Kun erosta ei millään meinaa selviytyä
Erosta on nyt viikko ja tuntuu että pahemmaksi vain muuttuu. Miesystäväni halusi erota riitaisan parisuhteen takia, ja koska aina syytin häntä kaikesta enkä ottanut mitään omalle kontolleni. Myönnän että tämä on aivan totta.
Olen yrittänyt saada häntä takaisin, koska tuntuu siltä että voin oikeasti muuttua, olla kärsivällisempi ja ottaa rauhallisemmin sekä miettiä aina oikeasti ennen kuin syytän toista. Olen itkenyt hänen luonaan, ja hän on oudon kylmä, ei kunnolla edes oikein lohduta. Hän lupasi miettiä yhteen palaamista mutta sanoi että se on melkeinpä mahdotonta, koska hän ei enää rakasta minua niin paljoa.
Eilen hän otti minut melkein takaisin mutta sanoi että luutavasti alkaisi kostaa käytöstäni, alistaisi minua ja ehkä jopa pettäisikin minua. Sitten hän sanoi että ei rakasta minua enää ollenkaan, välittää vain, ja että on mahdollista että jos hän ottaisi minut takaisin niin hän jättäisi minut taas vähän ajan kuluttua. Kaiken tämänkin jälkeen olen vielä valmis suhteeseen koska tuntuu että en oikeasti vain pysty olemaan ilman. Olen miettinyt itseni satuttamista, koska ahdistaa niin paljon että tuntuu että on vain päästävä pois. Olen sanonut ystäville ja sukulaisille että en oikeasti pääse yli enkä pärjää, ja he sanovat että kyllä tämä kaikki vielä hyväksi muuttuu, mutta minusta tuntuu että en jaksa odottaa niin pitkälle.
En tajua sitä että jos on vähän aikaa sitten vielä rakastanut kovastikkin, niin miten rakkaus on voinut kadota yhtä-äkkiä? Tuntuu ihan musertavan pahalta, enkä tiedä miten jaksaa. 😭
Erostasi on kovin vähän aikaa. Usko pois kuukauden kuluttua olo on jo toinen. Sinulla on ihana ystävä joka pystyy ja uskaltaa sanoa sinulle ettei jaksa enää, ettei hänestä ole enää jatkamaan huonossa suhteessa. Hän myös välittää sinusta.
Olit itsekin häneen tyytymätön ja olisit halunnut hänen tekevän toisin. (syytit omien sanojesi mukaan?) On hyvä että haluat muuttua ja se varmaan onkin edessäsi jos riiteleminen on läheisessä suhteessa sinulle ominaista.
Yrität painostaa häntä takaisin, mutta oletko ajatellut että hän on miettinyt että elämän täytyy muuttua - se on varmaan vienyt aikaa.
Kyllä sinä jaksat ja hän on jopa lohduttanut sinua ja ollut rehellinen tunteittensa muuttumisesta - todella reilua. Mielessäni kävi että rakastatko yhdessäolemisen tunnetta vai oikeasti häntä. Miksi kuvittelet että hän olisi enempää kuin etäinen. Jos rakastat häntä päästät hänet irti. Et joka tapauksessa voi manipuloida toista.
Yritä viettää aikaasi uusilla tavoilla ja täyttää sitä aikaa jonka muuten olisit puolisosi kanssa ollut, eri tavalla. Aloita vaikka uusi harrastus. Tutustu myös itseesi ja "nauhoita" mieleesi muiden kanssa jutteluistasi millainen tapa sinulla itselläsi on ilmaista itseäsi lähimmillesi.
Käännä tämä myös niin, että hän on sanonut ettei rakasta enää , voisitko itse olla jonkun kanssa säälistä?
Yritähän jaksaa🙂👍
Emmie, oli kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin. Olen paininut täsmälleen samankaltaisten asioiden kanssa kuin sinäkin ja aivan samassa tunnetilassa. Miehen puolelta ollaan erottu, oltu erossa päiviä/viikkoja ja aina vaan olemme palanneet yhteen. Tätä on meillä jatkunut nyt 2 v ja 3 kk. Aina se on ollut mies, joka on halunnut eroon tästä suhteesta, sanonut, ettei välitä enää samalla lailla, ettei usko meihin. Kuitenkin, minun halustani (painostuksesta?) olemme aina ajautuneet uudestaan yhteen. Olen ollut kuin tyhjä kuori ja lähes kaikki muu on menettänyt merkityksensä, jos olemme olleet erillään. Tiedän toki, ettei kenenkään suhde pitäisi olla tällaista, tässä on jotain "sairasta". Silti, en halua päästää irti. Eikä kai hänkään loppujen lopuksi. Riitelemme liian usein ja tämä on juuri se asia, mikä miestä kalvaa. Ystäväni varoittelevat minua, sanovat että olen muuttunut kun yritän vain miellyttää tuota miestä. Tiedän, että teen väärin itseänikin kohtaan. Silti olen sanonut heillekin, etten voi erota. Että tämä voi päättyä ties mihin, kun mitään rajaa ei tunnu tulevan vastaan. Tiedän myös, että tässä miehessä on jotain erityistä; en ole milloinkaan näin tuntenut ketään kohtaan. Ollut näin kiinni jossakin; minä, itsenäinen vahva nainen. En ole edes nuori enää (ikää 44v), joten nuoruuden piikkiinkään tämä ei mene. Järjellisesti ajatellen olen samaa mieltä kuin "dies nafastus" (tuo nimi saattoi mennä väärin, sori 🙂), mutta tällä asialla ei tunnu nyt olevan mitään tekemistä järjen kanssa. Pura itseäsi, tuntojasi, älä anna tunteiden viedä sinua syviin syövereihin. Älä, vaikka mikään ei tuntuisi miltään. Kaikki sanovat, että viikon päästä, kk:n päästä, vuoden päästä helpottaa. Ehkä, mutta itseäni se ei lohduttanut. En halunnut edes elää sitä päivää/viikkoa/kuukautta, kun lähes 24h mietin vain suhdettamme. Ystäväni ovat sanoneet minulle, että jos todella rakastat tuota miestä niin päästä irti. Päästäisin, jos vain voisin...☹️, kukaan ei ole tuntunut ymmärtävän etten voi. Etten kykene. Että ensimmäistä kertaa elämässäni olen heikkoakin heikompi. Onko tämä jokin kohtalo, vai mikä, se jää oikeasti nähtäväksi.. Jos sinulle käy kuten minulle; ehkä palaatte yhteen. Tuleeko siitä mitään, sitä ei pysty ennustamaan. Myös tunteiden taso heittelee, minun tapauksessa mies välillä kokee edelleen niitä isoja tunteita ja tämä myös näkyy. Sitten tulee tilanteita, jossa tunnen olevani sivuun joutava mitättömyys 😭. Se sattuu, mutta toistaiseksi olen itse osani valinnut. Koitan koko ajan kasvaa ihmisenä itse, mutta ymmärrän sen, että loputtomiin näin ei voi jatkua. Siihen saakka, nautin täysillä hyvistä hetkistä ja suren itkuni yksin. Tsemppiä ja voimia sinulle!!
Erosta voi selviytyä, joskus helpommin ja joskus hankalammin. Mutta aina siitä selviää. On helppo sanoa, ettei hän ole arvoisesi jos ei välitä tuon enempää. Sinä et sitä tällä hetkellä usko. Mutta yksi asia on varma: Älä jää odottamaan!
Voit yrittää kysyä, vieläkö löytyy mahdollisuus. Mutta aseta raja, jonka jälkeen annat asian olla. Se voisi olla vaikkapa viikko. Sen jälkeen se toinen on historiaa. Mennyttä. Gone. Jos tuona aikana asia muuttuu, niin fine. Mutta jos ei tule selkää vastausta, niin anna olla.
Ripustautuminen ei tee mitään muuta, kuin pitkittää ongelmaa. Tunnet itsesi vielä surkeammaksi. Älä tee sitä, pyydän. Anna itsellesi lupa olla surkea ja itkeä. Mutta älä kiusaa itseäsi yrittämällä ja yrittämällä. Jokainen ylimääräinen päivä on liian paljon siinä surkimuksen suossa. Olet toisella puolella suota, mitä nopeammin päätät jättää asian taakse.
Myrskyn jälkeen on tyyntä. Jossain vaiheessa. Ihan varmasti.
Nuokku kirjoitti 17.3.2011 23:7
Erosta voi selviytyä, joskus helpommin ja joskus hankalammin. Mutta aina siitä selviää. On helppo sanoa, ettei hän ole arvoisesi jos ei välitä tuon enempää. Sinä et sitä tällä hetkellä usko. Mutta yksi asia on varma: Älä jää odottamaan!
Voit yrittää kysyä, vieläkö löytyy mahdollisuus. Mutta aseta raja, jonka jälkeen annat asian olla. Se voisi olla vaikkapa viikko. Sen jälkeen se toinen on historiaa. Mennyttä. Gone. Jos tuona aikana asia muuttuu, niin fine. Mutta jos ei tule selkää vastausta, niin anna olla.
Ripustautuminen ei tee mitään muuta, kuin pitkittää ongelmaa. Tunnet itsesi vielä surkeammaksi. Älä tee sitä, pyydän. Anna itsellesi lupa olla surkea ja itkeä. Mutta älä kiusaa itseäsi yrittämällä ja yrittämällä. Jokainen ylimääräinen päivä on liian paljon siinä surkimuksen suossa. Olet toisella puolella suota, mitä nopeammin päätät jättää asian taakse.
Myrskyn jälkeen on tyyntä. Jossain vaiheessa. Ihan varmasti.
Luen tuota Nuokun viestiä ja yritän iskostaa sen mieleeni... Jälleen kerran minut jätettiin viime yönä, yht´äkkiä juuri kun oltiin menossa nukkumaan. Kysyin mikä mieltäsi painaa ja vastaus oli lyhennettynä näin; pitääkö sun taas ruveta tenttaan. Mies nousee sängystä ja alkaa pukea ja kerätä kassiin vaatteitaan. Olen täysin ymmälläni; mitä ihmettä taas tapahtui? Jälleen kerran näin. Kysyin, että mitä tää tarkoittaa.. Alkoi se sama "virsi" siitä, ettei meistä tule paria.. Aina vaan riidellään jne. Sanoin hänelle että kai hän nyt tietää mitä tekee (olin sunnuntaina puhunut hänelle että en halua itsekään jäädä suhteeseen jossa joka riidan/kränän yhteydessä minut jätetään, että seuraava kerta saa olla viimeinen), että muistaa mitä olimme puhuneet. Kyllä hän tiesi 😭. Tunnen itseni hyvin, hyvin mitättömäksi kun minulla ei ollutkaan merkitystä. Itsetunto on jo painettu nollaan kun tuota erolla uhkailua on ollut lähes joka kinan yhteydessä ja noita konfliktejahan on ollut ihan riittävästi. Sanoin hänelle, ettei ketään pidä pitää varalla vain hyviä päiviä varten, kun olin iloinen ja aurinkoinen, niin meillä ei ollut ongelmia. Eikö aikuiseen suhteeseen kuulu päättää mitä haluaa ja sen mukana joko hyväksyä tai olla hyväksymättä (eli erota) suhteen ristiriitoja? Paljon tein tuon miehen vuoksi ja siitä minulle jäi vain entistä huonompi itsetunto. Kipuilen niin monen asian kanssa tällä hetkellä, etten tiedä jaksanko enää... Itsellä alkaa dialyysit lähi(?)tulevaisuudessa, yritän huolehtia 3 lapsestani, äidistäni joka voi huonosti, työssä hirveä stressi päällä.... Minun tekisi niin mieleni luovuttaa kaikesta.. Salaa toivon, että pääsisin pois tai jokin turruttaisi tämän tuskan kiertueen minussa. Mistä saan voimia arkeeni? Tulevaisuus pelottaa entistäkin enemmän; siellä ei ole minulle mitään tarjottavaa 😞...
Olen itse aivan samassa tilanteessa, vaikka suhteeni ei ole kauaa kestänyt. Viisi vuotta on kuitenkin mennyt, suurin osa siitä unelmoidessa. Se oli silta yli synkän virran, kun muu elämäntilanne oli aivan kestämätön, nyt silta hajoaa allani. Kysymys kuuluu: olenko päässyt yli vai roikunko vielä jossain sillankaiteessa, valmiina putoamaan joka hetki?
Luulen, että kaikki eron partaalla keikkuvat joutuvat käymään läpi näitä asioita, ja lähes kaikille se on tuskallista. Ainoastaan sellaiset selviävät, joille löytyy nopeasti uusi lohduttaja. Vaikeinta se on sille osapuolelle, joka jää aivan yksin.
Varmasti on niin, että tuska täytyy käydä läpi, mutta siihen ei saa ripustautua. Elämä jatkuu, ennemmin tai myöhemmin. Kirkolla taitaa olla jotain eroryhmiä, mutta seurustelusuhde jos päättyy, niin siinä ei auta kukaan. Paitsi kriisiterapeutti, mutta mitä hänkään voi tehdä? Ystävät kuuntelevat ja yrittävät parhaansa, mutta viime kädessä sitä on yksin oman toivottomuutensa kanssa. Identiteetti, myös se seksuaalinen, pitää rakentaa uudelleen pala palalta. Ja se vie aikaa...
Yleensä kuitenkin aika auttaa. Jokainen päivä, joka vie poispäin tuskan keskiöstä, on voiton päivä. Yritä suhtautua elämään siten. Minä yritän täällä samaa.
Hei! En tiedä toimiiko muiden kohdalla, mutta itse etsin käsiini "itkettävää musiikkia" ja sitten kuuntelin ja vollotin, kerrankin viikon yhteen soittoon... kun tytär lähti kouluun se alkoi ja kun hän palasi lopetin. Ja uskokaa tai älkää, se auttoi valtavasti. Yksi viikko riitti pahimman ahdistuksen poistoon. Suosittelen kokeilemista. Esim. Samuli Edelmannin virret, Petri Laaksosen kappaleet ja varmasti on monta muutakin musiikkia, jokaiselle makunsa mukaan. Itse pidän esim. noista. Voimia meille kaikille ☺️❤️
Tuo haikeiden kappaleiden kuuntelu saa tosiaan "Niagaran avautumaan". Itsellä ainakin ongelmana se etten ole juurikaan yksin. 3 lapsen yh, aina lapsista ainakin joku kotona ja päivät menee töissä. Sanoinkin joskus ystävälleni, että saisinpa vain olla yksin ja huutaa suureen ääneen. Lasten takia pitää jotenkin säilyttää tasapaino, varsinkin nyt kun elämässä on näitä terveydellisiäkin ongelmia, joista lapsetkin ovat tietoisia. Toisaalta se on myös hyvä syy välillä surra. Tunnen tällä hetkellä ajelehtivani aalloilla; en oikein saa otetta mistään. Päätin taas, että tämä oli viimeinen kerta kun mies viikko sitten torstaiyönä lähti. Sen jälkeen olemme taas jo nukkuneet 2 yötä yhdessä (en tällä kertaa sanonut lapsille mitään, että olemme eronneet), kuitenkaan mies ei halua palata entiseen. Pysymme erossa, jos emme osaa olla riitelemättä. Mikä sitten on "normaalia" riitelyä? Ja pitääkö sen olla vain minun juttu; toinen on riidoista yhtä lailla vastuussa kuin minäkin? Normaali minä olisikin jo aika päiviä sitten antanut jo olla. Tämän miehen kanssa vain on toisin. En tunnu pystyvän olemaan erossa. Toisaalta myös mies kertoi, että hänellekään hyviä ratkaisuja ole tarjolla, vain huonoja vaihtoehtoja, joista koitti poimia sen itselleen tasapainoisimman tavan elää.