Nyt tulee nettikeskustelun a ja o eli minulla juuri samaa kuin sulla. 3 lasta ja mies joka käy töissä. Tällä hetkellä kyllä opiskelee. Minulla hiukan poikkeaa asiat; en huuda, koska en jaksa.

Mieheni vie vanhemmat lapset hoitoon, samalla kun menee kouluun. Meillä on pakko olla näin, koska olen synnytyksen jälkeen fyysisesti siinä kunnossa, että en voi isompien perässä juosta. Ja lapset näkevät muitakin lapsia, kun käyvät tarhassa. Tämä tietenkin närkästyttää suurta joukkoa ihmisiä mutta lapset eivät ole kunnallisessa hoidossa vaan yksityisellä.

Minulla on vaan vauva, joten hyvin voisin kotihommia tehdä. Mie makaan viltin alla sängyssä ja annan mieheni tehdä kaikki kotityöt. Tälle olotilalle varmaan on nimi eli synnytyksen jälkeinen masennus. Minulla sellainen on ollut jo kolme vuotta, välillä on hyviä hetkiä.

Olisiko sulla masennus, sitä voi olla muutakin kuin synnytyksen jälkeistä? Miksi perheenäiti ei voisi kärsiä loppuun palamisesta? Onko se vaan työssä käyvien oikeus? Ensimmäisenä tulee mieleen, että hanki joku harrastus? Onko sulla mahdollisuus saada lapsia johonkin kerhoihin, saisit itsellesi omaa aikaa. Voisit ehkä tutustua muihin äiteihin, lähteä heidän kanssaan vaikka kahville sinä aikana, kun lapset ovat kerhossa. Etkö voi jättää lapsia miehellesi ja vaan lähteä jonnekin.

Minulle sanottiin että ei voi olla synnytyksen jälkeistä masennusta enää tämä..

Mieheni kyllä katsoo lapsia jos vain olisi minne mennä.😞 Kun ei ole niitä aikuiskontakteja ja yksin saa jo olla muutenkin. Käy nuorempien lasten kanssa kerhoissa ja siellä on muita äitejä ja näihin "piireihin" on todella vaikea päästä..

Mutta eiköhän tämä tästä jossain vaiheessa helpota.🙂👍 toivon niin ainakin 🤔

Hei Joneka! 🙂

Voisiko asioista keskusteleminen auttaa sinua alkuun. Sinullahan tuntuisi ainakin kirjoittamasi perusteella olevan perusasiat kunnossa. Ja voisitko ehkä miettiä mitä aikaisemmin olet tykännyt puuhailla tai harrastaa yksin tai kaverin kanssa. Ehkä sinulla olisi mahdollisuus viritellä tätä puuhaa ja harrastusta uudelleen.

Muitakin mahdollisuuksia varmasti on kuin mainitsemasi kontaktit. Esim. kansanopistoissa järjestetään mielenkiintoisia kursseja. Siellä voisit tavata uusia ihmisiä. Ja löytyyhän niitä ystäviä täältä netistäkin. Tai voisithan käydä vaikka kävelyllä ja nauttia vaikka jäätelöstä ihan yksinkin. Sinulla on rakastava mies, joka antaa sinulle sen ajan ja huolehtii sillä aikaa muusta. Siitä se voisi alkaa.

Itseään ei kannata verrata muihin ja omia tekemisiään muiden tekemisiin. Jokaisella on omat juttunsa, kenelläkään ei tietääkseni ole täydellistä elämää. Ja turhaa ehkä pyrkiäkään sellaiseen.

Mieltä painavat asiat kannattaa selvittää, etteivät ne vaivaa ja vie turhaan energiaasi. Puhukaa ihmeessä asioita halki miehesi kanssa, jos on tarvetta. Peiton alle jäämällä ei oikein voita mitään. Se vaan tuo surkeamman olon. Elämässä on paljon hienoja asiota. Älä jätä niitä käyttämättä.

Hei
Minäkin olen uusi täällä ja ajattelin kirjoittaa sillä tuollainen tilanne minulla oli tuossa vuodenvaihteessa. Nyt vähän parempi.
Minulla on myös kolme lasta jotka ovat kaikki lähellä toisiaan syntyneet, nuorin on nyt vuoden. (vanhin 4,5v)
Minusta tuntui myös että kaikki kaatui niskaan, jatkuva väsymys vaivasi, rahatilanne meni päin puuta ja huusin lapsille. En todellakaan nähnyt mitään ulospääsyä enkä oikein jaksanut ruveta keskustelemaankaan. Mieheni ei edes tajunnut kun yritin oloani selittää. Mieheni kävi silloin kaikenlisäksi vielä 3vrotöissä. Se onneksi muuttui kesällä.
Rahatilanteen takia ajattelin sitten soittaa sosiaalitoimistoon jos olisivat edes muutaman euron antaneet ja sain ajan.
Sinne jouduin menemään lasten kanssa (kävellen) ja miltei koko matkan kiljuin vanhimmalle lapselleni kun hänkin halusi istua pulkassa enkä olisi molempia jaksanut vetää kun vaunujakin työnsin, ja tie oli hiekoitettu. Matkaa ei ollut kuin muutama kilometri mutta matka oli kamala. Ja myöhästyimme vielä.
Sosiaalityöntekijä oli niin myötätuntoinen ja ymmärsi täysin että minulla ei ole kaikki hyvin, kun aloin heti itkemään pahaa oloani siellä. Minulta oli voimat aivan kadonneet, kuten olin itsenikin kadottanut.
Sieltä sain apua.
Minulle tuli perhetyöntekijä käymään muutaman kerran viikossa, lähinnä juttelimme ja hän auttoi minua ajattelemaan ja nousemaan pohjalta takaisin ylös.
Sain varattua ajan velkaneuvontaan ja asiat alkoivat rullaamaan pikkuhiljaa.
Aloin vihdoin nähdä tunnelin päässä valoa. Edes hitusen.
Nyt käyn sellaisessa pikkuryhmässä missä meitä äitejä on 4 ja lapset mukana. Sitä vetävät 3 perhetyöntekijää. Kaikki olemme olleet aallonpohjalla ja vaikka aluksi olin hieman epäileväinen niin on todella ihana käydä siellä. Siellä saa jutella luottamuksellisesti muiden kanssa ja saa neuvoja ja uusia ajatuksia, ja jaksaa paremmin.
Eli sanoisin sinulle että puhu.
Soita jollekin, neuvolassakin pitäisi saada jokin numero mihin voisi ottaa yhteyttä. Jos ei, niin valita. Kysele sitä perhetyöntekijää (ilmainen), se on jo iso apu arkeen. Sitä kysytään sosiaalitoimistosta.
Tiedän että on rankkaa ottaa se ensimmäinen askel, mutta kaikki muuttuu kyllä paremmaksi.
Masennustahan tuo sinulla ihan selkeästi on kuten minullakin oli. Ja sehän on vakavaa jos sitä ei hoida.
Ei sinun yksinäsi kuulu kaikkea jaksaa. Kukaan ei jaksa kaikkea taakkaa yksin kantaa.
Tiedän hyvin tunteen että tuntuu siltä että joutuu itse tekemään kaiken ja aina, vaikka se mies onkin siellä taustalla ja jotain aina tekee. Sitä kun on poikki niin kaikki tuntuu pahalta.
Meidänkin on ollut tehtävä monta uhrausta tässä että elämä helpottaisi. Ja kai se pikkuhiljaa alkaakin helpottamaan vaikka oma olo nyt onkin välillä aika sekava eikä avioliitto aina tunnu hyvältä. Kun mies ei edelleenkään aina ymmärrä.
Välillä sitä kaipaa muutakin..
Toivottavasti saat haettua apua ja olosi paranee. Toivon sitä todella. Halaus.

Kiitos kauheasti vastauksista! Inhottavaa sanoa että olen "iloinen" etten ole ainoa. Välillä on parempia aikoja mutta aamulla tunsin taas vitutuksen ja masennuksen iskevän. Ja luulin vielä mieheni ymmärtävän kun olemme puhuneet asiasta..mutta eipäs niin käynytkään hän vain ilkeästi nälväisi että näkee taas ketä ahdistaa jäädä yksin kotiin..😞😠

En halua hänelle antaa anteeksi sanomisiaan, haluan hänelle yhtä pahan olon kuin on itselläni.. 😯🗯️

tiedän sen että haluaisin olla kuin ilmaa kun hän tulee töistä, haluan jaksaa hoitaa lapset ja kodin niin etten valita yhtään mistään..vain siksi että hän huomaisi sen että pärjään ilman häntä lasten kanssa. Olen kamala tiedän sen!!

Hän tulee kotiin ja istuu koneelle illan melkeinpä kokonaan.. onko se oikein? ei minusta mutta hänestä se on ok. Tottakai hän saa olla, mutta koko ilta?? Istuu mesessä ja juttelee niin naispuoleisten "ystävien" kuin muidenkin kanssa.. Ai minäkö mustasukkainen??? Kuka ei olisi kun mies saapuu kotiin niin toiset naiset ja muut ovat tärkeämpiä kuin perhe?!?!?! Ja olen kysynyt , ei merkitse mitään... että näin.. KIITOS KUN JAKSOITTEL KUKEA LOPPUUN ASTI!!!!

Kovin tutulta kuulostaa tuo että mies istuutuu koneelle heti töistä päästyään..
Mutta se että miehesi meseilee muiden naistenkin kanssa ja ivaa sinua masennuksestasi on mielestäni väärin. Niin väärin että!
En yhtään ihmettele ajatuksiasi että ´haluaisit näyttää hänelle´. Onko ero käynyt mielessäsi? Mitä mieltä sellaisesta olet? Luuletko että se olisi vielä raskaampaa vai? Rakastatko yhä miestäsi?
Hänen pitäisi päin vastoin tukea sinua ja osallistua enemmän ja antaa sinun keskittyä itseesi ja ensisijassa parantamaan itsesi, niin jaksaisit kotonakin enemmän.
Jos sinulla ei ole ollenkaan voimia pitää itseäsi kasassa, miten sinä jaksaisit arkea pyörittää?
Tärkeätä olisi että sinä saisit tehdä jotain sinulle mieluisaa, ja yksin. Se auttaisi siihen masennukseen ja yksinäisyyteen. Saisit pikkuhiljaa voimia.
Onko sinulla mahdollisuus lähteä jonnekin, vaikka kävelylle vain? Yksin.
Joku muistaakseni mainitsi joskus jotain että alat tekemään jotain mistä olet aijemmin pitänyt. Lukemista? Urheilua? Piirtämistä, kirjoittamista? Mikä nyt onkaan ollut se sinun juttusi.
Mutta ota ihmeessä yhteyttä jonnekin, vaikka sinne sosiaalitoimistoon. Minulle siitä oli kyllä niin suuri apu.
Onko sinulla ystäviä joille voisit jutella? Omat vanhemmat?
Ymmärrän miten kurja olo sinulla on.. Kuin aallon pohjalla olisi eikä voimia taistella tietään takaisin pinnalle saamaan happea..
Koita jaksaa (niin lattealta kuin se kuulostaakin).
Rutistus

Ps. pienistä asioista se alkaa..

Kiitos jälleen 🙂🌻

Tilanne ei ole helpottunut oikestaan ollenkaan..ehkäpä pahentunut enemmänkin. Onneksi maanantaina on aika psykologille niin saa tätä kerää hieman auki.
Mies auttaa ja tekee kotihommiakin, ei siis ole täysin "urpo".😉 Mutta en tiedä odotanko liikoja..

Olen miettinyt eroa ja erilleen muuttoa, mutta rakastan häntä ja eihän ole paha ihminen kuitenkaan. Olen puhunut tästä meseilystä hänelle ja annoin vaihtoehdon että joko tai.. Toki hän saa kirjoitella myös naisille en siis sitä kiellä.. Ei minulla ole oikeastaan kenelle puhua..eikä omat vanhemmat tulisi edes mieleeni..

Pääsen ulos yksin jos haluan mutta tämä on jo siinä vaiheessa että ulos meno ei innosta yhtään paisti nuo lasten kanssa pakolliset ulkoilut.

Mutta jospa minä olisin maanantaina viisaampi.. ja huomenna hieman virkeämpi kun en saa öisin nukuttua ja mieheni se vain nukkuu ja nukkuu..

No moikka sinne.😀
Toivottavasti jakselet paremmin ja olet saanut nukuttua.
Mitenkäs meni psykologilla käynti?
Toivottavasti sait hyvän psykologin joka myös antaa omia mielipiteitään eikä vain nyökkäile että "juu. Joo.", tai että ei ymmärrä. Sellaisiakin kuulema on.
Minulla kun on nykyään muutama ystävä joilla on ollut todella paha masennus ja käyvät psykologilla. Eli tiedän että asia on vaikeahoitoinen ja uusiutuu herkästi.. Itse olen ollut siinä ihan rajalla, ja luulen kyllä että jonkin asteen masennusta on nytkin, kun tätä väsymystäkin on niin julmetusti (vuoden vanha poika herättelee yhä öisin..), että univelat eivät ihan pieniä olekaan.😴

Mutta se juttelu auttaa kyllä. Varsinkin sellaisten kanssa joilla on samoja ongelmia. (jos on mahdollisuus sellaisten kanssa jutella) Osaavat neuvoa ja ottaa kantaa ja kertoa mikä heillä on auttanut. Ja se että tietää että ei ole yksin, on muitakin.. (varmaan ihan liian monia)
Eikä asia ole vaan se että hakee sitä apua.. Sitä on osattava vastaanottaa myös. Tiedätkös? Sekin kun välillä on niin vaikeata.

Mä itse aloitin harrastuksen joka on ollut moooonta vuotta tauolla, ja voi että nautin. Huomaan että se vaikuttaa todella suuresti. Vaikka on väsynyt niin sitä jaksaa olla onnellinen ja iloinen. Enkä huuda lapsille läheskään niin paljoa enää. Siitäkin kun aina tuli niin syyllinen olo mutta kun ei vain jaksanut välittää. (tuo nyt oli lähinnä vuoden vaihteessa etten jaksanut välittää kunnolla mistään)
Mutta väsymyksestä huolimatta nyt olo on hyvä. Minulla on tunne että elän taas, ja niin moni asia vaikuttaa mahdolliselta.
Syksy tuoksuu ihanalta ja huomaan: Hei, mähän elän. Mikä ihana tunne!!😋
Eihän se elämä ikinä ole helppoa, sitä vain on mentävä eteenpäin.
Sitä on elämässä niin paljon minkä vuoksi elää. Sullakin lapset, eikös ne se suurin syy jaksaa? Niin mulla ainakin. Kerrohan taas miten on mennyt. Ja yksin et ole, täällähän meitä on auttamassa ja tukemassa..
Voimia

E

Kävin sitten eilen siellä psykologilla.Ei siellä kauheasti eka kerralla ehditty vatvomaan mitään.Mutta huomasin se että itsessänikin on vikaa eikä niin vähän😟

No salamme päivälle sain "vapaapäivän" lapsista ja mukavaa oli.. Nyt kuitenkin tuntuu kun tuo nuorin ei nuku yksikseen vaan pitää joko hyssytellä tai olla samassa huoneessa, että kostaa eilisen.☹️

En tiedä todellakaan. Mutta aloitettu on hoito, joten parempaan kait ollaan menossa.

Ilmoittelen jatkossakin... Tällaista tämä on vuoristorataa koko ajan.

T:Joneka

Moikka

Eihän se tietenkään ekalla kerralla paha olo pois lähde, mutta TOSI hienoa että sinne asti olet päässyt ja juttelut alkaa. 🙂👍 Se on varmasti vaatinut jo paljon. Mutta pikkuhiljaa hyvää tulee. Päivä kerrallaan.
Ja onhan se toki vähän omaa aikaakin lasten luota poissa jos silleen haluaa ajatella.
Onko sulla minkä ikäisiä nämä lapset? Kun mainitsit että jouduit hyssyttelemään nuorimmaista, että aivan kun hän kostaisi poissaolosi. No, siltä saattaa tuntua. Niin mullakin tämä nuorimmainen (täytti juuri vuoden) on ollut. Aina mun perässä ja itkun kanssa on jäänyt jos johonkin olen lähtenyt. Mutta jos useammin jää hoitoon niin kyllä se siitä.
Meillä tämä nuorimmainen on siitä vielä "hauska" että jos olen hoitoon jättänyt niin kaikki siellä on mennyt minun poissa ollessani tosi hyvin. Mutta kun olen tullut takaisin ja hän on huomannut minut niin on alkanut huutamaan kuin palosireeni!
Eli normaalia on tollainen. Joillain sitä on enemmän, joillain vähemmän.

Äläkä kanna syyllisyyttä siitä että käyt siellä psykologilla. Kyllä ne lapset pärjää siellä ihan hyvin sen aikaa, ja onhan se lapsistakin varmasti kivempaa kun sä alat taas jaksamaan paremmin ja enemmän. Yllättävän paljon ne lapsetkin vaistoaa ja tuntee..
Jakselehan taas hyvin!
Paljon tuoksuvia ruusuja sulle!🙂🌻

Moikka!
Mitenkäs siellä jaksellaan kun ei ole kuulunut mitään? Toivottavasti ihan hyvin kuitenkin..

E

Masennuslääkkeistä on apua! 🙂
Alkuun olo tulee ihan tosi paljon pahemmaksi, mutta sitten alkaa helpottaa. Kun helpottaa itseä, niin muiden touhut ei enää ärsytä niin paljon!

Teitä on siis muitakin, jotka eivät jaksa😮, luulin olevani ainut...Mukavaa on huomata, että on kohtalotovereita, vaikka tätä olotilaa ei tietenkään toivoisi kenellekään.

Minäkään en jaksa, en ole jaksanut vuosiin. Perheeseemme kuuluu lisäkseni 4 lasta ja yrittäjä-mies. Olin lasten kanssa kotona niin kauan, että nuorin lapsi täytti 2 (nyt 5v), siitä saakka olen ollut mieheni yrityksen palveluksessa. Minulla diagnosoitiin viime tammikuussa ns. työuupumus, vaikkakin omasta mielestäni pikemminkin voisi puhua elämäuupumuksesta. Pinna on ollut kireällä ja puhe tullut isoin kirjaimin jo silloin, kun olin vielä kotona. Mieheni aloitteesta aloitin työt 3 v sitten; olisin halunnut vielä olla kotona sen yhden mahdollisen vuoden, mutta mieheni piti päänsä. Alkuun kaikki sujuikin hyvin, työnteko oli mukavasti erilaista kuin kotona olo. Mutta jossain vaiheessa väsähdin elämämme säännöttömyyteen ja mieheni arvomaailmaan - työ ensin ja perhe sitten. Mies tekee pitkiä päiviä ja usein montakin päivää peräkkäin pois kotoa. Nykyään nautin niistä. Vaikka käymme molemmat töissä, vastuu kotitöistä ja lapsista on minulla. Ei sitä koskaan ole sovittu niin, mutta jonkunhan täytyy asiat hoitaa. Paitsi että enää en jaksa. Koti on kuin sikolätti, enkä millään jaksa/viitsi laittaa paikkoja ojennukseen. Lisäksi olen kuulemma v-mäinen, kun en esim. pese mieheni pyykkejä, vain omani ja lasten. En ole v-mäinen, minua vain ei kiinnosta enää. Alkuvuodesta olin kolmisen kk sairaslomalla ja tuona aikana kävimme yhdessä psykologin puheilla siitä, mitä täytyy muuttua etten lopahda uudelleen. Muutokset toimivat pari viikkoa, sitten elämä palasi ennalleen, nyt sovitusta työnjaosta ei ole mitään jäljellä. Tuntuu että työnjako on entistä epätasaisempi.

Diagnoosini jälkeen (sekä se että lääkitys olisi saanut tulla jo vuosia sitten) ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä suttaantuu, kun saan apua. Ja minulla oli vielä tunteita miestäni kohtaan. Nyt ei enää ole, tunteet ovat kuolleet tämän kymmenen kk:n aikana. Minua ei enää edes itketä, olen vain katkera. Oikeastihan, jotta tällaisen lopahtamisen jälkeen jaksaa, olosuhteisiin pitäisi tulla muutos. Niitä ei pillereillä ja sairaslomalla korjata. Meillä ei valitettavasti näin ole käynyt, joten olen päättänyt marraskuun lopussa muuttaa lasten kanssa pois. En voi enää edes sietää miestäni silmissäni enkä näe mitään mahdollisuutta jatkaa yhdessä. Eikä minulla ole halua. Olen ylittänyt jonkin rajan. Toivon saavani elämäämme rytmitystä, että ei tarvitse elää toisen epämääräisten työaikojen tahdissa. Meillä lapset ovat joka tapauksessa jo oppineet olemaan pitkiä aikoja ilman isää, joten luulen sopeutumisen sujuvan ehkä helpommin kuin sellaisissa perheissä, joissa isä on illat ja viikonloput läsnä. Ei elämä varmaan tästä helpotu eron myötä, mutta ainakaan ei tarvitse turhaan luottaa toisen aikuisen apuun. Olen ollut jotenkin niin yksin jo pitkään, henkisesti. Ystäviä toki on. Minulta tässä tietysti menee myös työpaikka, mutta toivottavasti löydän jotain.

Kiitos, kun sain jakaa tämän teidän kanssanne 🙂 Toivon voimia samanlaisen väsymisen kanssa painiskeleville ja neuvon hakemaan ajoissa apua.

Kirjoitinkin tämän ketjuun alkuun itsestäni. Mutta luulenpa, että sain toiseksi viimeisen niitin arkkuuni lauantaina. Tämä juttu ei ihan tähän otsikkoon liity mutta, kun tässä on muitakin äitejä, niin kirjoitan tähän.

Eli lauantaina noin 3v tyttöni otti kaupungilla maasta jonkun vieraan ihmisen neulan ja teki sillä sormeen haavan. Terveyskeskuksessa selvisi, että se oli insuliinineula. Tästä nyt alkoi puolen vuoden jännitysnäytelmä; tuliko vai ei mitään tautia?

Olemme jo käyneet eka verikokeet, viikon päästä saamme vastauksen. Sitten seuraava näyte kuukauden päästä, seuraava kolmen ja viimeinen (toivottavasti) puolen vuoden päästä.

Mulla meni hermot ja sammuin aivan täydellisesti ja tietenkin syytän itseäni. Miksi en katsonut tytön perään tarkemmin, miksi annoin hänen vapaana kävellä jne. Tätä nyt jatkuu ainakin puoli vuotta. Kysyin kyllä jo terapiaan aikaa mutta eihän tämä sellainen tapaus ole, että ilman jonotusta mihinkään pääsisin. Miehen kanssakaan ei voi oikein puhua, kun kumpikin vaan itseään syyttää.

Tämä oli vaan tällainen eräs juttu yhdestä perheestä. Aivan väärässä paikassa tämän kirjoitin.