pettämiset ovat stressanneet minua niin paljon että olen alkanut kärsiä unettomuudesta ja joutunut turvautumaan unilääkkeiden käyttöön. Joulukuussa otin yhteyttä terveysasemalle, koska halusin päästä keskustelemaan unilääkkeiden lopettamisesta. Olisin halunnut päästä lääkärille ja saada lähetteen psykologille, mutta sen sijaan pääsin/jouduin juttelemaan sairaanhoitajalle. 45min keskusteluaika ja itkin koko ajan vuodattaen kaiken paskan pihalle. Tuli kyllä kevyempi olo. Mutta silti asiat kalvavat minua. Tiedän että alkoholilla on suuri vaikutus tekoihini, mutta silti en saa mielestäni kysymystä että mistä tämä loputon pettäminen johtuu. Tiedän että pettäminen on väärin enkä ikinä enää halua tulla petetyksi (ensi”rakkaus” petti minua) enkä tietenkään itse halua pettää.
Onko muita samassa tilanteessa olevia?
Käsi pystyyn tälle! Vielä kolmissa kymmenissä, pidempiä parisuhteita takana kaksi, joista toinen nyt näyttäisi vielä jatkuvan, vaikka mokasinkin pahasti jouluna humalassa.
Edellinen suhde päättyi siihen, että mies petti minua ja jätti seuraavana päivänä.
Nyt olemme olleet vaimon kanssa yhdessä n. kuusi vuotta ja naimisissa vuoden. En tiedä miten asiat menivät kuten menivät. Vaimo ei ole lähdössä, ainakaan vielä, eikä sensuuntaisesta ole keskustelukaan. Olen kuitenkin loukannut häntä syvästi, mikä nyt on selvää.
Oma oloni on kauhea, vaikka tuntuu että siihen olisi vähemmän oikeus. Vaimo pitää ainakin itkun kurissa paremmin mutta tiedän, että asia ahdistaa. Asiaa ei auta, että jouluinen yhden illan juttu oli mies.
Homma lähti ihan kaveripohjalta, oltiin vietetty aiemminkin iltoja samassa seurueessa. Nytkin oli hauska ja kostea ilta, päädyimme "jatkoille" ja yht'äkkiä tajusin asioiden edenneen seksiin. Lopetin siihen ja puhuimmekin yöllä asiat halki tämän miehen kanssa, että mokattua tuli. Mies jäi yöksi sohvalle, sammuttuaan ensin lattialle. Vaimo tuli aamulla töistä ja oli vähän pahoillaan, että hänelle lähes ventovieras kaveri nukkui täällä...
Minä pidin tapahtumat sisälläni, koska en halunnut loukata,kunnes viikkoa myöhemmin vaimo kysyi suoraan. Koin että oma syyllisyyden tunne olisi vaikuttanut suhteeseemme jopa enemmän kuin vaihtoehto.
Aiemminkin sinkkuna ollessani, olen harrastanut yhden illan juttuja, ja pilannut monta kaverisuhdetta miehiin vuosien varrella.
Mahtaa olla sekava teksti,mutta helpottaa jopa kirjoittaa se tähän. En voi oikein puhua asiasta kenellekään. Vaimolle annoin yksinoikeuden keskustella asiasta sisareni kanssa, mieluummin oma sisko kuin anoppi, suhteemme jatkoa ajatellen.
^ selvennykseksi ylläolevaan:Itse olen nainen ja vaimoni on ensimmäinen ja ainoa nainen elämässäni. Miehiä on riittänyt, irtosuhteet aina humalassa. Niiden suhteen miettinyt ennenkin, että mitä vikaa minussa on? Sitäkin on edelleen syytä pohtia mutta nyt haen jonkinlaista helpotusta. Ei ole reilua, että vaimoni joutuu lohduttamaan minua.
Psykiatrille on hoitokontakti muista syistä, vielä kun viikon jaksaisi odottaa sitäkin lystiä.
Emi84 kirjoitti 3.1.2018 13:1
^ selvennykseksi ylläolevaan:Itse olen nainen ja vaimoni on ensimmäinen ja ainoa nainen elämässäni. Miehiä on riittänyt, irtosuhteet aina humalassa. Niiden suhteen miettinyt ennenkin, että mitä vikaa minussa on? Sitäkin on edelleen syytä pohtia mutta nyt haen jonkinlaista helpotusta. Ei ole reilua, että vaimoni joutuu lohduttamaan minua.
Psykiatrille on hoitokontakti muista syistä, vielä kun viikon jaksaisi odottaa sitäkin lystiä.
Lohduttavaa kuulla että joku muukin on samassa tilanteessa. Tuo joululoma oli kyllä aikaa jollloin pohdiskelin paljon tekojani ja mistä ne johtuvat. En ole vielä keksinyt syytä käytökselleni, paitsi se että humalassa olen liian "helppo". Olo on kuitenkin jo paljon parempi kuin kuukausi sitten, jolloin kaikki päivät oli silkkaa itkemistä.
Meillä kuvio oli niin päin, että vaimoni oli se pettäjä ja taisin nyt jouluna saada häneltä ensimmäisen kerran aidonoloisen selityksen ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Itse olen antanut anteeksi hänelle ja haluaisin jatkaa ainutkertaista elämääni hänen kanssaan, mutta hän ei vain tunnu pääsvän asian yli.
Me olemme olleet yhdessä sen 20 vuotta ja meillä on ollut fyysisesti aina toimiva suhde. Olen pitänyt vaimoani maailman seksikkäimpänä ihmisenä ja hänen silmissään on heti alusta saakka ollut se pieni tuike, joka on erottanut hänet kaikista muista. Hän on minulle täydellinen enkä osaisi muuta toivoa. Oikeasti hämmästelen sitä itsekin.
Mutta koska kirjoittelen täällä, niin eihän se toki putkeen mennyt. Omien sanojensa mukaan hän tunsi itsensä aikoinaan seksikkääksi. Hän halusi käyttää seksikkyyttään ja testasi omaa kelpoisuuttaan suhteemme kannalta väärin keinoin. Ei sillä kuulemma ollut silloin väliä, mutta kun käry kävi, niin maailma romahti.
Pettäjämme masentui omasta teostaan niin syvästi ettei ole päässyt vieläkään asian yli. Hän on käynyt psykologilla, psykiatrilla, kokeillut eri masennuslääkkeitä ja ei mitään vaikutusta.. Elämä on ilotonta. Hän välttelee puhumista mielellään ja olisi vain omissa oloissaan. Kirja, telkku, puhelin, kirja, puhelin, nukkumaan, puhelin, töihin, puhelin, kirja, telkku, puhelin... Lapset hoidan siinä sivussa.
Masennus on viheliäinen tauti. Meidän välillä samanaikaisesti on vähentynyt kaikenlainen hellyys ja yhdessä olo. Se tuikekln silmissä on sammunut.
Fyysinen torjunta on jatkuvaa ja syy siihen on ettei hän halua enää tuntea oloaan seksikkääksi, koska siitä on aina koitunut hankaluuksia. Hän ei enää halua minua. Hän ei halua, että haluaisin häntä. Pitäisi odottaa halun syntyvän. Ei saa painostaa, tehdä mitään aloitteitakan.. En oikein ymmärrä miten seksiin voi painostaa ihmistä kun se pitäisi olla iloinen ja ihana asia kahden ihmisen välillä. Oikeasti minusta tuntuu, että hän haluaa odottaa minun halujeni hiipuvan. Toinen mielessä pyörittelemäni ajatus on, että hän suree katkennutta suhdettaan ja kostaa minulle sen. Kyllä, näin sekaisin ok ihmisaivo olla.
Jostain luin aseksuaaleista, ja aseksuaalin kuvaus sopisi täydellisesti kuvaamaan vaimoani tällä hetkellä. Ehkä minun vain pitää sopeutua, mutta joka päivä tuntuu sielua raastavalta kun en voi haluta häntä, koska se ahdistaa häntä. Olen pohtinut eroa ja näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt heti lähteä kun tilanne tuli vastaan. Tosin nyt tiedän, että kannatti edes yrittää. Lapset ovat olleet ihania ja päivääkään en heidän luota vaihtaisi pois, mutta samalla myös tiedostan sen, että jos parisuhteemme pysyy tällaisena kunnes kuolema meidät erottaa, niin aikana se on liian pitkä odottaa. Tosin on hävytöntä hylätä rakkain ihminen silloin kun hän on heikoimmillaan.
Ja tuliko tämä edes oikeaan ketjuun? Koittakaa jaksaa ja kiitos kun vaivaudutte lukemaan tänne saakka..
Meillä on nyt mennyt joitain päiviä niin, ettei asiaa ole otettu puheeksi. Joskus toivoisin voivani lukea toisen ajatukset. Uskon että tästä päästään ylitse mutta aikaa se ottaa.
Voisiko olla niin, että vaimosi yrittää pitää itsensä kiireisenä välttääkseen itsetutkiskelun. Mielialalääkkeet voivat viedä viimeisenkin kiinnostuksen. Itse uppoan tv-sarjoihin, kiitos korkeammalle voimalle netflixistä.
Olen ollut todella ahdistunut. Onneksi on ollut ystävä tukena. Hirveästi ei ole asiasta huudeltu, jotta välit perheeseen ei kärsi kummankaan puolella.