Kun luen muiden kertomuksia ja kysymyksiä, omani tilanteeni tuntuu niin helpolta mutta kuitenkin huomisten ajattelu tuntuu raskaalta. Olemme olleet noin 25 vuotta yhdessä, lapset ovat jo lähteneet kotoa. Alkukesästä totesimme että ero on meille paras ratkaisu. Kierrämme jotenkin samoja ympyröitä; emme saa oikeaa kontaktia toisiimme ja näin tilanne on ollut jo pitkään. Olemme lastemme vanhemmat ja hoidamme kotia ihan hyvin mutta siinä se sitten onkin.
Niin selvälta kuin asia vaikuttaakin ja myös osittain helpottavalta, niin kuitenkin vatsassa on kivi ja sisällä tuskaa: eihän näin voi käydä! Mehän olemme toisemme parhaat ystävät ja askel rakastavaisiksi on niin lähellä. Olisin halunnut ammattiauttajan apua ainakin selvittaaksemme asioita paremmin, riippumatta lopputuloksesta. Mies ei tällaiseen halua (uskalla) lähteä. Hän vaikutta ainoastaan helpottuneelta aivan kuin nämä vuodet eivät merkitsisi mitään, aivan kuin hän ei tuntisi mitaan surua tilanteesta. Eikä tästä tilanteesta puhuta niinkuin ennekään tärkeistä asioista ei puhuttu kuin silloin kuin vedin sanat suurinpiirtein suusta. Käytännön syistä asumme varmaan vielä pitkään samassa asunnosssa joka onneksi on tarpeeksi suuri saadaksemme molemmille tiettyä yksityisyyttä. Kuinka kestän tätä tilannetta ja kuinka mieheen tulee asennoitua? Kuinka voin kevyesti keskustella pinnallisista asioista kun sisällä on tuskaa vai voinko vaan antaa periksi tunteelle että haluan oikeastaan sulkea itseni kokonaan häneltä vaikka asummekin vielä yhdessä niin epäkohteliaalta kuin se vaikuuttaakin ja ehka pilaa senkin mitä meillä voisi olla yhteisten lasten vanhempina ja tietyn tason ystävinä. Kuinka mies voi kokonaan sulkea itsensä kaikilta näiltä vuosilta ja myös onnelisilta ajoita ja vain sulkea oven ja jatkaa helpottuneena eteenpain. Onko kukaan muu kokenut tällaisen tilanteen ja miten siita parhaiten selviää?