kun kaikki pitäisi olla hyvin!
olen ollut yhdessä mieheni kanssa melkein 20 vuotta, olemme 35-vuotiaita nyt. Meillä on kaksi ihanaa lasta, talous on kunnossa, minulla on ihan kiva työ, mutta minä olen onneton, vihaan itseäni, siksi että en osaa arvostaa ja olla onnellinen siitä mitä olen saanut.
Mieheni jäi parivuotta sitten työttömäksi ja masentui, välillä on ollut hyviä ja välillä huonoja hetkiä, nyt on hyvä aika, mutta en enää jaksa uskoa meihin enkä tiedä haluanko enää edes.
Mietin eroa todella usein, tavallaan haaveilenkin siitä, todellisuudessa en koskaan uskaltaisi lähteä. En vaan enää rakasta miestäni, koitan kovasti mutta mitään ei tunnu, toivoisin että hän olisi mahdollisimman paljon pois, vaan hänhän on aina kotona. Haluaisin niin olla hyvä ja rakastava puoliso, koska työttömyys ja siitä seurannut masennus ovat olleet miehelleni raskaita, vaan en pysty, tuntuu että välillä vihaan häntä, hän sanoi joskus että on täysin epäonnistunut luuseri, olisi tehnyt mieli sanoa että olen samaa mieltä.
Tuntuu kun vetäisin kivirekeä perässä, olen kaikesta vastuussa, hän on kuin pieni lapsi. Välillä mietin myös että hän tuntuu kovin tunneköyhältä jahänen on aina ollut kovin vaikea puhua tunteistaan ja nykyisin olen lähinnä huolissaan kun olen huomannut että hän ei koskaan näytä lapsille tunteitaan en ole ikinä nähnyt hänen halaavan suukottelevan tai sanovan mitään tunnepitoista lapsille, hän ei myöskään osaa lohduttaa ei ota syliin ym… Kävimme vuosi sitten parisuhdeterapiassa ja siellä hän näytteli iloista ja pirteää ja oli sitä mieltä että minä olen hullu kun edes ajattelin eroa, ja taas kaikki oli mukamas hyvin…hän ei halua puhua koko asiasta enää. on myös ollut aikoja jolloin alkoholi on ollut hänen elämässään vahvasti mukana, lähinnä aika rajuna viikonloppu ryypiskelynä ja on ollut minulle silloin erittäin ilkeä sanallisesti, jotenkin kaikkea on vaan vaikea enää unohtaa.
Päivällä töissä olen iloinen ja pirteä ja kaikki tuntuu hyvältä, vielä kotimatkakin menee ihan hyvin mutta kun tulen kotiin ja näen mieheni minua alkaa ahdistaa, ihan kamalaa, vaikka kuinka yritän olla ajattelematta omia tunteitani, ne pulppuavat jostain nalkutan ja tiuskin lapsillekkin, vaikka he nyt ovat täysin syyttömiä se tuntuu pahalta. Huh olipa sepustus varmaan kamalan sekava vaan helpotti kun sai purkaa tuntojaan.
Ei mulla mitään fiksua sanottavaa ole sinulle, mutta kun otsikkosi on jotenkin omat ajatukseni viime päivinä, niin vuodatampa hiukan omia tuntojani tänne. Tilanteeni on hyvinkin toisenlainen, olen eronnutkin kahdesti ja jäänyt lapsetta. Olen investoinut kaiken energiani, etten vajuisi katkeruuteen (sehän tarkottais että exäni tuhoaisivat myös tulevaisuuteni eikä vain menneisyyttäni). Ja juuri nyt näinä päivinä on oikein sellainen bitch narttu-olo. Nyt tiedän, miltä senkin naamarin takana voi tuntua. Kun on toivonut elämältään asioita, eikä ole niihin yltänyt. Ja on valtavan vaikea antaa itselleen anteeksi omia valintojaan. Sittenkin. Väliin oltiin jo niin paljon pidemmällä tässä. Uskottiin tulevaan ja siihen, että jaksaisi ehkä vielä lähteä joskus uuteen parisuhteeseenkin. Nyt tuntuu, että sekin on valovuosien päässä. En jaksa enää tätä. En jaksa yrittää kasvaa ja kasvaa. Koen, että oma kasvuni on jäänyt vuosikymmeniksi jäihin, kun elin parisuhteissa, jotka söivät kaiken energiani. Nyt pitäisi tehdä jäniksen loikkia ottaakseen tarpeeksi kiinni sitä, missä ihmisen pitäisi tässä iässä kypsyysasteikolla olla. En jaksa. Luovutan. Kiroan itseni, kiroan exäni, kiroan kaikki jotka minua satuttavat alimpaan helvettiin.
Ja kuitenkin, minun elämäni piti olla ihan ok - siis näennäisestihän se sitä onkin jollei taloudellisia seikkoja lasketa. Mutta kun sisimmässä kaipuu johonkin muuhun elää ja polku sinne tuntuu NIIIIIN kivikkoiselle. Olen väsynyt tähän kaikkeen. Käyn samanaikaisesti lapsuustraumojani ja parisuhdetraumojani läpi ja siihen päälle se, että vaihdevuodet runnovat tunnekuohuillaan ylös alas. Eli oisko se sitten jonkinlaista elämästä luopumisprosessia. Sitä ehkä ensimmäistä. Vai oliko ensimmäinen se, kun aamuisin ei herännytkään kivuitta kuten ennen? Nyt alkaa fysiologisestikin todentua se, minkä tiesi todeksi jo pääkopassaan, että minun biologinen aktviivielämäni naisena on jäämässä taakse. Alkaa naisen elämän toinen vai onko se kolmas vaihe. Paluu hedelmättömyyteen kuten lapsena...
Sitten sananen sinun tilanteestasi nyt kun olen kertonut, miksi minulla kaiken piti olla hyvin, kun olen vihdoin irrottautunut mitä itsetuhoisimmista parisuhteistani. Ja sittenkin sisällä jäytää epätoivo paremmasta.
Mietin, että onko sinulla ns. omaa elämää. Onko sinulla ystäviä, harrastuksia, jotain sen kotielämän ulkopuolista? Et voi miehesi masennukselle mitään, se paranee omaa tahtiaan jos hoidetaan. Ja kai hoidottakin omaa hidasta latuaan. Mutta oletko äiti, joka elää ja uhraa kaiken vain perheensä eteen ja katkeroittaa itsensä sitä kautta? Olet joka tapauksessa voimiesi äärirajoilla, kun joudut olemaan se "vahva" osapuoli klaaraten kaiken, kun miehesi ei ole tolpillaan. Tarvitsisit enemmän kuin koskaan asioita, ihmisiä, mitä vaan mikä pitäisi sinua tolpillasi. Niitä tarvitsisit muutenkin, mutta totta kai tuo tilanne syö ketä vaan. Mutta oisko niin, että olet kotiutunut vuosien mittaan ja jämähtänyt sinne?
Tuo on muuten vaarallinen tunne tuo luuserius. Siitä on paha nousta jaloilleen (omasta kokemuksesta puhun). Ja usko pois, vaikket ääneen sitä sanoisi, kyllä ajatuksesi teoillasi osotat. Enkä sinua syytä siitä ollenkaan, se on ihan normaalia. Sanoit muistaakseni vihan tunteista miestäsi kohtaan. Siksi juuri ajattelin, että pääsetkö tuulettamaan päätäsi töitten jälkeen mihinkään. Jos töiden jälkeen katselet vain luuserimiestäsi, vähemmästäkin mieli latistuu.
kiitoksia viestistäsi, aikaa on jo vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin tänne. siat ovat hieman muutttuneet parempaan suuntaan. Mieheni on saanut töitä ja on ollut muutenkin kovin pirteä ja omaitsensä, vihdoin uskallan uskoa että hän on paranemassa masennuksestaan, eikä kyseessä ole vai joku pieni hetki. Kovasti olen yrittänyt tehdä töitä löytääkseni jälleen tunteita miestäni kohtaan ja osittain siinä onnistunutkin.
Tajusin tosiaankin että vaikka minulla on laajaltikkin elämää perheen ulkopuolella, niin olen tavallaan itse oman päänisisällä luonut itselleni oman vankilan. Eli tällä tarkoitan sitä että kun olen poissa kotoa, omissa jutuissani koen kokoajan huonoaomaatuntoa, eli tavallaan en anna itseni nautiia niistä vapaa hetkistä täysillä, nooh työstän tätä. Olen muutenkin kovin vaativa, vaadin itseltäni paljon ja myös muilta ja siksi pettymyksiä tulee välilläenemmän kun jaksaisin kantaa. En vaan kertakaikkiaan osaa suhtautua asioihin rennommin, niin ja siitäkin tietysti voi taas kokea huonoa omaatuntoa, Välillä tuntuu että teen niin tai näin niin aina minulla on huono-omatunto, vaikka tavallaan sisimmässäni tiedän olevani ihan tarpeeksi hyvä. nyt kyllä täytyy nauttia talvesta ja joulunodotuksesta.