Kun ei vaan saa suuta auki.
Jälleen kerra mä kirjoitin pitkät pätkät historiaa ja siitä miten tilanteeseen on päädytty, ja jälleen kerran sen seitsemännen tarkastuksen ja muokkailun jälkeen päätin että ihan sekopäistä tekstiä joten olkoon ja menen suoraan asiaan.
Minä mies 50, hän nainen 40, suhdetta 10 vuotta josta 5 vuotta avoliitossa. Jo aika alusta asti suhteessamme on ollut asioita pielessä mutta muutaman aloittamani korjausyrityskeskustelun epäonnistuttua minä sopeutuvaisena yksilönä olen antanut olla. Se on sitten kokonaan toinen tarina miten tähän tilanteeseen on jääty, mutta se menee tuohon alussa mainitsemaani osastoon pitkistä tarinoista joita en saa itseäni tyydyttävästi tähän kirjoitettua joten olkoon.
Nyt, etenkin näiden avoliittovuosien jälkeen olen jo muutaman vuoden öisin miettinyt kaikkia asioita joita elämältäni haluaisin mutta vallitsevassa tilanteessa ne jäävät kyllä tapahtumatta. Ongelma on vain siinä että minä en vaan kertakaikkiaan saa suutani auki. Se ei vaan onnistu. Hän ei varsinaisesti kiellä minulta mitään (no eipä tietysti koska en paljoa pyydäkään) mutta miten hitossa kerron että haluan X Y ja Z ja olen aina halunnut niitä mutta en oo saanu sanottua koska ’sä oot tollanen’ mutta nyt mä en enää voi olla ilman noita. Sitten hän todennäköisesti pahoittaa mielensä koska mulla on paha olla koska hän on ajanut mut tähän tilaan.
Tuossa noin niinkuin ympäripyöreästi. Esimerkiksi X Y ja Z:n tarkentaminen olisi varmaan olennaista mutta en viitsi koska sitten tämä menee taas länkytykseksi jota en saa kirjoitettua niin lyhyesti että kukaan jaksiai lukea. Pointti on kuitenkin se että mun on pian pakko saada nämä asiat kuntoon, mutta en tiedä miten. Usein ehdotetaan kirjoittamista mutta en ala siihen, siitä ei missään tapauksessa tule niin selkeätä tekstiä että kelpuuttaisin sitä itse.
Mistä tällaiseen lukkotilaan saisi apua? Onhan meillä työterveydessä ilmeisesti jotain MT-palvelujakin, mutta jotenkin tää ei oo musta nyt (vielä) ihan sellainen tilanne että sitä puolta alkaisin kuormittamaan. Mitä edes sanoisin? Pitäs uskaltaa näyttää muijalle kaapin paikka kun se on 10 vuotta ollut väärässä paikassa? Sitten on kai jotain niitä parisuhdeterapioita joihin kai voi mennä yksinkin. Kai sellaiseenkin on vuoden jono ja taas tuntuu hölmöltä mennä sinnekään kertomaan että kaappi on väärässä paikassa mutta en viitsi sanoa ettei kumppanille tuu paha mieli ku en o sanon aikasemmin?
Huono kirjoitus tästäkin sitten lopulta tuli mutta olkoon, tarttee nyt 4 tunnin valvomisen jälkeen lähteä töihin.
Kirjojakin löytyy tunnelukoista.
Huomenta. Puhu tuntui miltä tahansa.
Meille tuli ero ja varmaankin sen takia koska ei puhuttu oikeasti. Elettiin vain arkea ja asiat luisti omalla painollaan, kaikki sujui, mutta mies ei avannut sanaista arkkuaan vaan sitten viimein vain päätti että haluaa eron, ihan yksipuolisesti päätti, noin vaan, kun oli sanaharkkaa. Olihan se järkytys kun tajusin että hän tosiaan ei ole onnellinen enää, ei edes tyytyväinen tähän elämään mitä vietettiin. Enhän minäkään ollut aivan haltioissani joka hetki mutta tyytyväinen olin useimmiten ja se riitti. Eihän sellaista liittoa ole olemassakaan missä ei pitäisi tehdä kompromissia toisen hyväksi, muttei koko ajan vain toisen hväksi joskus myös oma etu oltava etusijalla. Mutta parastahan olisi jos kumpikin ajattelisi toista ja olisi toiselle mieliksi. Eikä itsekkyys tai ne omat halut olisi niin voimakkaita että tuhoaa liiton. Siitähän ei tule mitään jos kumpikin vain omia etujaan ajaisi. Joskus on vain haudattava omat halut ja kuunneltava toista. Kaikkea ei tässä elämässä saa, aina jostain on luovuttava.
Hei,
minulla on parhaillaan konflikti aikuisen sisaruksen kanssa juuri puhumattomuudesta - hän ei puhu ja minä kärsin suunnattomasti, kun en saa keskusteluyrityksiini vastakaikua. Itsellä on suuri tarve keskustella ja meillä on myös yhteisiä suvun asioita selivettävinä ja jotain pitäisi tehdä.
Eli minä ehdottaisin toisen osapuolen näkökulmasta, että toisen puhumattomuus sattuu syvältä. Se tuntuu hylkäämiseltä ja välinpitämättömyydeltä, väliin jopa kiduttavalta vallan käytöltä. Sanotaan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys - ja siltä toisen puhumattomuus tuntuu.
Se mikä auttaisi, olisi mikä tahansa kannanotto, keskusteluun osallistuminen, mielipiteet, varsinkin omista tunteista puhuminen, edes mahdollisiin syytöksiin vastaaminen, puolustautuminen - mikä tahansa olemassa olon ja elon merkki puheen muodossa. Olisi tärkeää olla keskusteluyhteydessä toiseen, jotta toinen saisi tunteen, että sitä välittää yhteisistä asioista, on kiinnostunut yhteisestä olemassaolosta, että on sitoutunut yhteiseloon.
Kaikilla ei ole itsestään selvää kykyä puhua omista tunteistaan - mutta sitä voi harjoitella, vaikka vähän kerrallaan, se olisi tärkeää. Muuten sitä ei opi tuntemaan toista - sillä mitä mieltä on elää yhdessä ventovieraan ihmisen kanssa?
Toivon, että opit avautumaan omista ajatuksistasi ja voitte keskustella yhdessä suhteen jatkumisesta.
Se ettei saa suutaan auki;ei siis pysty edistämään omaa,eikä myöskään yhteistä hyvinvointia,se on vakava puute hyvästä elämästä haaveilevalle!On siis karmea virhe arvio,ettei vielá tarvitse ammattiosaajan apua-koska sitten?Joku sanoi ettei aika ole meidän puolellamme,elämä on hämmästyttävän lyhyt.Huvittavaa on neuvoa,että sano;sama kuin alkoholistille,älä juo-yhtä tehokasta...Ei kannata myöskään luulla miten toinen suhtautuu ellei ole ajatustenlukija,eikä syyttää toista omasta saamattomuudestaan;eli jos ei tee páätöksiä,jonkun muun ne on tehtävä.
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku..ja psyykken hoitoa saa melko nopeasti.