Sama tilanne. Yleensä menee arki näennäisesti hyvin, seksi sujuu ja sitten on (onneksi harvoin) päiviä kuten tänään. Ahdistaa, ja päivä on aloitettu beettasalpaajalla sydämen tykytyksen takia. Itkettää ja on lamaantunut tunne.

Pääkaupunkiseudulla ollaan myös, joten eikun oma ryhmä pystyyn.

Olen yhden ystäväni (joka on vähän saman käynyt läpi muutama vuosi sitten ) puinut asiaa, mutta tuntuu, että liika on liikaa siihenkin osoitteeseen. Onneksi käyn nyt yksityisellä terapeutilla puimassa asiaa, mutta jotenkin se ei tunnut riittävän. Puhumista ja tunnekuihujen jakamiselle olisi niin suuri tarve toisen saman kokeneiden kanssa. Ja vaikka tänne kirjoittaa, niin silti olisi helpompi kun voisi istua saman pöydän äärella tai kävellä pitkin Hietsua tai Nuuksiota tilanteesta riippuen ja käydä asioita läpi.

Hei, ihanaa, että Soili vastasit niin nopeast. Sain viestistäsi sellaista virtaa, että jaksoin työpäivän joten kuten viedä läpi🙂 Sulla on ilmeisesti kovempi mankeli käyty läpi uskottomuuden lisäksi, koeta jaksaa, päivä kerrallaan.

Mulla on vaan niin vähän aikaa kaikesta ja kun luin tuulia3, torso2 ja yhdessäköain tekstejä niin alkoi ahdistaa, että kuinka monta vuotta vielä puristaa ja puristaa varmaan koko loppueläman jotenkin tämä uskottomuus. Toivoisin, että mies kuolisi, sekin olisi helpompaa paitsi lapsille, mutta itsellä olisi syy luopua kaikesta ja tuska helpottaisi. Olisihan nytkin syy luopua, mutta irtiotto on vaikeaa jo lastenkin puolesta kun nuorimmainenkin on alakoululainen.

Juttelin yhden miespuolisen ystävän kanssa asiasta ja hän avioerolapsena sanoi vanhempien eron olleen kamalin asia maailmassa ja nuoremman veljen kohdalla traumaattinen. Tulipahan huono olo siitäkin. Haluan ajatella myös omaa hyvinvointia, mutta haluan ajan kuluvan sen verran, että katsoisin asioita jo järkevästi. Olen ajatellut itselleni aikarajoja eli katson nyt kesään saakka miltä tuntuu, jollei mies nyt päätä aiemmin lähteä täyttämään sitä tyhjää oloansa.

Mies ei tällä hetkellä paljoo tunteita näytä, sanoi mulle ettei nyt aluksi ainakaan kannata ódottaa niitä kun on ollut niin tyhjä olo (ei ole kyllä aiemminkaan niitä paljoo näytellyt pussanut spontaanisti tms minä kyllä olen aina näyttänyt tunteeni ja kosketellut ja halinut toista). Mies kyllä usein soittaa ja viestittelee työpäivän aikana miten menee, mutta tahtoisin koskettelelua, halimista. Joskun kun tarve halimiselle on suuri menen itse kylkeen kiinni ja siinä sitten ollaan. Ihme, että sitä voi olla toisessa kiinni ja sekstailee, vaikka on tapahtunut mitä nyt on. Ainoa lohdutus asialle on se, että hän oli koko ajan lopettamassa suhdetta, ja lopettikin sitten kun käry kävi. Uskon asian, koska luin tekstiviestit ja vastaukset. Moni asia varmaan johti tähän, mutta aikuisen luulisi tietävän mitä tekee ja ottaa vastuun tekemisistään. Helpotushan tämä ilmitulo oli miehelle, yksi paine vähemmän, toiselle tuli vaan painajainen.

Ehkä tämä on uuden elämän alku, en tiedä ketä siihen kuuluu lasteni lisäksi, mutta tulihan ajateltavaa loppuelämäksi. Joskus toivon, että se elämäni mies sieltä vielä tulisi vastaan. Loppuelämä yksin tappaa mut. Olen tämän uskottomuuden lisäksi kokenut aiemmin yhden uskottomuuden kihlausaikana ja selvisin siitä nuorena ajan ja uuden parisuhteen avulla, mutta se oli rankkaa aikaa. En halua odottaa vuositolkulla. Nyt yritän katsoa tämän suhteen perusteet onko enää niitä mihin rakentaa.

Hei, miten pääsisimme juttelemaan ja tapaamaan joskus. Vertaistukea tarvitaan ja uusia ystäviä ja seuraa ja eihän näitä vaikeita asioita koko ajan vatkattaisi vaan keksittäisiin uutta tekemistä ja ajateltavaa, aikaa itselle😉 Olkaa rohkeita ja kommentoikaa.

Olet ilmeisesti lukenut viestejäni noiden muiden otsakkeiden alta. Odotan kauhun sekaisin tuntein tulevasuutta sillä oma kriisini on vielä täysin käymättä läpi. Noissa muissa viesiketjuissa olen maininnut, että tyttäreni sairastaa vakavaa masennusta ja tähän asti voimani on menneet vielä täysin hänen hoitamiseensa.

Samaa ajattelin minäkin, että annan kesään asti aikaa. Vaan se on helpommin sanottu kuin tehty. Minunkaan mieheni ei juurikaan puhu eikä pussaa (tyypillinen insinööri), joten keskustelut on olleet aika lailla monologia tähän asti. Joitakin juttuja hän on saanut puristettua ulos itsestään.
Kesään asti on niin pitkä aika, että joinakin päivinä tuntuu etten jaksa sinne asti odottaa,vaan haluan jotakain konkreettisempaa nopeammin. Meillä mies on halukas jatkamaan perhe-elämää ja on nykyään paljon kotona ja osallistuu arkeen. Se ei kuitenkaan jotenkin enää tunnu riitävältä. Hänellä on myös käsittelemättä omalta osaltaa miksi näin pääsi käymään ja tällä toiminnalla hän yrittää näyttää välittämistään.

Sitä en yhtään epäile, etteikö hän välittäisi meistä perheenä, mutta samalla tämä toinen nainen kummittelee välillä mielessäni. Tämä toinen kun on vielä hänen työkaverinsa, joten tiedän heidän näkevän työssä säännöllisesti. Miehen mukaan suhde on loppunut eikä sitä varsinaisesti työpaikalla missään vaiheessa ollut. Suhdetta pidettiin yllä vapaa-ajalla. Tämä on sikäli mahdollista, että koska mieheni ei julkisesti tunteitaan tai toisen huomioimista näytä, niin miksi siinä olisi poikkeus työpaikallakaan.

Olen tajunnut että vanhaan ei ole paluuta. Minä olen muuttunut, hän on muuttunut ja parisuhteemme on muuttunut tämän kriisin myötä. Tuntuu siis, että vanha on jätettävä taakse ja rakennettava täysin uusi parisuhde. Voin olla väärässäkin, mutta nyt tuntuu siltä. Uudelleen rakennettava suhde on sen näköinen kuin me olemme nyt eikä siis sellainen kuin ennen uskottomuuden paljastumista. Minä en enää tyydy siihen mihin silloin tyydyin vaan haluan enemmän ja sellaisen parisuhteen kuin olen ansainnut. Onko hän siihen valmis, niin vain aika näyttää. Opettelemistä on paljon puolin ja toisin.
Meillä oli tietenkin vähän "väljähtynyttä" seksielämää ennen paljastumista, ja jostakin syystä minä reagoin kriiseihin mielettömällä seksihimolla. Aivan hullua, mutta näin on ollut ennenkin (loppuun palamisen aikaan 2000 luvun alussa). Tuntuu kuin voisin viettää kaiken ajan rakastellen ja vain himoja tyydyttäen. Tähän vauhtiin on vähän vaikea miehen sopeutua. Toistaiseksi on mennyt ok. Toisaalta sitten samalla ottaa päähän ettei toinen tee aloitetta vaan se olen aina minä. Lieko tämä reagoinnin taustalla läheisyyden tarve, jota muuten ei ole tarjolla.

Hullua vielä tässä on se, että minulle oli tarjolla uusi parisuhde maailman kilteimmän miehen kanssa. Häneltä olisin saanut huomiota enemmän kuin tarpeeksi ja seksiä myös. Minusta ei siihen ollut. En kyennyt aloittamaan suhdetta kun oma kriisi on kesken ja olen ihan riekaleina parisuhteen ja tyttären voinnin takia. Parempi näin. Saan katsoa rauhassa mihin suuntaa elämäni vie.

Hyvä jos viestistäni oli sillon pari päivää sitten edes jotakin apua. Aivän käsittämätöntä on ollut tajuta kuinka paljon meidänlaisiamme petettyjä naisia (ehkä naiset kirjoittavat tänne helpommin) on tänne kirjoittanut. Lähes päivittäin on uusi teksti joltakin saman kokeneelta. Joskus monet sanovat, että tuskansa keskellä eivät samaa tuskaa toivo edes vihamiehelleen. Minä kyllä rehellisesti sanon että jos mahdollista niin kävisipä tämä toinen nainen saman helvetin läpi, niin tietäisipä jotakin oikeasta elämästä. Taidan tässä asiassa olla hiukkasen katkera vaikka muuten näen, että katkeruus ja viha ovat hukkaan heitettyä energiaa. Helppohan lapsettoman naisen on porskutella läpi elämänsä ilman lasten tuomaa hastetta parisuhteelle, mutta jäähän hänellä sitten samalla heiltä moni muu asia kokematta. Mm perheellä oli suuri rooli, että mieheni halusi suhteen lopettaa ja olen moneen otteeseen vaatinut häntä miettimään onko se syy jatkaa perhe vai minä. Aina vastaus on, että minä mutta perheellä on siinä sivussa erittäin suuri rooli.

Voimia kanssasisarille 🙂